YKkösketju kuntoon ja viivelähdöt peliin mukaan
Itse lähtisin näillä koostumuksilla Venäjää vastaan:
Salminen-Granlund-Selänne
Korpikoski-O.Jokinen-Ruutu
J.Jokinen-Kontiola-Aaltonen
Komarov-Immonen-Pihlström
Nelonen Ok, mutta muuten on muutama kohta, mikä mielestäni näissä ketjuissa mättää:
- Granlundin potentiaali hyökkäyspäässä menee hukkaan, jos pelaa keskellä. Antaisin hänen siis pelata vahvuuksillaan laidassa
- Sakari Salminen olis taas ihan uus tuttavuus Teemulle- Eikä Sakke pelannu Norjaa vastaan niin kuin ykkösketjun laiturin tulisi pelata
- Kakkosketjusta puuttuu pelintekijä
- Kolmosketju on omaan päähän vaarallinen, ei paljoa puolustusosaamista
Niinpä rakentaisin ketjut näin:
Granlund - J.Jokinen - Selänne
Lehterä - O.Jokinen - Ruutu
Korpikoski - Kontiola - Aaltonen
Komarov-Immonen-Pihlström
Perustelut: Ykkösketjussa Teemu tarvitsee sentterin, joka pystyy tekemään hänelle parhaalla mahdollisella tavalla peliä ja jonka kanssa löytyy kemiat mahdollisimman nopeasti. Tästä materiaalista JJ on mielestäni ainoa vaihtoehto. Hän on siinä mielessä erinomainen pelaaja, että sopeutuu mihin rooliin vaan. Kortti Immonen on nyt katsottu tuossa roolissa. YV:ssä toki vois vieläkin kokeilla.
O.Jokisen ja Ruudun peli taas alkoi näyttämään paremmalta, kun JJ nostettiin tähän ketjuun. Tämä duo tarvitsee kiekollisesti taitavan kaverin ja tähän rooliin Jori Lehterä on näistä vaihtoehdoista sopivin.
Korpedoa taas tarvitaan kolmoseen, tästä ketjusta puuttui nimittäin fyyysisyys. Tämä ketju oli omassa päässä vähän pulassa aluksi, mutta kun Korpikoski tuli ketjuun mukaan niin näytti paljon paremmalta.
Jarkko Immonen ei kaikkinensa pelannut ottelussa heikosti. Omassa päässä häneltä nähtiin ihan miehekästä pelaamista. Väkivahvana pelaajana hän sopii nelosketjuun hyvin. Pihlströn ja Komarovhan olivat vahvoja Kanada-pelissäkin.
Summa summarum, Suomi voi mennä kuinka pitkälle vaan, mutta ei tuollaisella pelillä kuin Kanadaa vastaan. Tuollaisella "asemasota"-pelaamisella aniharvoin voittaa mitään ja pelityyli on kaiken lisäksi paljon energiaa vievä.
Minun ratkaisu tähän: Viivelähdöt vastustajan siniviivan tuntumassa.
Näitte varmasti, että Suomi hyvin harvoin pääsi kuljettamalla Kanadan siniviivan yli. Siinä vaiheessa sitten lyötiin kiekko päätyyn. Päädystä käytännössä Kanada tuli aina kiekon kanssa esille, jonka jälkeen Suomi jatkoi asemasotaa omassa päädyssä. Suomi siis luotti, että voitamme Kanadan päädyssä kaksinkamppailut ja sillä tavalla luomme tilanteita! No Kanada teki samoin ja voittikin kaksinkamppailussa usein kiekon itselleen, Suomi taas ei tehnyt samaa Kanadan päädyssä. Minun mielestä Selänne voitti siellä yhden kiekon ja Pihlström yhden ja siinäpä ne taisi ollakin.
Mutta miettikääpä jo olisi tehty näin: Kun kärkihyökkääjää etenee lähelle vastustajan siniviivaa ja kuitenkin alueelle meno on tukittu, syötetää takaisin päin pakille ja lähdetään uudelleen hyökkäystä rakentamaan. Jos ei taaskaan päästä, rakennetaan hyökkäyspeliä puolustuksen kautta taas uudelleen.
Tällä tavalla pelatessa:
a) Kiekko pysyy omalla joukkueella
b) Vastustaja ei voi hyökätä, joten hyökkäysten määrä omaan päähän vähenee ja
c) Vastustajan hyökkäysten lukumäärä vähenee, jolloin todennäköisyys takaiskuille tietenkin pienenee
Te, jotka täällä haukutte viivelähtöä, niin perustelkaa nyt ihmeessä, miksi se on niin huono juttu. Minä en nyt tuossa näe mitään parempaa, että lyödään kiekko vastustajan päätyyn.