Porcupine Tree

[heavy]

Steven Wilson muutti suhtautumistaan Spotifyyn, joten lisäsin Hand. Cannot. Erasen omalle soittolistalleni ja ei voi kuin todeta että onpa kova levy. Hienosti yhdistellään pop-melodioita ja proge-koukeroita. Kaipa tämän olisi voinut julkaista vaikka otsikon Porcupine Tree alla, tuskin kukaan siitä olisi järkyttynyt (disclaimer - minulla ei siis ole mitään tietoa miksi PT lakkasi olemasta). Stevenin Spotify-myönteisyyden palkitsen tilaamalla seuraavassa levytilauksessani myös CD version tästä levystä.

 

[Ted Raikas]

Eipä se Porcupine Tree varsinaisesti ole lopettanut, se on vaan "telakalla" ja palaa jos on palatakseen. Syyt on itsellenikin jäänyt hiukan mysteeriksi, mutta kokiko Wilson sitten, että yhtye jotenkin rajoittaa tekemistä, vaikka sinänsä sen alla on tehty hyvinkin monipuolista matskua. Mistään skismoista bändikavereiden kanssa en ole kuullut juttua. Oma arvaus osin on, että yhtyeestä alkoi tulla niin suosittu ja iso, että se rupesi ehkä hirvittämään poikia, tai ainakin Wilsonia ja sitä kautta keikkoja ja pyyntöjä ties minne alkoi sadella ja fiilis jutusta latistui. Jutusta alkoi tulla standardi jollain tapaa ja yleisö odottamaan hittejä jne. Steven Wilson ei vaikuta tyypiltä joka ihan estottomasti tykkäisi mistään stara-asemasta. Vaikka sinänsä ainakin soolokeikkansa perusteella on ihan hyvä heittämään juttua lavalla ja eloisuutta ja jopa raivoakin sieltä löytyy arsenaalista.

Soolojutut nyt tällä hetkellä tuntuu olevan se juttu, mutta mikäpäs siinä. Varsinkin juuri viimeisin soololevy on todella hyvä.

 

[L. Paraske]

Maineikas Stupid Dream ja Lightbulb Sun ovat nyt sitten Spotifyssa kuunneltavissa kuten myös mini-albumit Recordings ja Nil Recurring. Itselleni eivät ole tuttuja levyjä, joten kuunteluun menee.

 

[heavy]

Steven Wilsonin uutuus To The Bone läpikuunneltu muutaman kerran Spotifystä ja ei voi kuin todeta että taas tulee aivan huippumusiikkia tältä nykyprogen ykkösnimeltä. Parisssa biisissä on mukana minulle tuntematon, ilmeisesti hyvässä maineessa oleva, Ninet Tayeb, jonka ääni sopii erinomaisesti tähän projektin. Loistavia pop-kappaleita tyylikkäästi toteutettuna, aivan varmasti tulee olemaan vuoden kärkialbumeita, sen voi jo tässä vaiheessa ennustaa.

@Moderaattorit - voisiko ketjun otsikon muuttaa esim. muotoon Porcupine Tree/ Steven Wilson? @Ted Raikas tuskin pahastunee?

 

[Rinksu]

Parisssa biisissä on mukana minulle tuntematon, ilmeisesti hyvässä maineessa oleva, Ninet Tayeb, jonka ääni sopii erinomaisesti tähän projektin.

Johan tuo lauleskeli Hand.Cannot.Erasellakin.

Jep, makusteltu platta läpi pariin kertaan ja taattua laatutyötähän tämä - toki selkeästi edellisiä Wilsonin levyjä vähemmän kimuranttia kamaahan tämä on. Löytyypä levyltä suorastaan ABBAmaiseen popitteluun asti menevä Permanating. Sinällään mikään ihme, onhan Wilson useastikin tuota Ruotsin lahjaa maailman popille kehaissut.

Vastapainoksi sitten löytyy vaikkapa hiljaiseksi vetävä Refuge, jonka täytyy olla yksi Wilsonin uran upeimmista biiseistä.

Kyllähän tämä poistamassa täytyy taas käydä. 24 helmikuutahan tuo näyttäisi Circukseen muuten tulevan, täytyykin taas lähteä mulkaisemaan.

