Harvoin tulee kirjoitettua tähän topicciin, mutta nyt laitetaan sitten kaikki kerralla.
Jarmo Kekäläinen onnistui luomaan Jokereihin mahtavan yhteenkuuluvuuden. Kirjoitin itsekin moneen otteeseen siitä kuinka ylpeä olen kun katson koko touhua. Oltiin oikeasti yhtenäisiä, iso perhe jota ei keikuttanut edes syyskuun 1. eikä mikään muukaan. Olimme Jokerit, punakeltainen perhe, aidosti ylpeitä itsestämme. Sitten tuli päivä, jolloin Jarmo Kekäläinen lähti NHL.ään. Ja koko paska levisi käsiin. Tai sen oikeastaan annettiin levitä. Heitettiin hukkaan kaikki mitä Keku ja me koko "perhe" oltiin luotu. Kustiin itse sen työn päälle. Alettiin etsimään tekosyitä, syyttelemään milloin ketäkin. Osoiteltiin sormella muita, tajuamatta että sillä toiminnalla murennamme koko ajan perhettä lisää. Keku näytti seisomalla Lämän ja Tomen takana, mitä konkreettisesti tarkoittaa omien puolella viimeiseen asti oleminen, omien tukeminen vaikealla hetkellä, vastuun kantaminen.
Kun Kekäläinen oli lähtenyt, aloitimme negatiivisen ilmapiirin luomisen, johon osallistui koko "perhe". Annettiin myös medialle mahdollisuus iskeä siihen haaskaan. Syyteltiin milloin ketäkin, Filppulaa, Kilpeläistä, Hjallista. Alettiin jo murentamaan sitä pohjaa jo ennen playoffien Lukko-sarjaa. Tekosyykin oli jo valmiina kaikilla, Kekäläisen lähtö. Lukko-sarjan jälkeen koko lumipallo on vain kasvanut huimalla vauhdilla. Kaikki syyttelevät kaikkia. Kilpeläistä syytettiin, Hjallista syytettiin, Kekäläistä syytettiin, valmennusta syytettiin. Kiukkua saa ja pitääkin purkaa. Ammattilaisurheilussa tietenkin pohditaan ja analysoidaan syitä erittäin kriittisesti. Niinhän organisaatio tekikin, mutta meille faneille sekään ei kelvannut. Koko kesän turhautumista purettiin ja syyttämistä jatkettiin, kritisoitiin organisaation omaa analyysiä tilanteesta. Ruettiin olemaan tilanteen yläpuolella, kapinoimaan ja osoittamaan kuinka me fanit tiedämme sittenkin paremmin. Samalla vaivuttiin itsesääliin, tuhottiin lisää perhettä.
Tuli kesä, KHL ja Karalahti. Kiukku purkaantui entistä enemmän. Kapinahenki sai uutta bensaa, uudet kasvot. Lumipallo oli jo kasvanut siihen pisteeseen, että kaikki olivat toistensa kimpussa, fanit keskenään, fanit Hjalliksen kanssa. Media pääsi siihen ronkkimaan väliin, trollaamaan ja flamettamaan soppaa lisää. Kun tällä hetkellä katsoo tilannetta, niin jäljellä on savuava raunio ja pineiä tulipaloja joka puolella. Monien mielestä syy on Hjalliksen, Kilpeläisen, tuon, tämän, sen ja sen... Ei. Syy on meidän kaikkien, jotka luotiin negatiivista ilmapiiriä syyttelemällä kaikkia muita, sen sijaan, että oltaisiin oikeasti oltu vahvoja ja lojaaleja omaa "perhettä" kohtaan. Kannettu vastuumme ja tuettu joukkuetta ja toinen toisiamme. Yritetty ymmärtää ja kunnioittaa eriäviä mielipiteitä, mutta silti pidetty yhtä. Perhe on instituutio, jossa virheitä saa tehdä. Ne käydään analyyttisesti läpi ja opitaan niistä, mutta silti niiden tekijää ei hylätä vaan häntä tuetaan tulevaisuudessa, jotta virhe ei toistuisi. Nyt kun miettii, niin ajatukseni Jokeri-perheestä taisikin olla vain illuusio. Ei me mikään perhe näköjään oltu. Enemmänkin hyvästä mielestä nauttiva hyeenalauma, joka vastoinkäymisten edessä alkoi toimia vain itseään ja omia tunteitaan ajatellen. Siis me kaikki. Ihan jokainen, joka Jokerisydämen omistaa. Minäkin sorruin siihen. Ja nyt me ollaan itse tuhottu koko Kekun perintö. Ei sitä ole tuhonnut yksin Hjallis, ei Lämsä, ei Kilpeläinen vaan me KAIKKI. Jatketaan vaan itkemistä niin tapetaan lopulta koko seura. Vai olisiko nyt aika näyttää, että me ollaan Jokerit? Kaikki yhdessä. Minä. Me. Jokerit.
Jarmo Kekäläinen twiittasi viime kevään Lukko-tappion jälkeen jotenkin näin: "On kaksi vaihtoehtoa, oppia jotain tai vaipua itsesääliin. Oma valinta"
Kumpiko valittiin?
Tämä minua vituttaa.
Pyydän anteeksi, että teksti on pitkä kuin nälkävuosi, mutta koska asia on minulle tärkeä, niin haluan sen kaikille kertoa.