Pirun läppäri söi äsken kirjoittamani, lähes valmiin vastauksen. Nyt sitten varmaan tulee huonompi...
Aikaisemmin kirjoittelin NS-kokemuksista, mitkä olivat minulle vahvasti negatiivisia. Moni muukin on tuonut samoja asioita esille. Viestejä tulee ketjuun paljon ja minun sisälukutaidossakin on varmasti vikaa, mutta ne konkreettiset hyödyt on minulta nyt jäänyt hoksaamatta. Voisiko joku palstalainen laittaa vaikka ranskalaisilla viivoilla kohtia, miten NS-asialla vietiin suomalaista jääkiekkoa eteenpäin. Varmasti asiasta löytyy jotain hyvääkin, mutta omien kokemuksieni perusteella en vaan niitä löydä.
Hyvää NS:ssä oli se, että pienilläkin paikkakunnilla oli harrastajia. Kun NS lupasi peliaikaa myös heikompilahjaiselle, jääkiekkoa pelattiin myös pikkukylissä. Ilman NS:ää heikompilahjaisten vanhemmat eivät olisi samoissa määrin rahoittaneet parhaiden lasten harrastusta kun oma poika ei mahdu kentälle. Absoluuttisesti täysin mahdoton mitata, mikä tässä oli NS:n vaikutus ja minkä verran esim. vuoden 1995 maailmanmestaruus toi harrastajia. Kerrannaisvaikutuksena noista heikompilahjaisista varmasti osa on jäänyt kiekkoharrastuksen pariin esim. valmentajaksi, tuomariksi, talkoolaiseksi, joka on tärkeä asia sekin. Täysin mahdoton mitata, mutta todennäköisempää sen joskus kiekkoa pelanneen on eksyä kiekkoseuran toimintaan kuin sellaisen, joka ei ole koskaan itse pelannut.
Huonoja puolia olikin sitten enemmän, josta täällä pääasiassa väitelläänkin.
Jos joukkueurheilun pariin ohjautuisi edes pieni hippunen sellaista ainesta, jota esim. kestävyysurheilun huipulla poikkeuksetta vaaditaan, niin siitä se voisi lähteä. Ja Petteri, mitä aiemmin kirjoitit jääkiekkoilun pariin luiskahtavista muun lajin lahjakkuuksista, niin kerron sulle yhden esimerkin. Pojan oli havaittu jääkiekkotreeneissä omaavan lahjoja kestävyysjuoksuun, sillä se kuvailemasi askel oli ollut juuri vaadittavan kevyttä siellä lenkkipolulla. Poika osallistui maastojuoksun aluemestaruuskisoihin ja vei koko paskan. Meni vuosi, ja tultiin juuri siihen ikään, kun osa alkaa jo tosissaan käydä lenkillä. Tämän pojan kaikki tekeminen tapahtui edelleen ainoastaan jääkiekkojoukkueen treeneissä. Tuli samaiset maastokisat, ja jotain ihmeellistä oli tapahtunut. Pelkillä lahjoilla ei enää pärjättykään, ja pojan todellinen asenne työntekoon tuli kaikille selväksi, kun hän "palasi" omiensa joukkoon.
Kestävyysurheilu on hetkittäin äärimmäisen vittumaista puuhaa, mutta kun se palkinto sitten joskus käteen kopsahtaa, niin sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. Tämä on monelle se juttu! Mitään et saa ilmaiseksi, mutta kaiken kunnian vain sinä yksin.
Erinomainen kirjoitus kokonaisuudessaan, mutta lainasin vain tämän! Mahtavaa!
