Jos ihan omaa perhepiiriä/lähisukua tarkastelee, niin aika kovan duunin/yrittäjyyden kautta on hankittu sitä pesämunaa. Monesti siinä on ollut jälkipolvi työssä mukana. Isoisäni lähti oman isänsä kuoleman jälkeen seitsämäntoistavuotiaana sotaan. Tila jäi kylmilleen, koska vanhempien eron myötä äiti asui uudessa paikassa. Sodan aikana velipuoli oli vienyt kirjaimellisesti puolet asuintalosta, sodan päätyttyä isoisä toi oman nuorikkonsa, myös jo lapsuudessaan isänsä menettäneen kaunottaren rakentamaan kaikkea uudelleen. Isoäitini toi mukanaan yhden hiehon, siinä kaikki mitä perintöä isoäidillä oli. Vuosikymmenet täyttyivät työllä, jossa ei paljon edellisen sukupolven apua ollut, ei edes neuvonantajia. Karjatila ja metsänajo veivät arjen sekä pyhät. Köyhyydestä noustiin, kaikki lapset tietenkin tekivät osuutensa, suunnilleen heti kun kävelemään kykenivät. Tehtyjen tuntien määrä oli lasta kohden varmasti tuhansissa ja auttaminen jatkui vielä pitkälle aikuisiälle ja koski myös vävyjä ja miniöitä.
Toki siitä kuului perintöveroa maksaa, kun tilan pääomaa aikanaan jaettiin näille lapsille. Itsekin olen tehnyt lukemattomat kerrat karjanhoitohommat ja kylvötyöt, saha on laulanut ja vesuri heilunut isovanhempieni metsissä, puuntaimia istuttanut useammat hehtaarit. Kun omien vanhempien pääomia jaetaan, koen ihan kohtuulliseksi maksaa taas veroa, siitä mitä isovanhempani omasta selkänahastaan jälkipolville repivät.
Vaimoni puolella yrittäjyys kesti tulipalot ja konkurssit. Konkurssin jalkoihin jäivät myös aikuiset lapset, joilta meni työpaikka ja osuus yrityksestä alta. Kuusikymmentä täyttänyt vaimoni isoisä ei luovuttanut, vaikka mukaan ei turvetilalta tullut kuin vaatteet. Velkaa sen mitä irti sai ja sillä ostetulla traktorilla puunajoon paperitehtaan alihankkijaksi. Lähes viisitoista vuotta kaveri ehti vielä toimia yrittäjänä, kuitaten velkoja ja saaden 75 vuotiaana sijoitettua pientä pääomaa jälkikasvun perustamille yrityksille. Ennen kaikkea suvulle tuli malli, miten käsitellä vastoinkäymisiä, jälkikasvusta lähes kaikilla on edelleen jonkinlaista yritystoimintaa pyörimässä.
Verot ymmärrän ja hyväksynkin siitä tulosta mitä yrittämisellä tai palkalla hankit. Mutta sitä en ymmärrä, että asia tehdään samasta pääomasta moneen kertaan. Onneksi tästä kateuden sairaudesta on päästy jo naapurimaissa Virossa, Ruotsissa ja Norjassa. Niissä maissa, joissa perintöveroa vaalitaan, se on yleensä selvästi Suomea vähäisempää. Meillä kun perintövero lähtee lapsilla rullaamaan heti 20 000 euron jälkeen, niin Saksassa saa lapset perintöä verovapaasti 400 000 euroa, lapsenlapset vielä 200 000 euroa. Meillä puolisokin (lapseton pariskunta) on iloinen maksaja, kun vaikka 50 avioliittovuoden jälkeen kuolinpesästä irtoaa yli 90 000 euroa leskelle. Mainitussa Saksassa puoliso saa kuitata verottomana perintöä 500 000 euroa.
"Porissa ei viihdy kuin kateus ja keuhkotauti", taitaa tuo sanonta koskea ihan koko Suomenniemeä. Keuhkotauti on jo onneksi selätetty, mutta kateudesta luopumisesta ei tämän päivän Suomessa ole kyllä merkkiäkään. Kokonaisveroasteen täytyisi varmaan olla joku 99%, ja moneen kertaan. Maailman onnellisin kansa, jonka kokonaisveroaste on jo nyt maailman ihan kärkiluokaa, maksoi koronan aikana veroja mm. Italian hyväksi. Italiassa, jossa kotitalaouksien omaisuus on paljon suurempi kuin suomalaisilla, siellä ei ole käytännössä perintöveroa lainkaan, tai se on periaatteessa erittäin pieni, muutaman prosentin luokkaa vielä miljoonaperinnöissäkin. Mutta me ollaan niitä onnellisia....