Opeth

[rapster]

No King Crimsonia vaan soimaan ja jos Tool ei ole vielä tuttu niin soittimeen vain. Tai sitten Swans, joka on jotain hävyttömän nerokasta. The Seer ja To Be Kind ovat aika järkyttävän kovia molemmat ja vielä tuoreita. Toki siltä kelpaa kaikki levyt soittoon.

Juu, vanhoja tuttuja toki kaikki noi, tattis. To be Kind tosin kuulematta, eikä Swansin nerokkuus ole täysin mulle vielä auennut. "Populaari" meteli ei ole ihan täysin vierasta, mutta ihan ei ole silti lähtenyt.

Olisin ehkä voinut täsmentää, että oliskohan uudemmissa bändilöissä tai jossain aivan puskissa takavasemmalla vielä piileksimässä jotain, ja ehkä vastaavalla melodian ja dynamiikan tajulla. Otsikon bändinkin moni löysi vähän jälkijunassa, joten miksei muitakin.

 

[mikko600]

Juu, vanhoja tuttuja toki kaikki noi, tattis. To be Kind tosin kuulematta, eikä Swansin nerokkuus ole täysin mulle vielä auennut. "Populaari" meteli ei ole ihan täysin vierasta, mutta ihan ei ole silti lähtenyt.

Olisin ehkä voinut täsmentää, että oliskohan uudemmissa bändilöissä tai jossain aivan puskissa takavasemmalla vielä piileksimässä jotain, ja ehkä vastaavalla melodian ja dynamiikan tajulla. Otsikon bändinkin moni löysi vähän jälkijunassa, joten miksei muitakin.

Lyhyt OT, pistä tsekkaukseen Between the Buried and Me.

 

[Ollakseni]

Juu, vanhoja tuttuja toki kaikki noi, tattis. To be Kind tosin kuulematta, eikä Swansin nerokkuus ole täysin mulle vielä auennut. "Populaari" meteli ei ole ihan täysin vierasta, mutta ihan ei ole silti lähtenyt.

Olisin ehkä voinut täsmentää, että oliskohan uudemmissa bändilöissä tai jossain aivan puskissa takavasemmalla vielä piileksimässä jotain, ja ehkä vastaavalla melodian ja dynamiikan tajulla. Otsikon bändinkin moni löysi vähän jälkijunassa, joten miksei muitakin.

No Kuolemanlaakso on oma suosikkini. Vähän tuollaista doomia enemmän. Ja toki Triptykon on tehnyt kaksi huikeaa levyä, vaikka ei samanlaista olekaan Opethin kanssa.

 

[Rinksu]

Olisin ehkä voinut täsmentää, että oliskohan uudemmissa bändilöissä tai jossain aivan puskissa takavasemmalla vielä piileksimässä jotain, ja ehkä vastaavalla melodian ja dynamiikan tajulla. Otsikon bändinkin moni löysi vähän jälkijunassa, joten miksei muitakin.

Lähiajat kuunnellut Libanonilaista Amadeus Awadia. Tekee mukavan kimuranttia, melodista progea. Ja kaverin levyiltä löytyy aikas jäätäviä vierailijoita, kun vuorotellen Gavin Harrison, Mark Boals, Arjen Lucassen ja Anneke van Gierbergenkin ovat olleet kaverin levyillä. Aikas lahjakkaan olinen heppu.

 

[Straight Edge]

No, miltäs The Last Will And Testament -levy on maistunut?

Kyllä tässä hetkensä on. Ja sitä ihanata Åkerfeldt -murinaa myös, jota on toistakymmentä vuotta kaipailtu. Suomipoika lyö rumpua taitavasti, kova kaveri hänkin.

Kyllä Opeth on kiistämättä yksi kaikkien aikojen suurimmista.

 

[SM84]

Hyvältä on maistunut! Musiikillisesti samaa jatkumoa muutaman edellislevyn kanssa, mutta örinät tuo taas oman pikantin mausteensa tuohon kokonaisuuteen ja vie ajatuksia Watershedin suuntaan. Äkkiseltään tuntuu, että laulupuoli on aika monipuolinen, toki tämä tarinallinen kokonaisuus puoltaa sitä. Väyrynen soittaa hienosti, sopii hyvin kyllä bändiin. Paradise Lostissa meni minusta hieman hukkaan, siihen musiikkiin sopii hieman pelkistetympi tyyli.

 

[Straight Edge]

Näinköhän tämä uusin nousee yhdeksi isoista? On nimittäin soinut nyt kymmenisen kertaa tuossa (osin toki taustalla), eikä vielä ole merkkiäkään edes hetkellisestä kyllästymisestä.

 

[Voranen]

Näinköhän tämä uusin nousee yhdeksi isoista? On nimittäin soinut nyt kymmenisen kertaa tuossa (osin toki taustalla), eikä vielä ole merkkiäkään edes hetkellisestä kyllästymisestä.

Still Lifen, Blackwater Parkin ja Damnationin asettama rima on minulle niin korkealla, etten usko minkään koskaan menevän niiden edelle tai edes seuraan. Melkoisen karhunpalveluksen tekivät itselleen, kun julkaisivat muutaman 10/10 mestariteoksen silkkaa neroutta, joihin kaikkea myöhemmin verrataan.

Näin muutaman päivän jälkeen tämä on melko selkeästi Watershedin jälkeisistä levyistä paras, ainoastaan Pale Communion on edes lähellä. Erittäin ehjä ja vahvatunnelmainen kokonaisuus ja etenkin toinen puolisko on loistavaa tykittelyä. Kakkos- ja kolmosraita on ehkä pieni suvantovaihe mutta nekin on ihan ok vetoja. Yksittäisiä huippuhetkiä on viidennen ja seitsemännen biisin loput. Kyllähän välillä kaipaa enemmän niitä varhaisemman Opethin akustisia supermelodisia herkutteluosuuksia mutta ei saa elää menneisyydessä ja tämä levy todistaa, että Åkerfeldtin kynässä on vielä mustetta ja paljon. Toivotaan, että seuraavaa ei tarvitse viittä vuotta odottaa.