Esimerkki omasta nuoruudesta, ajalta jolloin ei vielä ollut NS:ää. Oma kilpaurheilu-urani lukioiässä oli kestävyyslajissa, jota harjoittelin 8 - 10 kertaa viikossa. Aamulla puoli kuudelta lenkille, jotta ehdin seitsemäksi koulubussiin. Illalla toinen lenkki. En ollut urheilulukiossa, koulumatkoihin meni tunti suuntaansa ja kotiharjoittelumahdollisuudet varsinkin talvella olivat surkeat. Otsalamppu päässä lenkille, pääosin. En ollut hyvä, enkä pärjännyt, mutta olin valmis tekemään töitä tuon verran. Syy miksen harjoitellut 12-14 kertaa viikossa, oli se, että pelasin lentopalloa joukkueessa. Harjoituksia lukioikäisenä kolmesti viikkoon! Ja joukkuekaverit eivät treenanneet muuta, kuvittelivat olevansa urheilijoita noilla määrillä. Olin itse huono, aloitin lajin myöhemmin enkä pärjännyt fyysisesti/taidollisesti/taktisesti. Kaksi tuosta joukkueesta pääsi ykkössarjaan aikuisena, toinen olisi varmaan pelannut liigaa jos mittaa olisi ollut enemmän. Nämä kaksi parasta muuten harrastivat tuossa iässä vielä totisemmin yksilölajia... Toki paikkakunnan kiekkoilijat jo tuolloin treenasivat reilusti enemmän kuin lentopalloilijat (vaikka pärjäsimme paremmin), mutta tässä se kontrasti tulee - täysin mediaseksitöntä yksilölajia menestyksettä olin valmis harjoittelemaan kymmenen kertaa viikossa tai enemmän, joukkuelajeissa pärjäsi mukana kolmella viikkokerralla!
Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos joku iskostaisi 50 lapsen kiekkoryhmälle kestävyyslajityyppisen (määrät, omatoimisuus, elämäntavat) harjoittelukulttuurin 10-vuotiaana, samalla tavalla kuin se hiihtoleireillä tms. tehdään, tästä 50 lapsen ryhmästä nousisi esim. liigaan monta pelaajaa enemmän kuin vertailuryhmästä, joka harjoittelee kuten perinteisesti joukkuelajeissa NS-aikakauden jälkeen tehdään. Harjoittelu tekee mestareita. Tämä on iso haaste aikataulullisesti ja resurssien puolesta, koska yksilökestävyysurheilija voi hyvinkin nuorena harjoitella silloin kun lystää, yksin. Kiekkoilijalle on oltava myös sitä kiekkoa, joka taas mennään joukkueen aikataulujen mukaisesti, mutta tärkein olisi silti se asenne - kiekkoilijakin voi treenata laadukkaasti yksin, aika nuorena. Olisin erittäin iloinen, jos Sihvonen esimerkiksi tämän saisi aikaan omassa Kerhon ryhmässään, jossa lapsia tuntui riittävän.
Mutta, kolikolla on kaksi puolta. Tuosta 50 lapsen ryhmästä tippuu liian moni pois. Tuosta 50 lapsen ryhmästä kymmenen ei jaksa kestävyysurheilijoiden harjoitusmääriä. Kymmenen ei halua sellaista määrää, on muitakin tärkeitä harrastuksia tai vanhemmat kieltää, koska pelkäävät koulun kärsivän. Kymmenellä ei ole taloudellisia resursseja maksaa kasvaneesta jääajasta ja/tai kyyditä lapsia useampaa kertaa hallille. Ryhmän koko tippuu vuoden - kahden päästä 20 lapseen = löytyyköhän siitä sittenkään lahjakkuuksia? Nuo ensimmäiset kymmenen tippujaa tuskin niitä sisälsi, joten sillä ei ole väliäkään, mutta noissa kahdessakymmenessä muussa saattoivat olla taidollisesti/peliälyllisesti parhaat talentit; eivät vaan olleet vielä valmiita 10-vuotiaina kestävyysurheilijan harjoitusrääkkiin. Onko meillä varaa hukata niitä näin aikaisin? Saisiko heistä kenties kuitenkin paremman pelaajan, jos pystyisivät jatkamaan ensimmäiset vuodet edes jotenkin?
Niinpä - kun lähdetään valmentamaan lapsia huippu-urheilu tähtäimessä, myös nuo kyydistä putoavat pitää huomioida. Niille pitää löytyä vielä ainakin pariksi vuodeksi vetäjä, joka vetää joukkuetta kenties löysemmin, vapaammin, halvemmin. Tästä joukosta voi vielä tulla joku kiekolle tärkeä ihminen, ei välttämättä pelaaja, mutta kenties vaikka seurapomo. Tähän ongelmaan NS haki ratkaisua, mutta väärin keinoin.
Jääkiekko- ja muut joukkuelajien lasten valmentajat: katsokaa mallia kestävyysurheilusta! Opettakaa se asenne, mikä niillä junnuilla on!