Proge ketjussa tätä sivuttiin niin intouduin kirjoittamaan (liki) ulkomuistista pienen katsauksen. Porcupine Treen ja Steven Wilsonin historiasta löytyy monta käännettä. En ole kaikkia levyjä edes kuunnellut kovin monesti mutta suunnilleen näin.
Porcupine Tree aloittaa tyylillisesti ikäänkuin Pink Flouyd pastissi yhtyeenä. Vaikutteita otettiin esimerkiksi Shine on your Crazy Diamond maalailusta ja Confortable Numb paisuttelusta ja ylipäätään psykedeliasta. Tätä kautta ovat levyt On the Sunday of Life..., Up the Downstair ja The Sky Moves Sideways. Sen jälkeen yhtyeessä alkaa selkeämmin kuulua brittipop ja alternative rock kuten Radiohead. Signify, Stupid Dream ja Lightbulp Sun ovat tätä aikakautta.
Sitten tapahtuu Steven Wilsonin ja Porcupine Tree:n uran, ja yhtälailla Opethin uran, kannalta merkittävin käänne kun Wilson kuulee Opethia ja ihastuu täysin. Tämä on tuoreinta progea tällä hetkellä. Wilson tuottaa Opethin yhden parhaista levyistä, Blackwater Parkin ja tämän seuraajan. Paluupostissa Wilson tuo Opethilta raskaat särökitarariffit ja Porcupine Tree yhtye nousee uudelle tasolle. Yhtyeen kultakausi alkaa. In Absentia levystä tulee niin suosittu, että jopa Jatkoaika.com keskustelupalstalla avataan oma ketju yhtyeelle. Etenkin rauhallinen Trains vetoaa suureen yleisöön, vaikkei se edusta tuotantoa kovin hyvin. Deadwing ja Fear of the Blank Planet nostavat tasoa entisestään. Sen jälkeen paras veto alkaa olla poissa. The Incidentillä on hetkensä, esim. Dogs pastissi Time Fliesista olen aina pitänyt, mutta kokonaisuus ei yllä enää edeltäjiensä tasolle. On aika hajottaa yhtye, progemetalli ei enää kiinnosta Wilsonia. Monet rumpalit nostavat Porcupine Treen Gavin Harrisonin jalustalle, kutsuen tätä kikkarumpaleiden perikuvaksi.
Sooloura alkaa hienoisella hapuilulla, vai pitäisikö sanoa kokeilun halulla. Grace for Drawning ja Insurgates sisältävät kauniita balladeja, kauhutunnelmaa ja vaikka mitä, mutta kokonaisuuksina en ole oikein saanut otetta niistä. Sen jälkeen alkaa tapahtua. Raven that Refused to Sing sisältää vahvoja Jazz/Jethro Tull vaikutteisia biisejä toteutettuna luomumaisilla retro soundeilla. Virtuoosimainen yhtye näyttää kyntensä. Kokoonpano on seuraava:
Steven Wilson – lead vocals, mellotron, keyboards, guitars, bass guitar on "The Holy Drinker"
Guthrie Govan – lead guitar
Nick Beggs – bass guitar, Chapman Stick on "The Holy Drinker", backing vocals
Adam Holzman – keyboards, hammond organ, piano, minimoog
Marco Minnemann – drums, percussion
Theo Travis – flute, saxophone, clarinet
Hand. Cannot. Erase jatkaa korkealla tasolla ollen toinen Wilsonin soolotuotannot kohokohdista. Jälleen tutut vaikutteet kuten Rush ja Pink Floyd kuultavat läpi ja paikoin kuullaan jopa raskaita kitarariffejä. Helppoja levyjä näistä kumpikaan ei kuitenkaan ole vaan monikerroksiset ja paikoin täyteen tavaraa lastatut biisit vaativat toistoja auetakseen. Seuraavaksi on aika vaihtaa jälleen suuntaa, sillä Wilson kyllästyy jälleen siihen mitä on tekemässä. Etenkin kitararock alkaa maistua puulta.
Seuraaville levyille vaikutteita alkaa virrata pop-progesta, purkkapopista kuten Abbasta ja jopa konemusiikista kuten discosta. To the Bone ja The Future Bites lipuvat yhä kauemmas raskaista särökitaroista.