Suomalaisen jääkiekon pelitavallisesta evoluutiosta
Päättyneellä kaudella nähtiin taas laadukasta jääkiekkoa eri tasoilla ja mielestäni onkin mielenkiintoista tarkastella niitä suuria pelitavallisia linjoja, joita Suomen johtavien joukkueiden piirissä oli nähtävissä.
Suomalaisen jääkiekon pelitavallista evoluutiota isossa kuvassa voi perustellusti pohdiskella ottamalla huomioon useita eri muuttujia ja tarkastelemalla eri osa-alueita, joihin kuuluvat niin seurajoukkueiden otteet, maajoukkueen esitykset ja olosuhteet muun muassa sääntöjen muodossa. Koitan seuraavassa perata nykytilannetta edellä mainittuihin osa-alueisiin peilaten.
Kiekkokontrolli oli pelin muotitermi Meidän Peliä lanseerattessa vuoden 2010 tienoilla ja kiekkokontrollin vivahteet ovat eläneet pelissä voimallisesti mukana. Pelin evoluutio on kuitenkin väistämätöntä. Mikään ei kanna ikuisesti, vaan aina täytyy kehittyä, niin yksilöiden kuin pelinkin. Joku joukkue esittää pelillisesti jotakin, sitten sillä jollakin menestytään. Muilta vaaditaan sopeutumista tähän ja lopulta joku toinen löytää uuden viisasten kiven uusitulla pelitavalla, jolla pystytään pimentämään toisen pelitapa ja saavutetaan menestystä. Peli elää aikakausien mukaan ja tällä hetkellä, kesään 2014 mennessä, maailman taktisimmaksi mainittu suomalainen jääkiekko huipputasollaan on saanut uusia piirteitä verraten tilanteeseen viitisen vuotta takaperin.
Lyhyesti muotoiltuna Suomen pelitaktisesti johtavissa joukkueissa peli on saanut isossa kuvassa entistä enemmän rikkovia piirteitä. Kiekkokontrollipelaaminen pohjaa rakentavuuteen eikä se ole tietysti kokonaan huipputasolta kadonnut, mutta rikkova peli on tullut enemmän esiin kun tarkastellaan peliä koko kentän alueella. Oma kokemuspohjani on vahvin Tapparan puolelta ja Meidän Pelin yhden luojan Jukka Rautakorven johdolla toteutetut kaksi viimeisintä kautta olivat perusteiltaan melko kontrastisia. Kiekkokontrolli vaihtui Ässille kärsityn finaalitappion jälkeen taistelukiekon ja kamppailuvoimaisemman pelin suuntaan. Uskallan väittää, että samansuuntaista kehitystä tapahtui muillakin liigajoukkueilla viime kaudella.
Mielenkiintoinen detalji Tapparan alkukaudesta 2013-14 oli se, että usean pelin ajan peliä ilmiselvästi pakotettiin pystyyn, pelaajille ei jätetty vaihtoehtoja omalle reagoinnille, vaan se käytännössä ainoa vaihtoehto oli välttää tilantekoa hyökkäyksen rakentamisessa. Se oli kuitenkin osa oppimisprosessia, joka jatkui läpi kauden huipentuen loppukeväälle, jolloin peliä varioitiin voimakkaasti jopa pelien sisällä. Kauden sisällä oli eri painotuksia, joskus painotettiin tilantekoa ja joskus voimakasta tilanvoittamista. Apuvalmentaja, nykyinen päävalmentaja Jussi Tapola totesikin joskus tammikuussa, että joukkue hakee optimia tilanteon ja tilanvoittamisen välillä.
Yksi yhdistävä tekijä läpi kauden Tapparan pelissä oli kuitenkin termi puolustusvalmius. Siitä ei tingitty ja keskialue piti saada pidettyä tiiviinä, hyökkäyksenkin kustannuksella. Vastaiskupelaaminen oli kuitenkin Tapparalla erinomaista, peliä onnistuttiin kääntämään nopeasti riistoista ja irtokiekoista. Rautakorvelle tyypillisesti johtoasemaan reagoitiin ääripuolustavalla pelillä ja yleisesti hyökkäyksiinlähdöissä oli käytössä kaikki rytmit kauden huipennuksessa. Toisin sanoen, reagointi oli Tapparalla voimakkaasti peliä ohjaava seikka läpi kentän ottelun tilannekin huomioiden.
