Jälkiviisas teoria pelitavallisten havaintojen perusteella:
Ilmeisesti Erkan ja leijonien pelitavallinen evoluutio mm-turnauksen aikana suunniteltiin rakentuvaksi niin, että alussa lähdetään kiskomaan aina puhtaasti pystyyn, ja opetellaan "reagoimaan" ketjukavereiden kanssa, ja sitten aletaan pikkuhiljaa lisäämään kiekkokontrollia jos sitä tarvitaan. Tällä tähdättiin siihen, että kun pelataan ratkaisuotteluita Kanadaa / Ruotsia / Venäjää vastaan, niin Suomi ei enää pyri puolustamaan ensisijaisesti pelin virtausta hallitsemalla, joka osaltaan tappaa tunnetta, vaan pyrkii ensisijaisesti ylläpitämään tunnetasoa jolla voitetaan kaksinkamppailuja, ja toissijaisesti pitämään kiekkoa.
Turnauksen alkupuolella pystyyn kiskominen aiheutti sen että vastustaja pääsi kontrolloimaan pelin virtausta liikaa, joka tarkoittaa sitä, että Latviat ja kumppanit, ja varsinkin Venäjä ensimmäisen pelin ensimmäisessä erässä, saivat peliä valtaa päätttää milloin ja miten he Suomea vastaan hyökkäävät ja puolustavat. Selkeä käännekohta tapahtui sitten ensimmäisen Venäjä-pelin aikana, jolloin Venäjän hallittua 10 minuuttia ja jo käytännössä ratkaistua pelin Suomi lakkasi roiskimasta ja alkoi ottaa peliinsä myös kiekonhallinnallisia ja tilaa tekeviä elementtejä.
Ratkaisupelit näyttivät, että yhtä lailla kun Suomi on pärjännyt kontrolloimalla kiekkoa ja hallitsemalla laukaisutilastoja viivelähtöjen ja kulmapelien kautta, niin voidaan pärjätä myös valitsemalla kisoihin liikkuva kahden suunnan haalariosasto joka terrierinä roikkuu vastustajan lahkeessa sen verran ettei vastustaja saa liikaa maaleja meidän maalilla seisovalle maailman top3-veskarille, kuka se ikinä kulloinkin onkaan, vaan ainoastaan rummuttaa sen kuumaksi.
Nyt kun Venäjä ja Kanada on saanut kopioitua Suomen tilan tekemiseen ja virtauksen kontrollointiin perustuvan hyökkäyspelin, niin proffan nappulat ovatkin jo siirtyneet uuteen shakki-tilanteeseen jossa jätön jättöjä selkä suorana hakevat vastustajat saavatkin lahkeeseen sen terrierin jolla tunnetaso on kovempi, mutta jonka seurajoukkueissaan ammatikseen peliä rytmittävältä pakistolta onnistuu tarvittaessa myös pelin rytmittäminen sen verran ettei virtauskaan ole täysin vastustajan päätettävissä.
