2000-luvun alkupuolen villeinä vuosina nojailin kerran seinään kantapaikkani vessojen edustalla. Muutaman Niskalaukauksen (absinttia ja Jägermeisteriä) nauttineena en edes muista tarinan tytöstä muuta kuin sen, että ulkonäkönsä teki vaikutuksen. Nojailin siis seinään, ja tämä typsy pyyhälsi ohitseni. Minä siihen sellaisella semiörinällä, että "heei heei heei...miihin sulla noin kiire on?". Taisin olla aika kaunis poika tuohon aikaan, joten tyttö pysähtyi ja jäi odottamaan armonlaukausta. Annoin sen seuraavassa muodossa:
Siirsin jurrisen ruhoni suoraan tytön eteen, ahmin silmilläni napakkaa kroppaansa hitaasti ylhäältä alas ja takaisin, ja lopulta ilmaisin tyytyväisyyteni näkemääni murahtamalla penamaisesti: "Voi jumalauta". Tämä siis ylimpänä kohteliaisuutena ulkonäölleen. No, sehän toimi. Tyttö työnsi kielensä suuhuni siltä seisomalta. Tämä oli enemmän kuin odotin, sillä olin jaellut hunajaisia kohteliaisuuksiani hyvää hyvyyttäni, vailla itsekkäitä tarkoitusperiä. Jouduinkin siis erittäin valitettavasti räpistelemään irti tytön otteesta ja kreivin aikaan, sillä kihlattuni ilmestyi paikalle viisi sekuntia myöhemmin.
Tätä lähempänä uskottomuutta en itse ole käynyt, eikä ollut tarkoitus tuolloinkaan. Joskus vaan luonto vie, luonto tuo.