 

[sinikettu]

Ihan ok settiä. Ensikuulemalta ehkä vähän liian popmaista settiä. Albumi ei missään nimessä ole huono, mutta menee mielestäni Wilsonin heikoimpien joukkoon. Voihan tosin olla, että alkaa avautumaan erillä lailla ajan kanssa.

 

[M10]

Ihan ok settiä. Ensikuulemalta ehkä vähän liian popmaista settiä. Albumi ei missään nimessä ole huono, mutta menee mielestäni Wilsonin heikoimpien joukkoon. Voihan tosin olla, että alkaa avautumaan erillä lailla ajan kanssa.

En ole To The Bonea kuunnellut riittävästi, että siitä lähtisin vielä arviota tekemään. Sen verran sanoisin, että Hand. Cannot. Erase. oli lähestulkoon mestariteos, mutta tuo sitä seurannut 4 1/2 sen sijaan pettymys.

Helmikuussa mentävä taas paikalle, Wilson on niin kuningas ja nykyprogen ylivoimainen ykkönen, että sillon mennään katsomaan kun mies Suomeen tulee. Bändikin aina niin timanttinen.

 

[Rod Weary]

Ihan hyvältä tuo taas kuulostaa. Mulle se kiitelty H.C.E. jäi hiukan etäiseksi levyksi. Alku lupasi paljon, mutta loppu meni jotenkin veteläksi. Lataanpas hiukan Wilsonia siis matkamusaksi.

 

[Rinksu]

Mulle se kiitelty H.C.E. jäi hiukan etäiseksi levyksi. Alku lupasi paljon, mutta loppu meni jotenkin veteläksi.

Aikas lailla eri mieltä olen tästä. En siis tuosta lupaavasta alusta (varsinkin loistava Routine tulee tietysti ekana mieleen), mutta enpä minä kyllä tasossa isompaa romahdusta ole Routinen jälkeenkään levyä kuunnellessa huomannut. Loppupuoliskoltahan erottuu varsinkin Ancestral ( Govanin soolo on muuten yksi upeimmista skittasooloista allekirjoittaneen listoilla). Ja onhan se Happy Returns myös oikein toimiva biisi.

Itseltä meni puolestaan nuo pari HCE:n edeltäjää lähes täysin ohi. Kuulostaa vähän sellaisilta potpureilta SW:n lemppari jazz-levyistä, joita tuo on punkkua litkiessään kuunnellut ideiota keräillessään. Muutama biisiä lukuunottamatta oikein mikään ei meikäläistä puhuttele, eikä kosketa. Siihen kun sitten vielä lisätään PT:n viimeiseksi jäänyt, Incident, joka meni minulta ohi aikas pahasti, niin HCE oli kyllä Wilsonilta pitkästä aikaa oikein isokin paluu minun soittolistoilleni.

Ja kyllähän tämä uusikin mukavasti potkii tosiaan.

 

[Rod Weary]

Joo, uusi on ihan kiva. Mutta 4½:ta vaivaa sama kuin sitä H.C.E:tä. Ei vaan pysy taso koko levyn ajan.

 

[heavy]

Eilen Steven Wilson keräsi täyden Kulttuuritalollisen poppoota kuuntelemaan musiikkia uransa varrelta. Molemmat setit sekä encore (toivottavasti termit menivät oikein kaikkien rokkipoliisienkin mielestä) oli koostettu siten, että eniten kappaleita soi luonnollisesti uusimmalta To the Bone albumiltaan ja sitten siihen päälle sekailainen setti Porcupine Treetä, vanhempaa Wilsonin soolomateriaalia ja yksi Blackfield biisikin vielä kuultiin. Tunnelmat vaihtelivat raskaasta progesta ja popista akustisiin pelkällä kitaralla ja koskettimilla soitettuihin kappaleisiin, ja kappaleita kuvitettiin videoilla, joista erityisesti tykkäsin niissä muutamissa biiseissä lavan edessä olevalle kankaalle heijastetuista filmeistä. Tykkään Wilsonin brittihuumorista, sitäkin saatin biisien välissä sopiva annos. Toki keikalla oli myös synkemmätkin hetkensä, yksi kappale oli omistettu eilen kuolleelle Mark Hollisille, jonka tuotanto on ollut yksi vaikuttaja uusimman To the Bones levyn pop-sävellyksiin.

