Nuori Suomi ry

[LaTe_Show]

Siis joo ymmärsin kyllä mutta asetatko itse tavoitteet (urheilulliset tavoitteet, mahdolliset pelilliset tavoitteet) vai ovatko vanhemmat tässä jotenkin mukana?

Siis tottakai tämän (tavoite)päätöksen pitää olla yhteinen (emoseura-valmennusjohto-perheet) jotta on sitoumus toimintaan kaikilta osapuolilta. Minähän en saa emoseuralta palkkaa ja toisaalta pelaajatkaan eivät saa palkkaa, joten aika vaikeata on yksipuolisesti vaatiakaan mitään.

Vanhemmat sijoittavat useita tuhansia euroja per kausi, joten on luonnollista että heilläkin on tiettyjä intressejä miten tätä toiminta toteutetaan.

Eihän siitä tule mitään jos minä vaadin "treenejä kaksi kertaa päivässä viisi kertaa viikossa ja kaksi ulkomaanleiriä" ja vanhemmat sanovat, että "heillä riittää rahat vain kolmeen kertaan kuukaudessa..."

 

[mjr]

Sitten se oma mielipide aiheesta. Nuori Suomi on osasyy urheilun rappion tilaan. Ei välttämättä pääsyyllinen, mutta oma, iso vaikutuksensa sillä on eittämättä ollut.

On loputtomiin todettu, että mikään NS:ssä ei estänyt kilpailullisuutta. Tämä on fakta. Eli emme siis puhu, ihan oikeasti, NS:stä syyllisenä. Korkeintaan puhumme siitä, että Jääkiekkoliitto tulkitsi NS:ää huonosti, huonolla tavalla. Mutta tästäkin olemme kuulleet, että sovelluksia oli monenlaisia, kaikki seurat eivät todellakaan edes menneet mukaan toimintaan, ja monet osallistuvat seurat eivät oikeastaan muuttaneet juuri mitään toimintansa aspektia merkittävästi. Eli miten pirussa tämä voi olla merkittävä tekijä? Haluaisin ihan oikeasti tietää. Kun kuitenkin tietty lama vallitsi kaikkialla, riippumatta NS-kytkennöistä tai niiden puutteista.

Se nyt jo on itsestäänselvää, ettei kysymyksessä voi olla keskeinen tekijä, mutta miksi ihmeessä edes merkittävä? Miten, miten tämä voidaan perustella loogisesti, ei siis vain tuntemuksien ja yksittäisten anekdoottien tasolla, kun siis tunnemme yllämainitut, ilmeisesti kaikkien kuitenkin viime kädessä tunnustamat tosiseikat, miten?

Minä olin alun perin erittäin positiivinen Sihvosen suhteen, sen voi tarkistaa kirjoituksistani, inhosin raflaavaa ja tietämätöntä Pekka Jalos -sontalehtijournalismia ja Sihvosen alkuaikojen objektiivinen asiantuntemus oli siihen verrattuna taivaallista. Mutta vihaan myös älyllistä ja moraalista epärehellisyyttä. Älyllistä epärehellisyyttä on väittää asioita, jotka itse tietää aivan hyvin vääriksi tai täysin liioitelluiksi (eikä tämä "Johtavan" kohdalla koske todellakaan pelkästään NS-asiaa, joka on ehkä yksi kymmenistä vastaavista), moraalista epärehellisyyttä on sitten hyötyä omasta älyllisestä epärehellisyydestä. Sihvonen on mielestäni nyt journalistina paljon pahempi kuin Pekka Jalonen, ja keskustelu olisi terveempää ja analyyttisempaa, jos mediahahmo "Johtava" katoaisi siitä. Jääkiekkotuntija ja -analyytikko Petteri Sihvonen toki olisi aina tervetullut mukaan.

Journalistina Sihvonen ei kunnioita edes vähän alusta jääkiekkoa vaan käyttää "Johtavan" hahmossaan sitä kylmästi ja kyynisesti hyväkseen, oman uransa ja toimeentulonsa hyväksi. Tässä valtaisassa NS-kampanjassaan hän on ottanut toisarvoisen asian ristiretkensä kohteeksi ja käyttänyt ihan viatonta kansanurheilu-projektia oman uransa ja näkyvyytensä välikappaleena. Mutta jääkiekon ystävänä minusta on vielä pahempaa se, että näin hän ollut mukana lakaisemassa maton alle suomalaisen juniorituotannon todellisia ongelmia, niitä varsinaisia syitä.

