En itse näe, että jääkiekkotreenien määrä olisi se ongelma, vaan ennemminkin se mitä siellä opetetaan. Pienestä pitäen painotus tulisi olla henkilökohtaisten taitojen harjoittamisessa. Tätä kohtaa ei voi tarpeeksi korostaa; - luistelu, kiekonkäsittely, laukaisu, ja syöttötaito, siinä ne ovat ne tärkeimmät osa-alueet, jotka hallitsemalla tulee kiekkoilijaksi.
Ja kun on kyse hyvin nuorista pojista ja tytöistä, niin pitää myös muistaa, että tämän treenamisen ohella tulisi myös kaikissa treeneissä pelata vähintään. 1/3 , jotteivat pikkuiset tympiinny pelkkiin ohjattuihin harjoitteisiin. Ja näissä peleissä valmentajat voisivat sitten pitää turpansa kiinni ja antaa lasten nauttia siitä vilpittömästi kilpailusta ja hauskanpidosta. Tämä koskee myös ja ennenkaikkea vanhempia.
Tämän lisäksi löytyisi kehitettävää myös harjoitteiden laadussa. Turhan usein Suomessa harjoitellaan harjoitetta ilman, että sillä kyseisellä harjoituksella olisi jokin tarkoitus, mikä myöhemmin olisi hyödyksi pelissä. Kaikki kiekolliset harjoitteet tulisivat tämän lisäksi päättyä AINA laukaukseen kohti maalia.
Taktiikoiden ja voimapuolen harjoitteluun ei kannata juurikaan ennen 12-vuoden ikää edes ajatella ryhtyvänsä. Toki voi neuvoa ja ohjastaa perusasiat, eli missä pakki pelaa tässä ja tässä tilanteessa, mutta mihinkään liian monimutkaiseen ei liene tarvetta ryhtyä.
Sitten pitäisi olla myös tarpeeksi nöyryyttä hakea sitä oppia sieltä, missä asiat osataan ja ohjastaa nämä tiedot Suomen olosuhteisiin ja tapoihin sopiviksi. Eli koulutusmatkoja Ruotsiin, Venäjälle, Kanadaan ja Yhdysvaltoihin ja katsomaan miten muualla asioita tehdään. Tätä on tietysti aina tehtykin, mutta tuskin koskaan liiaksi.
Yksilöllisen valmentamisen lisääminen on tietysti erittäin tärkää, mutta siinä tullaan juuri tämän perusongelman eteen, eli:
1. monesti junnuporukoissa on liikaa pelaajia, joka johtuu siitä, että jääkiekosta on tulossa elitistilaji, joten tarvitaan aina vain entistä suurempia ryhmiä, jotta jäämaksut on varaa maksaa tai;
2. Osaavia valmentajia ei yksinkertaisesti ole saatavilla. Liian usein junnujen vanhemmat joutuvat lähes puoliväkisin opettamaan junnuille perusasioita, vaikka se oma perusosaaminen on lähes yhtä heikkoa kuin omalla lapsellaan(kärjistys). 3-4 pelaajaa per valmentaja saattaisi olla hyvä määrä, jolloin valmentaja voisi katsoa jokaisen suoritusta rauhassa ja korjata virheitä joita esiintyy toistuvasti. Tähän toki tarvitaan juuri näitä osaavia valmentajia, joilla silmä ja taidot riiittävät virheiden löytämiseen ja korjaamiseen.
Palautteen antamisessa tulisi keskittyä positiivisten asioiden korostamiseen ja nuoren kannustamiseen, jonka jälkeen nuori on myös valmiimpi ottamaan rakentavaa negatiivista palautetta vastaan.
Tuo tuli siis mieleen ohjatuista treeneistä näin ihan perustuntumalta. Se on sitten junnun omalla vastuulla haluaako hän tai onko hänellä intoa harjoittaa näitä treeneissä oppimiaan taitoja pihapeleissä/ulkojäillä. Siihen ei juurikaan kukaan pysty vaikuttamaan, sillä jos tätä intoa ja halua ei ole niin sitä ei ole ja silloin asiassa täytyy edetä lapsen/nuoren haluamalla tavalla. Jos taas kiinnostusta löytyy, niin ulkojäillä hankittujen tuhansien ja vielä tuhansien toistojen myötä tästä nuoresta saattaa tulla ihan kansallisen- tai ehkä jopa kansainvälisen tason pelaaja, mikäli lahjakkuutta on siunaantunut tarpeeksi.
Tässä lyhyesti omat aatokseni asiasta ja tuhannet ja vielä tuhannet kiitokset niille ihmisille, jotka päivittäin jaksavat ilman korvausta käyttää omaa aikaansa nuorten pelaajien valmentamiseen ja kehittämiseen. Paljon tehdään asioita jo oikein, mutta yhtä paljon on asioita, joissa voimme vielä parantaa.
