Halla-aho kirjoittaa facessa sivuamalla tämän hetkistä keskustelua tässä ketjussa. Liitän tekstin tähän kun kädetän näissä linkkaamishommissa luurilla.
"Suomessa, kuten muuallakin Länsi-Euroopassa, puoluejärjestelmä rappeutui 70-luvulta alkaen aina 2010-luvun taitteeseen. Perimmäisenä syynä oli kaiketi se, että oli saavutettu laaja yhteisymmärrys useimmista asioista. Kaikki kannattivat sosiaalista markkinataloutta, hyvinvointivaltiota, laajoja perusoikeuksia ja ympäristönsuojelua.
Ulkopolitiikassa konsensusta edisti ensin Neuvostoliiton olemassaolo ja sitten sen kaatuminen.
Kun mitään aatteellisia vastakkainasetteluja ei keskikentällä ollut, puolueet muuttuivat aatteiden ajajista omien intressiensä ja eturyhmiensä intressien ajajiksi, eräänlaisiksi mafiaperheiksi. Vaalitulokset ratkaisivat sen, kuka saa ulosmitata omilleen suojatyöpaikkoja ja rahaa vaalikauden ajan, mutta kansalaisen kannalta vaalituloksilla ei juuri ollut merkitystä.
Vastakkainasettelujen ja vaihtoehtojen puuttuminen johti siihen, että eräät ongelmat pääsivät vaivihkaa paisumaan räjähdyspisteeseen. Räikein esimerkki oli 70-luvulta asti jatkunut haittamaahanmuutto, joka on päätynyt poliittiselle agendalle vasta 2000-luvulla, joissakin maissa vähän aiemmin ja joissakin vähän myöhemmin. Paiseen puhkeaminen on sitten johtanut poliittisiin mullistuksiin ja linjojen tarkistuksiin pitkin Eurooppaa.
Puoluejärjestelmän rappiosta on seurannut, sinänsä luonnollisesti, myös poliittisen journalismin rappio. Koska politiikka oli vuosikymmenten ajan pelkkää valtapeliä, kasvoi toimittajasukupolvi, joka ei muuttuneessa tilanteessakaan pysty tulkitsemaan politiikan tapahtumia muuna kuin valtapelinä.
Itselläni ei ole mitään muuta motiivia toimia politiikassa kuin halu muuttaa huonoksi kokemiani asioita. Valta tai positiot itsessään eivät kiinnosta minua lainkaan. Uskon, että sama pätee useimpiin perussuomalaisiin toimijoihin, jotka ovat tulleet politiikkaan "pystymetsästä". Toimittajien on kuitenkin hyvin vaikeaa, jopa mahdotonta, nähdä poliittisten toimien takana aatteita tai substanssikysymyksiä.
Yksi jatkuvasti esillä oleva esimerkki on tulkinta, jonka mukaan perussuomalaiset arvostelisivat maahanmuuttoa saadakseen kannatusta ja valtaa. Usein toimittajat jopa tivaavat, eikö perussuomalaisten "kannattaisi" muuttaa näkemyksiään siinä tai tässä asiassa, koska se voisi tuoda puolueelle lisää kannatusta. Populismia, trendien perässä juoksemista, siis pidetään jopa hyvänä asiana.
Toinen vastenmielinen piirre poliittisessa journalismissa on henkilökeskeisyys, tunnekeskeisyys ja konfliktihakuisuus. Poliitikot "pöyristyvät" ja "tyrmistyvät" esittäessään kriittisiä huomioita. Poliitikot "tyrmäävät" ja "lyttäävät" kommentoidessaan toistensa puheenvuoroja.
Toimittajat näyttävät myös elävän jossakin kasvojensäilyttämis- ja menettämiskulttuurissa. Poliitikot kokevat "nöyryyttäviä tappioita", etenkin inhokkipoliitikot. En minä ota politiikkaa henkilökohtaisesti. Olen kokenut monenlaisia tappioita ja vastoinkäymisiä. Itse asiassa olen tottunut olemaan häviävällä puolella. Ei häviämisessä ole mitään nöyryyttävää, jos yrittää parhaansa ja on mielestään oikealla asialla".