Tässä ei ole mitään henkilökohtaista - en tunne tätä henkilöä, mutta olen voinut päätellä muiden kirjoituksista, että toimiessaan jääkiekon parissa hän on oikeasti tietävä ja taitava ammattimies. Valitettavasti hänen ensisijainen roolinsa on kuitenkin mediahahmo "Johtava", joka elää klikkauksista ja huomiotaloudesta.

 

[P.Sihvonen]

Nuori Suomi ei synnyttänyt hyötyjä

Aikaisemmin kirjoittelin NS-kokemuksista, mitkä olivat minulle vahvasti negatiivisia. Moni muukin on tuonut samoja asioita esille. Viestejä tulee ketjuun paljon ja minun sisälukutaidossakin on varmasti vikaa, mutta ne konkreettiset hyödyt on minulta nyt jäänyt hoksaamatta. Voisiko joku palstalainen laittaa vaikka ranskalaisilla viivoilla kohtia, miten NS-asialla vietiin suomalaista jääkiekkoa eteenpäin. Varmasti asiasta löytyy jotain hyvääkin, mutta omien kokemuksieni perusteella en vaan niitä löydä.

Asia on selkeä ja vilpitön: hyötyjä ei syntynyt.

Jos joku jotain hyötyjä olisi nähnyt, niin kai täällä olisi sellainen vähintäänkin 10 kohdan lista niistä julkaistuna jonkun nimimerkin toimesta.

Ja jotain kertoo tietysti sekin, että Suomen Jääkiekkoliitto on vetänyt omat johtopäätöksensä. Nuori Suomi häivytetään ja on jo häivytettykin hiljaksiin kokonaan liitto-, alue-, seura- ja joukkuetoiminnasta. Ihan jo liittojen ja seurojen nettisivuilla on alettu putsaustoimenpiteet. Sitä kamalaa sinettiä vielä näkee sivuilla, mutta sitten ne urheilun vastaiset Nuori Suomi -liturgiat on lakaistu roskina maton alle piiloon. Sanon roskina maton alle piiloon, koska sen lopullisen siivouksen tapahtumiseen menee arvioni mukaan seitsemisen vuotta. Nuori Suomi -ajattelu meni ihmisiin niin syvälle, etenkin lasten vanhempien ajatteluun, että sen roskakuorman pois pyyhkiytyminen ottaa aikansa. Esimerkiksi se sellainen vanhempainkokous vielä pidetään useissa seuroissa ja joukkueissa, siellä vieläpä kirjataan joitakin korulauseita "pelisäännöiksi", mutta käytäntöön ne "pelisäännöt" vaikuttavat yhä vähemmän ja vähemmän. Suunta on oikea, se vanhepainpalaveri on saamassa sen oikean sijan, joka sille kuuluukin: se on eräänlainen joukkueen perustamiskokous, jossa todetaan budjetti ja sitä mukaa kausimaksu. Muutoin valta on palaamassa sinne, minne se kuuluukin eli valmentajille. Aikoinaan, kun valta oli valmentajilla, eli aika ennen vuotta 1995, suomalainen juniorijääkiekkoilu tuotti kahta asiaa: laatupelaajia ja hienoa joukkue-elämää lapsille ja nuorille.

Johtava, hyötylistaa odotellessa

 

[erku]

Yksi asia itseäni ihmetyttää. Miksi Nuori Suomi niin kovasti kehui Jääkiekkoliiton (ja Palloliiton) työtä? Eikös nämä kaksi olleet ne esimerkilliset Nuori Suomi -lajit. Jos oikein olen tajunnut Nuoren Suomen tavoitteet, niin sen tavoitteena on saada lapset liikkumaan enemmän. Minulle ei siksi ole vielä tänä armon vuonna 2013 auennut se, että miten ne siffan moneen kertaan esille tuomat Jääkiekkoliiton luomat lasten harjoitusmäärien rajoittamiset ovat edistäneet Nuori Suomen tavoitteita? Eikö sen päinvastoin pitäisi olla juuri vääränlaista toimintaa Nuori Suomen näkökulmasta? Ja jos yhtään olen futiksen suhteen kartalla, niin siellä oli myös voimassa rajoituksia/suosituksia lasten harjoitusmäärien suhteen. Ja miten ihmeessä kaikki vähänkään kilpailua tuhoavat elementit hihanauhavaihtoineen sun muine pelleilyineen ovat niin kovasti Nuori Suomi -järjestöä miellyttäneet, että näin vuolaat kehut on Jääkiekkoliitto ansainnut?