Hieno oli kyllä tämä väliajan kanssa yli kolmetuntiseksi venynyt iltama.

 

[heavy]

Yle taas kerran antaa verorahoilleni vastinetta, Areenasta löytyy Steven Wilsonin kokonainen Lontoon keikka viime vuodelta. Suuri osa kappaleista on samaa settiä kuin talvella Kulttuuritalolla, mutta mukavasti vaihteluakin löytyyy.

Steven Wilson Albert Hallissa

Tuhti annos progemusiikin gurun, Suomessakin vierailleen brittiläisen Steven Wilsonin musiikkia. To The Bone- maailmankiertueeseen kuulunut täyspitkä visuaalinen Home Invasion -konsertti kuvattiin Lontoon Royal Albert Hallissa maaliskuussa 2018. Bändissä mukana Nick Beggs, Craig Blundell, Adam...

areena.yle.fi

 

[Zeic]

Proge ketjussa tätä sivuttiin niin intouduin kirjoittamaan (liki) ulkomuistista pienen katsauksen. Porcupine Treen ja Steven Wilsonin historiasta löytyy monta käännettä. En ole kaikkia levyjä edes kuunnellut kovin monesti mutta suunnilleen näin.
Porcupine Tree aloittaa tyylillisesti ikäänkuin Pink Flouyd pastissi yhtyeenä. Vaikutteita otettiin esimerkiksi Shine on your Crazy Diamond maalailusta ja Confortable Numb paisuttelusta ja ylipäätään psykedeliasta. Tätä kautta ovat levyt On the Sunday of Life..., Up the Downstair ja The Sky Moves Sideways. Sen jälkeen yhtyeessä alkaa selkeämmin kuulua brittipop ja alternative rock kuten Radiohead. Signify, Stupid Dream ja Lightbulp Sun ovat tätä aikakautta.

Sitten tapahtuu Steven Wilsonin ja Porcupine Tree:n uran, ja yhtälailla Opethin uran, kannalta merkittävin käänne kun Wilson kuulee Opethia ja ihastuu täysin. Tämä on tuoreinta progea tällä hetkellä. Wilson tuottaa Opethin yhden parhaista levyistä, Blackwater Parkin ja tämän seuraajan. Paluupostissa Wilson tuo Opethilta raskaat särökitarariffit ja Porcupine Tree yhtye nousee uudelle tasolle. Yhtyeen kultakausi alkaa. In Absentia levystä tulee niin suosittu, että jopa Jatkoaika.com keskustelupalstalla avataan oma ketju yhtyeelle. Etenkin rauhallinen Trains vetoaa suureen yleisöön, vaikkei se edusta tuotantoa kovin hyvin. Deadwing ja Fear of the Blank Planet nostavat tasoa entisestään. Sen jälkeen paras veto alkaa olla poissa. The Incidentillä on hetkensä, esim. Dogs pastissi Time Fliesista olen aina pitänyt, mutta kokonaisuus ei yllä enää edeltäjiensä tasolle. On aika hajottaa yhtye, progemetalli ei enää kiinnosta Wilsonia. Monet rumpalit nostavat Porcupine Treen Gavin Harrisonin jalustalle, kutsuen tätä kikkarumpaleiden perikuvaksi.

Sooloura alkaa hienoisella hapuilulla, vai pitäisikö sanoa kokeilun halulla. Grace for Drawning ja Insurgates sisältävät kauniita balladeja, kauhutunnelmaa ja vaikka mitä, mutta kokonaisuuksina en ole oikein saanut otetta niistä. Sen jälkeen alkaa tapahtua. Raven that Refused to Sing sisältää vahvoja Jazz/Jethro Tull vaikutteisia biisejä toteutettuna luomumaisilla retro soundeilla. Virtuoosimainen yhtye näyttää kyntensä. Kokoonpano on seuraava:

Steven Wilson – lead vocals, mellotron, keyboards, guitars, bass guitar on "The Holy Drinker"
Guthrie Govan – lead guitar
Nick Beggs – bass guitar, Chapman Stick on "The Holy Drinker", backing vocals
Adam Holzman – keyboards, hammond organ, piano, minimoog
Marco Minnemann – drums, percussion
Theo Travis – flute, saxophone, clarinet