Minskin MM-turnausta en päässyt ihan täysipainoisesti seuraamaan, mutta sieltäkin kuului Suomen pelistä samantapaisia kaikuja kuin päättyneen kauden Tapparasta. Westerlundin teesihän oli se, että hyökkäysten päättämisellä on lähtöjä korostuneempi merkitys, mikä siis korostaa puolustusvalmiuden säilyttämistä pelin transitiovaiheissa ja tehokkuutta maalipaikoissa.
***
Suomalaisen pelin evoluutio on siis ainakin menestyneimmissä ja tasokkaimmissa joukkueissa kulkemassa entistä enemmän hybridikiekon eli kiekkokontrollia ja pystysuuntaa yhdistelevään suuntaan sekä puolustusvalmiutta korostavaan "turvalliseen" tapaan pelata. Mielestäni mielenkiintoista tässä evoluutiossa onkin ollut se, että sekä seura- että maajoukkuetasolla on ollut viimeisen vuoden aikana samansuuntaista pelillistä kehitystä, nimenomaan niissä johtavissa joukkueissa, joissa voi tehokkaimmin peilata pelitavan ja menestyksen korrelaatiota. Mielestäni se ei voi silloin olla kiinni niin voimallisesti siitäkään, että pelitapaa muokattaisiin (näinkin laajalti) siksi, että pelaajat eivät vain "pystyisi enempään" tai että pelaajamateriaali niin välttämättä vaatisi.
Toisin tavoin tämän kehityssuunnan ilmaisten, pelissä pyritään maksimoimaan vaarallisuus ja varmuus. Vaarallisuus esimerkiksi sitä kautta, että vastaiskupelaamista eli hyökkäämistä organisoimatonta puolustusta vastaan pyritään hiomaan huippuunsa ja hyödyntämään tätä tiiviin keskialueen ja siellä tapahtuvien riistojen kautta. Varmuus sitä kautta, että korostetaan tapoja päättää hyökkäyksiä, jolloin ohjenuorana on tavoite puolustusvalmiuden säilyttämiseen eli halutaan pitää mahdollisimman tiivis viisikko pelin alla puolustamistyön helpottamiseksi.
Peli myös perustuu entistä enemmän tavallaan puhtaalle reagoinnille, jolloin pelitapaa noudattavilla pelaajilla on aina useampia sovittuja ratkaisumalleja eri tilanteisiin. Pelaajilla on samalla myös vastuu valita oikea tapa sovituista ratkaisumalleista, reagoimalla peliin pelin kannalta parhaimmalla mahdollisella tavalla.
On mielenkiintoista nähdä ensi kaudella eri tasoilla pelaavien suomalaisten joukkueiden pelitavallista evoluutiota. Lähdetäänkö peliä nopeuttamaan entisestään laajemmaltikin vai siirrytäänkö kontrolloidumpaan suuntaan? Seuraavatko seurajoukkueetkin pelitavallisesti ”johtavia joukkueita” (esim. Suomen maajoukkue) ikään kuin kansallisen peli-identiteetin nimissä?
Entä miten IIHF:n sääntömuutokset tulevat vaikuttamaan peliin mm. hyökkäysalueen suurenemisen ja samalla keskialueen pienenemisen osalta (lähde:
Jatkoajan uutinen)? Esimerkiksi Liigassahan on jo pitkään ollut käytössä erikokoisia kaukaloita, jolloin kentän eri alueiden pinta-alat ovat vaihdelleet, ja jotkut valmentajat (mm. Rautakorpi) ovat useaan otteeseen korostaneet pelin olevan erilaista isommassa ja pienemmässä kaukalossa. Nyt kun hyökkäysalueen pituus tulee kasvamaan puolisentoista metriä, avaako tämä esimerkiksi ylivoimille lisää variaatiomahdollisuuksia tai laajemminkin mahdollisuuksia monipuolisemmalle hyökkäyspelille? Vai tuleeko puolustaminen helpottumaan, kun puolustavalla viisikolla on enemmän aikaa sekä tilaa ja sitä myöten enemmän mahdollisuuksia paikata viisikon sisäisiä virheitä alue- ja miespuolustuksella?
Keskustelua tämän aiheen tiimoilta on syntynyt myös uudella
kiekko|ninja-palstalla.
