Ensinäkin, en nyt tiedä onko tämä varsinaisesti merkki yhtään mistään sen kummemmasta, mutta kuitenkin alla olevan huomion tein, hieman ihmetystä herätti asia.
Ihmeen hyväntuulisina ja "iloisina" esim. Selänne ja Kärppä haastatteluissa. Eivät vaikuttaneet erityisen pettyneiltä (versus joku Teppo Nummisen haastattelu Torinossa, vaikka se finaali olikin). Oltiinko jo henkisesti niin altavastaajia ja alistuneita, että tappio otettiin varsin tyynesti ja "odotetusti" vastaan.
Mitä yhteistä oli Karlssonin ja Selänteen/Lehtosen haastatteluissa. Kaikissa näissä oli hymy herkässä. Kertoo kaiken siitä millä mielellä peliin lähdettiin.
Veli Sally oli näköjään kiinnittänyt samaan asiaan huomiota otteluseurannan puolella.
Halusinkin herättää keskustelua. Kertooko tämä jostain?
Ylipäänsä eivät taida itse (ammatilais)pelaajat ottaa näitä lähellekään niin vakavasti mitä penkkiurheilijat. Esim. jotkut Tsekitkin näyttivät välillä siltä, etteivät edes yrittäneet, saati että olisivat olleet kotimatkalle lähdöstä pettyneitä.
Ei vituta edes tappio. Yksi tehty maali noista paikoista mitä suomella oli on liian vähän, jos et tee paikoista maaleja et voita pelejä. Ruotsi oli voitettavissa mutta epäonnistuttiin niillä hetkillä kun olisi pitänyt laittaa laatta pussiin.
Näinpä. Ei ota rehellisesti sanottuna edes päähän, kun oltiin sen verran huonompiakin. Jos olet selvästi parempi ja silti otat turpaan, niin se saa todenteolla korpeamaan. Huomattavasti enemmän mua vitutti eilinen Sportin tappiokin.
Tavallaan oli itsekin ainakin jossain määrin jo alistunut kohtaloon viimeistään siinä vaiheessa, kun neljä parasta sentteriä olivat telakalla, vaikka Suomi on siitä huolimatta hemmetin hyvin taistellutkin.