Näinhän se on mennyt. Mutta HIFK on kyllä opettanut aivan helvetin hyvin pettymysten sietokykyä. Ikäviä fiiliksiä on koettu vuosien varrella niin paljon, mutta aina niistä on noustu. Siitä on ollut hyötyä myös muiden elämän pettymysten kestämisessä.
Kun olet ensin jännittänyt peli kerrallaan niin, että oksettaa, kokenut toivottomia hetkiä, jotka ovat jossain vaiheessa kääntyneet toivon hetkiksi, kunnes sitten yhtäkkiä märkä rätti onkin kasvoilla ja kaikki on loppu ja sisällä on jäytävä tyhjyys. Jo valmiiksi rupiseen sieluun sattuu ja monta itkuakin on tihrautettu. Heräät aamulla ja sisällä on tyhjyys. Monta päivää. Kunnes sitten yhtenä aamuna herätessä se tyhjyys ei olekaan enää niin käsinkosketeltavaa. Kuulet jostain päivämäärän, jolloin uusi joukkue julkaistaan ja alat varovasti odottaa sitä. Muistat kyllä, miten edellinen kausi päättyi, mutta toivo elää, että josko se ensi kausi olisi vihdoinkin The kausi ja Kannu saataisiin Stadiin. Keväällä tosin tiedät, että ei se ollut. Tälläkään kaudella, mutta ei siitä nyt sen enempää.
Uusi joukkue julkaistaan, varovaista innostumista ja jossain vaiheessa innostus onkin jo suurempaa. Sitten käydään pari kuukautta spekulointia ihan kaikesta ja odotetaan vielä lisävahvistuksia. Loppukesästä ilmoitetaan pari uutta nimeä ja alkaa armoton odotus kauden alkamisesta. Viikot kuluu ja uusi kausi alkaa. Ja kaikki alkaa taas alusta. Vuosi ja vuosikymmen toisensa jälkeen. Tässä välissä ehtii tapahtua muussa elämässä kaikenlaista kivaa ja vähemmän kivaa. On surua ja murhettakin. Mutta, koska HIFK, tiedät, että elämä jatkuu myös pettymysten jälkeen, koska ennenkin on niin käynyt. HIFK on opettanut sen, monta kertaa.
Ja sitten yrität selittää jollekin jääkiekkoa seuraamattomalle tätä kaikkea ja he kaikki katsovat yksi toisensa jälkeen sua kummissaan tajuamatta, mistä tässä kaikessa on kysymys. Vuosi toisensa jälkeen kevät on pyhitetty pleijareille. Mitään ei suunnitella kuin korkeintaan ehkä välipäiville voi jotain yrittää. "Nähdäänkö kolmen viikon päästä?" kysytään, mihin vuosikymmen toisensa jälkeen vastataan, "joo, voidaan ehkä nähdä, jos HIFK:lla ei ole peliä. Mutta sen näkee sitten, vielä en pysty sanomaan. Edellisenä iltana tiedän varmasti." Onneksi mulla on niin mahtavia ystäviä, että ymmärtävät. Tai eivät ehkä ymmärrä, mutta sietävät, kun ystävyys kerran jatkuu.
Mulla on myös niin mahtavia HIFK-ystäviä, että vaikka tappiot vituttaa aina, niiden läpikäyminen yhdessä on melkein yhtä mahtavaa kuin voittaminen. Melkein. On aitoa vertaistukea, tietävät, mitä tässä käydään läpi. Tämä kausi on ollut siinäkin poikkeus. Ei ole oikein lähtenyt silläkään saralla, kaikki ovat tehneet parhaansa fiilikseen pääsemisessä omissa poteroissaan. Tuntuu hyvin väärältä tavalta sekin. Lätkä on parasta livenä, haisevissa halleissa junttien vittuilua kuunnellen ja kyllä tässä kädet syyhyää jo ensi kautta silmällä pitäen, vaikka tämäkään kausi ei ole vielä ohi. Sekin tuntuu vähän petturuudelta tämän kauden mahtavaa jengiä kohtaan, joten ehkä maltan vielä mieleni. Mitali on kuitenkin aina mitali, vaikka pronssipelistä voitaisiinkin luopua kokonaan.
Olisin kyllä toivonut, että finaalipaikka olisi ratkennut jotenkin muuten kuin tänään nähdyllä tavalla, vaikka tuollaisetkin tilanteet kuuluvat peliin. Emme toki tilannetta edes nähneet kuin vasta jälkilähetyksenä, mikä sekin vituttaa. Pettymys on valtava, mutta kyllä joukkue mun mielestäni lopulta kaatui saappaat jalassa. Eilisestä parannettiin se, mitä pystyttiin. Ei vain riittänyt. Mun mielestäni olisi ansaittu tästä voitto ja G5 Stadiin ja kerrasta poikki. 1,5 umpipaskaa peliä vesitti tämän, joten vittuakos tässä itkemään. Mutta ei ollut onnikaan myötä. Turhaa selittelyä ja haihattelua tämä kaikki. Pahalta tuntuu silti. Joukkue kokonaisuudessaan, valmennusta ja kaikkia muita tiimiin kuuluvia myöden olisi ansainnut enemmän. Me olisimme ansainneet enemmän. Mutta peli on raakaa ja julmaa häviäjälle, senhän me tiedämme hyvin.
Elämä jatkuu sitten taas joskus.