Onpahan ollut mielenkiintoista seurata tätä keskustelua viime päiviltä. Tuntuu todella kummalliselta että yhä edelleen on tätä ”don’t ask, don’t tell” kulttuuria jossa vaikenemalla mielenterveydestä koko ongelmaa ei olisi olemassakaan. Suomalaiset kärsivät ylisukupolvisista traumoista joissa vaikeudet vain kuuluu hyväksyä ja korkeintaan viinan kanssa saa olla hauskaa ja silloin kuuluukin persoonan muuttua avoimeksi ja hilpeäksi. Kunhan ei töitä häiritse niin sitä viinaa saa juoda niin paljon kuin huvittaa, parisuhteessakin on ok ihmetellä mistä ero tuli vaikka ”mähän kävin töissäkin”.
Onneksi tästä viimein aletaan pääsemään eroon. Lapset ja nuoret uskaltavat puhua tunteistaan, ja väitän että juuri tästä syystä mielenterveyspalvelujen kysyntä on moninkertaistunut viimeisen 20 vuoden aikana. Se syy ei todellakaan ole että mielenterveyden ongelmia olisi enemmän kuin aiemmin, vaan siitä syystä että ylipäänsä tunnetaidoista puhutaan avoimemmin, mielenterveyden haasteista puhutaan avoimemmin ja hoitoon hakeutumiselle annetaan väyliä. Kylmäävää lukea ihmisten kirjoittamina näitä joitain kommentteja joissa ihmisen itsensä auttaminen ja siihen pyrkivät järjestelmät kyseenalaistetaan, erotellaan toisistaan päihdeongelmat mielenterveyden ongelmista.
Minusta tuntui kylmäävältä lukea myös että Jukka Jalonen puhui suoraan omia arvioitaan Patrik Laineen mielenterveydestä. En voi käsittää miten hänen asemassaan ”ihmisjohtajana” hän näki inhimillisenä puhua medialle yksityiskohtaisia arvioitaan ”kulissien takaa”, tietäen että tämän uutisen lukee tuhannet ihmiset. Se valmentaja Jalosen tehtävä on halutessaan puhua pelaajien ammatista ja työskentelystä ammatissaan. Tuo mitä Jalonen kertoili mietteistään Patrik Laineen mielentilasta viime keväänä, oli ihan puhtaasti Patrik Lainetta yksityishenkilönä arvioivaa kuvausta. Minusta tämä oli täydellisen ajattelematonta huonoa tilannetajua.
Puheenvuorona olisi pitänyt käyttää tämä mahdollisuutena puhua kaikesta siitä, miten psyykkisesti raskasta jääkiekkoammattilaisen elämä voi olla, varsinkin nuorille pelaajille jotka päätyvät supertähdiksi jo ennen kuin ovat täyttäneet edes 20 vuotta. Tämä on jo ihan eri keskustelu, onko se edes kovin inhimillinen ympäristö ja asema, varsinkaan siis näille nuorille ihmisille jotka vasta määrittelevät millaisia ihmisiä he haluavat olla? Herkät ja heikot ihmiset tämä laji karsii harrastajistaan nopeasti jo itsessään pois, mutta tämä hullunmylly mihin kuuluu poikkeuksellisen suuri määrä huomiota ja rahaa, olisi kenelle tahansa kova paikka kestää ilman että siinä oma mielenterveys kääntyvät mielen hyvinvoinnista sinne mielen pahoinvoinnin puolelle. Et oikeasti voi luottaa siihen että ne ihmiset jotka esiintyvät ystävinäsi, pyrkivät vain hyötymään sinusta. Olet julkinen maalitaulu ja kohde kaikelle mitä ventovieraat ihmiset sinusta ajattelevat ja tuntevat. Esimerkiksi koko somemaailma on 90% pelkkää vihapuhetta joka kumpuaa ihmisten pahoinvoinnista. Sitä on nuoren aikuisenkaan vaikea ymmärtää miksi joku lähettää tappouhkauksia toiselle tai yrittää lytätä sinut täysin jonkun nimimerkin takaa.
Kaikkea hyvää Patrikille ja ylipäänsä jokaiselle joka myöntää itselleen että omat voimat eivät yksin riitä selviytymään omista haasteista. Liian moni sitkuttelee ongelmiensa kanssa taistellen ja hammasta purren. Jokaisella on vain yksi elämä käytettävänä, ja se kannattaa käyttää siihen mitä itse aidosti haluaa tehdä, millaiseksi ihmiseksi haluaa kokea itsensä ja millaisia tunteita tuntea.
