Mielenkiintoinen aihe ja kiitos kaikille jotka jaksavat lukea tekstini loppuun asti. Olen itse ollut mukana metsällä viisivuotiaasta lähtien, yksitoistavuotiaasta lähtien oman aseen kanssa. Omaan korvaan vertaan salametsästyskeskustelua vaikkapa judokaan, joka on illan pikkutunneilla pahoinpidellyt yön nakkikioskijonossa vieruskaverinsa tai autoilijaan, joka kaahaa reilua ylinopeutta. On selvää että lieveilmiöitä esiintyy lähes aiheesta riippumatta ja uskon että salametsästys kasvaisi, jos metsästys kiellettäisiin kokonaan (mikä toki silloin ei olisi huonoin lieveilmiö mitä siitä seuraisi). Luonnollisesti metsästys herättää tunteita, onhan kyse kuitenkin eläimistä, joita kohtaan sympatiaa löytyy usein enemmän kuin lajitovereitamme, mihin täälläkin helposti törmää. Tarkoitukseni ei kuitenkaan ole nyt puhua muiden mielipiteistä, vaan tuoda esille oma näkemykseni ketjun aiheeseen ja kertoa miten minä metsästän.
Itselle metsästyksen inhottavin ja vaikein asia on eläimen tappaminen. En nauti siitä millään tavalla ja pyrin tekemään kaikkeni, että kuolema on mahdollisimman eettinen. Olen ehkä hieman sisäisessä ristiriidasta siitä, milloin aseen saisi nuoren käteen antaa ja vaikka olin myös nuorempana hyvin eettinen metsästäjä, metsästyskavereistani ei voinut aina sanoa samaa. Oman empiirisen tutkimuksen perusteella nuorena metsällä oleminen opettaa kuitenkin lapselle paljon hyviä asioita, joten asia ei ole yksioikoinen. Tästä huolimatta juurikin eettisyyteen viitaten olen kääntynyt sille kannalle, että yksin metsästämisen ikärajaa pitäisi nostaa nykyisestä viidestätoista vuodesta. Mikä tuo raja olisi, en osaa sanoa.
Miksi olen metsästäjä? Todellisuudessa toki varmasti siksi, että minut on varsin nuoressa iässä tuotu harrastuksen pariin. Nykyään vastaus on kuitenkin erilainen, olen nimittäin lihansyöjä, mitä en voi täysin itselleni eettisesti perustella. Katson, että eettisin mahdollinen lautaselleni päätynyt liha on itse kalastamaani/metsästämääni. Jälkimmäiseen toki täytyy todeta, että koska metsästän nykyään pelkästään jousella, ei riistan tarvitse kyllä takiani olla varuillaan. Toki myös nautin metsässä liikkumisesta ja siitä järjettömän suuresta vaivasta, minkä joudut yhden onnistuneen riistalaukauksen saamiseen tekemään.
Teimme kesämökillemme, minkä läheidyydessä on todella huonosti lintujen pesintäpaikkoja, suuren kosteikon vesilintujen pesimistä helpottamaan. Alueella ei saa metsästää, emmekä metsästä lintuja alueen ulkopuolellakaan kantojen heikon tilanteen vuoksi. Kosteikko on helposti tuottanut enemmän poikasia, mitä olen kymmenen vuoden aikana itse ampunut. Moninkertaisesti enemmän. Metsäkanalintuja en ole kuuteen syksyyn metsästänyt samasta syystä, vaikka kolmen vuoden ajan minulla oli jopa haukkuva lintukoira. Silloin kun kannat ovat hyvät, voin kyllä metsästää enemmänkin riistaa ilman yöunien menettämistä.
Ainoa moitittava asia metsästyksessäni on mielestäni lihansyönti, minkä moralisoinnin otan avosylin vastaan. Jos kuitenkin syö lihaa, on sitä todella hankalaa tai lähes mahdotonta hankkia eettisemmin muualta, kuin metsästyksen tai kalastuksen kautta. En luonnollisesti saa jousella hankittua ympärivuotista lihavarastoa, mutta hirvenliha onneksi auttaa tässä mukavasti.
Mitä kannanhoidolliseen metsästykseen tuleee, luonto kyllä hoitaa esimerkiksi ylikansoittuneen jäniskannan pienemmäksi, mutta väitän keinojen olevan hurjan paljon rumempia eläimelle, mitä nuoli sydämeen tai luoti otsaan. Vaikka joka viides laukaus olisi huono ja haavakkoa pitäisi ajaa takaa, näen kuoleman armeliaampana verimyrkytykseen verrattuna. Kaikki kulminoituu siis mielestäni siihen, miten eettinen metsästäjä on kyseessä. Oma erittäin subjektiivinen näkemykseni on, että lieveilmiöitä on todella vähän ja keskimääräinen metsästäjä nauttii harrastuksestaan eettisesti ja on keskimääräistä kiinnostuneempi luonnon hyvinvoinnista. Olisi mielenkiintoista nähdä minkälaisia ympäristöön kohdistuvia eettisiä päätöksiä metsästäjät keskimäärin tekevät muuhun väestöön verrattuna (tästä oli taannoin muistaakseni metsästäjä-lehdessä statistiikkaa, mutta en tähän hätään sitä arkistoistani löytänyt).
Vastaus ketjun kysymykseen on siis, kuten
@Ollakseni aiemmin mainitsi: kyllä! Nautin harrastuksestani ja syön tappamani riistan/kalan. Kahden vuoden metsässä kyykkiminen ja onnistuneen riistalaukauksen kauriin sydämeen tekeminen palkitsee uskomattomalla tavalla. Maailmassa, missä instagram on täynnä kaupasta ostetusta lihasta valmistettuja ruoka-annoksia, kukaan ei voi vakavalla naamalla väittää, etteikö minulla metsästäjänä olisi kunnioitusta ampumaani kaurista kohtaan, vaikka sen vieressä kuvan ottaisinkin tai siitä eränuotiolla viiden vuoden päästä jutun kertoisinkin. Päinvastoin.