Hand. Cannot. Erase jatkaa korkealla tasolla ollen toinen Wilsonin soolotuotannot kohokohdista. Jälleen tutut vaikutteet kuten Rush ja Pink Floyd kuultavat läpi ja paikoin kuullaan jopa raskaita kitarariffejä. Helppoja levyjä näistä kumpikaan ei kuitenkaan ole vaan monikerroksiset ja paikoin täyteen tavaraa lastatut biisit vaativat toistoja auetakseen. Seuraavaksi on aika vaihtaa jälleen suuntaa, sillä Wilson kyllästyy jälleen siihen mitä on tekemässä. Etenkin kitararock alkaa maistua puulta.
Seuraaville levyille vaikutteita alkaa virrata pop-progesta, purkkapopista kuten Abbasta ja jopa konemusiikista kuten discosta. To the Bone ja The Future Bites lipuvat yhä kauemmas raskaista särökitaroista.

 

[lake79]

Ai täältä löytyy ihan Porcupinelle oma ketju, mahtavaa! Löysin bändin vasta tuossa muutama kuukausi sitten ja toimiihan tämä nyt aivan loistavasti, kun Opethin kova fani olen. Myöskään yllämainitut PF vaikutteet eivät ole haitanneet menoa yhtään, koska myös Pink Floydin löysin vasta aivan liian myöhään.

 

[Chris Sharma]

Enpä ole tätä ketjua aikaisemmin huomannut!

Porcupine Tree on Opethin kanssa tämän vuosisadan parhaita bändejä imho. Wilsonin Hand Cannot Erase menee samalle tasolle kuin esim. Still Life (-99) ja Blackwater Park. Tykkään kaikesta Porcupinen tuotannosta ja ihan täyttä höpinää että Stupid Dreamin jälkeen olisi ollut jotain poppia. Fear of a Blank Planet uppoaa vähintäin hyvin kuin Signify tai the Sky moves Sideways. In Absentia on loistavan tasapainoinen levy ja kaikissa noissa levyissä on todella paljon progevaikutteita.

Valitettavasti hienon "4 1/2" EP:n jälkeen Wilsonin tuotannot mennyt omaan makuun liian kauaksi progesta. HCT:n jälkeen To the Bone tuntui aika mahalaskulta eikä tuo uusikaan uppoa yhtään.

Helmikuussa 2016 ollut Wilsonin keikka Circuksessa on top3 keikka minkä koskaan oon nähnyt, aivan uskomaton. Siinä soitti HCT:n alusta loppuun ja sen lisäksikin setlist oli todella hyvä. Myös seuraavan vuoden keikka Cirkuksessa oli erinomainen. Oon kuitenkin vuodesta 1973 (Slade) alkaen nähnyt aika monta keikkaa :).

Mainitaan myös viimevuotinen Opeth keikka Black boxissa. Aivan vitun kova!

edit: PEUKKU Zeicin viestille. Aika samaa mieltä kaikesta.

 

[Chris Sharma]

Joo, uusi on ihan kiva. Mutta 4½:ta vaivaa sama kuin sitä H.C.E:tä. Ei vaan pysy taso koko levyn ajan.

Tosta kyllä olen täysin eri mieltä. Tasohan nimenomaan on todella kova läpi levyn. On tietenkin hyvä, että on erilaisia mielipiteitä, mutta joskus joitakin on vaikea ymmärtää :)
Itselleni HCT on kaikkien aikojen top20 levy helposti. Ja tuolla on jotain Genesistä, Yesiä ja Beatlesia useampia jokaiselta.

 

[smugu]

Linkki: https://youtu.be/Uuj9XjwArAk

Kaunista, tyylikästä, tarkkaa, virheetöntä.

 

[adolf]

Steven Wilson menee omissa papereissani yhdeksi parhaimmista muusikoista koskaan.

Oli kyseessä sitten miehen oma tuotanto, Porcupine Tree tai Blackfield, niin laatua löytyy vähän sieltä täältä ja hyviä biisejä mies on tehnyt kaikkiaan varmasti kymmeniä. Hänen musiikkinsa kestää kuuntelua tosi hyvin, joka on aina merkki laadusta.

Itse voisin tähän soppaan heittää Porcupine Treen levyistä Deadwingin. Sieltä löytyy kaksi ihan hänen parhaimmistoonsa menevää biisiä: Arriving Somewhere But Not Here ja Start of Something Beautiful.

