Kyseeessä ei ehkä ollut niinkään kyse intohimosta kuin ylimielisydestä, jota matkalla oli kertynyt mukaan turhan paljon. Aikanaan Marjamäki tuli Kärppiin nöyränä, ammattitaitoisena, innovatiivisena, innokkaana, täynnä todistamisen halua sekä menestyksen nälkää. Tälle kaudelle hän palasi Kärppiin rehvastelevana, kangistuneena ja pöhöttyneenä. Hän kuvitteli olevansa maailmalta palaava pelastaja, joka laittaa taas pohjoisessa hommat jiiriin, naps.
No, ei se niin mene. Ensin sun pitää sitouttaa joukkue. Laadukas arki ja iso sydän takaa paljon. Tavoitteena oli jostain syystä olla nimeomaan sarjan paras vierasjoukkue. Voisi kuvitella, että valmennus iskee tuollaisen tavoitteen myötä myös itsensä peliin, eikä juopottele vierasreissuilla peliä edeltävänä yönä. Kun joukkue suorittaa huonosti, nousee tuollaisetkin asiat syystä pintaan. Kyllä ammattimaisuutta tulee vaatia läpi joukkueen, ei ainoastaan pelaajilta. Sitouttamisen A-kirjain. Toiseksi sulla pitää olla joukkueelle sopiva pelitapa ja asianmukainen harjoituspankki sitä varten.
Tästä noustaan yhdessä. Ykkösjuttu on nöyryys. Huippujoukkueen ja huippuvalmentajan on laitettava arjen laatu ja vaatimustaso tappiin. Työn kautta tulevat itsetuntemus ja onnistumiset. Niistä nousee itseluottamus. Minä luulen, että tämän joukkueen kollektiivinen itsetuntemus on perin heikko. Alkujuurille on syytä palata niin joukkueen kuin yksilöiden.