Peaceville julkaisee Opethin ensimmäisen livelevyn The Roundhouse Tapesin lokakuun 22. päivä. Tupla CD:llä näyttäisi olevan loistava biisilista ja todellisia yllätyksiä (boldattuna).
Hain Roundhouse Tapesin Keltaisesta Jäänsärkijästä pois kuleksimasta ja muutama kuuntelukerta nyt takana. Mietteitä;
Isoin plussa odotetusti nuo vanhat ja harvinaisemmat biisivalinnat live-albumille; When, Under the Weeping Moon, Face of Melinda ja The Night and the Silent Water. Demon of the Fallia en tuohon harvinaisuuksien kerhoon laske, sillä soittavat sen lähes aina encorena.
Täydellisessä maailmassa olisivat voineet soittaa Morningriselta TNAtSW:n sijasta vaikka Adventin tai Nectarin. Toisaalta TNAtSW:n lopun örinäksi muutettu kuiskaus-osuus on loistavan kuuloinen.
Ensimmäinen levy RT:lta on silkkaa timanttia. Ehkä kovin veto on yksi henk. koht. suosikeistani; Face of Melinda. Hieno ja ennen kaikkea tarkkaan soitettu veto. Under the Weeping Moon on saatanallisen tiukka nykyajan paksummilla soundeilla. Loistava valinta sekin, vaikka ei Orchidin parhaita biisejä olekaan. UtWM:ssa kuuden minuutin kohdalla lähtevä hyvin epä-opethmainen osuus toimii kuin junan vessa. Nopean rumpubiitin tahtiin juokseva ironmaiden-henkinen kitarointi luo mielikuvan 15 vuotta nuoremmasta Åkerfeldtista ja Lindgrenistä jossain Göteborgin kerhotalolla.
Ghost of Perdition ja Bleak eivät livevetoina ole ihan noiden vanhojen tasoisia, mutta kun molemmat ovat itsessään niin huikeita biisejä, ei ensimmäisen levyn taso juuri kärsi.
Sitten on tämä toinen levy, mikä ei pääse ensimmäisen tasolle. Ensinnäkin biisejä on vain kolme ja mukaan on mahdutettu kymmenen minuutin mittainen "pornomusiikki/huumori-osio" mikä ei kyllä kolahda pätkääkään. Siihen tilalle olisi voinut vaikka Masters Apprenticesin änkeä, siinä täydellisessä maailmassa. Windowpane erinomaisena biisinä pitää kutinsa kuten myös Blackwater Park. Sitten tosiaan tulee tuo turha välisoitanta kunnes perinteiseen tyyliin keikka päättyy Demon of the Falliin.
Mendezin, Lindgrenin ja tietenkin Åkerfeldtin soitto on ihailtavan tarkkaa läpi levyn. Eipä sieltä paljon virheitä löydy. Samoin Wibergin taustalaulut ja urut toimivat helkutin hyvin. Per auttaa Bleakin korkealtalaulamis-kohdissa hienosti Åkerfeldtia. Niin siis niissä kohdissa, jotka itse levyllä lauloi Steven Wilson.
Axenrotista en ole vielä oppinut pitämään ja tuskin koskaan opinkaan, eikä se toki hänen vika ole vaan Martin Lopezin. Kun kuitenkin tuli "elettyä" tuo Lopezin aikakausi, niin ei tuohon Axenrotin nyanssittomaan ja yksinkertaistettuun takomiseen totu. Nyt sitä vasta tajuaa täysin, mikä nero Lopez oli. Onneksi on Lamentations miehestä muistona. Axen soitosta huomaa miehen bändihistorian (mm. Bloodbath) eikä kykyä herkkään kikkailuun juuri ole. Soitto on takomista, kun Lopezilla variaatioita löytyi joka lähtöön. Ja ennen kaikkea tyylitajua. Harmi, että päässä viirasi pahemman kerran.
Joka tapauksessa, erinomainen tuplalive ja suosittelen kaikille bändin faneille. Roundhouse Tapesilta välittyy hienosti livekeikan tunnelmat ja muistot omista livekokemuksista kumpuavat väistämättä pintaan. Itselleni mieleen tulee tätä levyä kuunnellessa toissakesäinen Tuska-keikka ja Face of Melindasta se ensimmäinen Tavastian keikka vuodelta 2005.