Mitään hyvän mielen musiikkiahan miehen tuotanto ei pääosin ole, vaan minullakin iso osa hänen tuotannostaan assosioituu edelleen tuonne nuoruusvuosien vaiheisiin, kun tämä elämä tarjosi vielä vähän karvaampia oppitunteja. Tuo yllä oleva live-esitys biisistä Way Out of Here tuo esimerkiksi edelleen niitä samoja fiiliksiä ja muistoja mieleen.

 

[Mojo]

Harridan on ensimmäinen näyte kesällä 2022 julkaistavalta uudelta Porcupine Treen Closure/Continuation-pitkäsoitolta.

The Incident tuli vuonna 2009, joten onhan tuossa pieni tauko ollut.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=AW5v4Ohxk5k

 

[Randalf]

Harridan on ensimmäinen näyte kesällä 2022 julkaistavalta uudelta Porcupine Treen Closure/Continuation-pitkäsoitolta.

The Incident tuli vuonna 2009, joten onhan tuossa pieni tauko ollut.

Halvattu.

Tämä tuli ihan puun takaa.
...puun. Niin.

Olen ihan puulla päähän lyöty. Onneksi on leppoisa iltavuoro aikaa kuunnella ja makustella. Ohhoh.

 

[heavy]

Ei siitä taida pitkäkään aika olla olla kun Steven kertoi ettei ole mitään mielenkiintoa palata elämässä taaksepäin kun kysyttiin mahdollisuutta Porcupinen paluulle.

 

[Zeic]

Hieno yllätys että Porcupine Tree tekee levyn ja kiertue alkaa syksyllä 2022! In Absentia levystä on muuten julkaistu 2020 Deluxe edition, jossa on muutama ennen julkaisematon kappale: Futile ja Meantime. Steven Wilson tyyliin, alkuperäisen levyn ylijäämä materiaali on laadukasta sekin. Tiedoksi lisää Porcupine Treetä kaipaaville. Wilson ehti nyt varmaankin kokeilla kaikki mahdolliset musiikkityylit läpi, niin ettei harmita palata raskaampaan ilmaisuun.

 

[Metukka]

Oma progeilu alkanut 80-luvun alkupuolella joista eniten kolahti Fishin aikainen Marillion sekä Rush. Sen jälkeen perus Pink Floydit ja Genesikset, myöhemmin Mick Pointerin Arena. Porcupine Tree on aina pitänyt ottaa tarkempaan kuunteluun, mutta jäänyt vaan tekemättä. Jotain yksittäisiä Steven Wilsonin ja Blackfieldin biisejä eksynyt soittolistalle joista etenkin jälkimmäisestä olen tykännyt.
Wilsonilla kun näyttäisi olevan todella paljon proggiksia ja tuotantoa, niin mistä se kuuntelu kannattaisi aloittaa nuo edellämainitut mieltymykset huomioiden?

 

[Rod Weary]

Wilsonilla kun näyttäisi olevan todella paljon proggiksia ja tuotantoa, niin mistä se kuuntelu kannattaisi aloittaa nuo edellämainitut mieltymykset huomioiden?

PT:ltä mun suosikit on In Absentia, Stupid Dream ja Deadwing. Wilsonin sooloista uppoavat parhaiten The Future Bites ja To the Bone. No-Man jää mulle etäiseksi, Blackfieldin pari ekaa ovat ihan ok. Pitääkin laittaa Spotifystä noita tuoreempia.

Toi Harridan-sinkku muuten kuulostaa tosi maukkaalta.

 

[adolf]

Blackfield on ainakin semmoista kunnon itsemurhamusiikkia. Tietyssä mielentilassa voi olla joo ihan hyvää musiikkia, mutta on kyllä aivan helkatin synkkää. Ei tosiaan mitään hyvän mielen musiikkia.

Wilsonhan on minun ymmärtääkseni ollut noiden varsinaisten projektiensa lisäksi vaikka ja missä bändeissä mukana taustavaikuttajana.

Noiden Leonin mainitsemien lisäksi PT:n levyiltä Fear of a Blank Planet ja Lightbulb Sun löytyy myös hyviä biisejä. Ei tämä bändi yhtään ihan paskaa levyä ole tehnytkään.