Pidän puhtaasta pääsykoe-menetelmästä myös sen takia, että se antaa mielestäni paremman/reilumman mahdollisuuden myös astetta vanhemmille hakijoille; tiedän useita menestyneitä juristeja, jotka pelleilivät lukioikäisinä ja vielä jopa pitkälle päälle parikymppisinä.
Tämä on erikoinen myytti, joka elää sitkeästi koulutuskeskustelussa. Kun paheksutaan todistusvalintaa, unohdetaan, että ylioppilaskirjoitukset ovat samalla tavalla uusittavissa kuin vuosittainen pääsykoe. Korottaminen onnistuu nimellistä maksua vastaan, ja yleensä siitä on myös hyötyä.
Toisin kuin pääsykokeet, todistusvalinta perustuu kolmen vuoden systemaattiseen opiskeluun, jonka tavoitteena on myös ymmärtää kokonaisvaltaisesti niitä asioita. Se on tosiasiallisesti kolmen vuoden valmennuskurssi, joka tarjotaan kaikille ilmaiseksi. Pääsykokeet puolestaan mittaavat lähinnä sitä, kuka jaksaa opetella pari kirjaa ulkoa. Ne ovat myös luonteeltaan alttiimpia valmennuskurssikilpailulle. Usein käy niin, että rannalle jääneille jää käteen ainoastaan hukattuja kuukausia - jopa vuosia.
Lukio on siitä hyvä laitos, että siellä voi opiskella monipuolisesti eri aineita. Suorittamalla esim. pitkän matikan hyvin arvosanoin saa pysyvää kilpailuetua korkeakouluvalinnassa. Mitä hyötyä jää käteen siitä, että jää viitenä vuonna peräkkäin varasijalle oikeustieteellisen pääsykokeessa? Kaiken lisäksi silloin tulee laittaneeksi kaikki munat samaan koriin, koska pääsykokeissa on vaikea menestyä ilman voimakasta panostusta lähdemateriaalin opiskelemiseen.
Suomalaisessa koulutuspolitiikassa on yksi merkittävä heikkous, ja se liittyy nimenomaan tähän pääsykoerumbaan. Kun nuoret eivät pääse sisään kouluihin, kuluu tehokkaita työvuosia ja valtava määrä energiaa. Niin mihin? Siihen, että päntätään jotain spesifiä aihealuetta toiveena yltäminen parhaaseen viiteen prosenttiin. Koko vuoden panostukset laitetaan siihen omaan toiveammattiin, joka voi olla jo lähtökohtaisesti epärealistinen.
Korkeakouluista on tehty jonkinlaisia suljettuja klubeja, joiden jäsenyydestä palkitaan erilaisin eduin. Onnistumalla kertaalleen testissä pääset vaikka 10 vuodeksi opiskelijaelämään, johon liittyy monenlaisia klubietuja mutta vain vähän vaatimuksia. Sen sijaan, että keskitytään parhaan testimenestyjän seulomiseen, olisi fiksuinta päästää useampia halukkaita yrittämään - mutta kuitenkin siten, että opinnoissa on edettävä suunnitellusti.
Opiskeluelämää pitäisi ohjata tuloksellisuus, ei sosiaalinen jäsenyys. Onneksi tähän suuntaan ollaan liikuttu, kun opintolainan painoarvoa on lisätty ja valmistumisaikoja alettu seuraamaan. Siitäkin huolimatta, Suomessa haaskataan hirvittävästi potentiaalia siihen, että nuoria ei kyetä ohjaamaan toisen asteen koulutuksesta ammatilliseen erikoistumiseen.
Tämä "nivelvaihe" on se mikä mättää, ja pääsykokeet ovat osa vyyhtiä. Ylioppilastodistuksen painoarvon lisääminen parantaa tilannetta siten, että se motivoi opiskelemaan tosissaan jo lukiovaiheessa. Ahkerat palkitaan, kun esim. pitkästä matematiikasta jää käteen muutakin kuin 10 kurssimerkintää ja kallis taskulaskin. Toisaalta todistusvalinta mahdollistaa myös sen, että opiskelemalla ahkerasti läpi lukiotaipaleen avautuu useita mahdollisuuksia. Ne, joille menestys kirjoituksissa jää vaisuksi, voivat joko uusia tulevana syksynä tai tehdä johtopäätöksen, että oma taso eri riitä halutuimmille aloille. Sekin on ihan fine; korkeakoulutus ei ole kaikki kaikessa tai tee kenestäkään parempaa ihmistä.
Minusta on jonkinlaista hurskastelua sanoa, että juuri todistusvalinta tekee nuoruudesta raadollista kilpailua. Tämä kilpailu on olemassa jo nykyisin, mutta kuitenkin sillä erotuksella, että nuoria kannustetaan "itsensä etsiskelyyn" (mikä on itsessään ihan viisasta) ja välivuosien pitämiseen. Samalla häivytetään se tosiasia, että pohja tulevalle työuralle luodaan juuri tässä vaiheessa.
Hyväosaiset ymmärtävät yleensä iskostaa opiskelun tärkeyden muksuilleen jo varhaisessa vaiheessa. Joillekin voi kuitenkin syntyä sellainen erheellinen mielikuva, että lukiossa vain hengaillaan ja keräillään tietoa sieltä sun täältä. Nuorta voi olla vaikea motivoida, jos takaraivossa jyskyttää ajatus, että kaikki ratkaistaan kuitenkin pääsykokeessa ja että siellä saa sitten sen toisen mahdollisuuden. Juuri tähän pitäisi mielestäni puuttua. Pitäisi tehdä selväksi, että lukiossa luodaan pohja jatko-opiskelulle eikä vain sivistetä itseään sivistyksen vuoksi. Kilpailu ei poistu mihinkään, mutta järjestelmää voidaan muokata siihen suuntaan, että nuoret pääsevät lukiosta sujuvammin jatko-opintoihin. Kuka millekin alalle.