No onneksi ajat ovat muuttuneet ja Jääkiekkoliitossa sekä Palloliitossa on herätty todellisuuteen. Nuori Suomi alkaa olla mennyttä aikaa näissä lajiliitoissa ja hyvä niin. Mitään hyvää kyseisen järjestön teesit ja niiden tulkinnat eivät lajeille ole aiheuttanut.

 

[LaTe_Show]

Minulle ei siksi ole vielä tänä armon vuonna 2013 auennut se, että miten ne siffan moneen kertaan esille tuomat Jääkiekkoliiton luomat lasten harjoitusmäärien rajoittamiset ovat edistäneet Nuori Suomen tavoitteita?

Tässä lisätietoa Nuori Suomen harjoittelumääristä: http://vitaajat01.files.wordpress.com/2009/12/harjoittelumaarat.jpg

Huipulle päästäkseen tulee harjoitella ja liikkua vähintään 18 tuntia viikossa:

alle 11-vuotiailla 1/4 harjoittelua ja 3/4 liikkumista
12–15-vuotiaille 1/2 harjoittelua ja 1/2 liikkumista
16–19-vuotiailla 3/4 harjoittelua ja 1/4 liikkumista

 

[Alvajärven Urho]

Pirun läppäri söi äsken kirjoittamani, lähes valmiin vastauksen. Nyt sitten varmaan tulee huonompi...

Aikaisemmin kirjoittelin NS-kokemuksista, mitkä olivat minulle vahvasti negatiivisia. Moni muukin on tuonut samoja asioita esille. Viestejä tulee ketjuun paljon ja minun sisälukutaidossakin on varmasti vikaa, mutta ne konkreettiset hyödyt on minulta nyt jäänyt hoksaamatta. Voisiko joku palstalainen laittaa vaikka ranskalaisilla viivoilla kohtia, miten NS-asialla vietiin suomalaista jääkiekkoa eteenpäin. Varmasti asiasta löytyy jotain hyvääkin, mutta omien kokemuksieni perusteella en vaan niitä löydä.

Hyvää NS:ssä oli se, että pienilläkin paikkakunnilla oli harrastajia. Kun NS lupasi peliaikaa myös heikompilahjaiselle, jääkiekkoa pelattiin myös pikkukylissä. Ilman NS:ää heikompilahjaisten vanhemmat eivät olisi samoissa määrin rahoittaneet parhaiden lasten harrastusta kun oma poika ei mahdu kentälle. Absoluuttisesti täysin mahdoton mitata, mikä tässä oli NS:n vaikutus ja minkä verran esim. vuoden 1995 maailmanmestaruus toi harrastajia. Kerrannaisvaikutuksena noista heikompilahjaisista varmasti osa on jäänyt kiekkoharrastuksen pariin esim. valmentajaksi, tuomariksi, talkoolaiseksi, joka on tärkeä asia sekin. Täysin mahdoton mitata, mutta todennäköisempää sen joskus kiekkoa pelanneen on eksyä kiekkoseuran toimintaan kuin sellaisen, joka ei ole koskaan itse pelannut.

Huonoja puolia olikin sitten enemmän, josta täällä pääasiassa väitelläänkin.

Jos joukkueurheilun pariin ohjautuisi edes pieni hippunen sellaista ainesta, jota esim. kestävyysurheilun huipulla poikkeuksetta vaaditaan, niin siitä se voisi lähteä. Ja Petteri, mitä aiemmin kirjoitit jääkiekkoilun pariin luiskahtavista muun lajin lahjakkuuksista, niin kerron sulle yhden esimerkin. Pojan oli havaittu jääkiekkotreeneissä omaavan lahjoja kestävyysjuoksuun, sillä se kuvailemasi askel oli ollut juuri vaadittavan kevyttä siellä lenkkipolulla. Poika osallistui maastojuoksun aluemestaruuskisoihin ja vei koko paskan. Meni vuosi, ja tultiin juuri siihen ikään, kun osa alkaa jo tosissaan käydä lenkillä. Tämän pojan kaikki tekeminen tapahtui edelleen ainoastaan jääkiekkojoukkueen treeneissä. Tuli samaiset maastokisat, ja jotain ihmeellistä oli tapahtunut. Pelkillä lahjoilla ei enää pärjättykään, ja pojan todellinen asenne työntekoon tuli kaikille selväksi, kun hän "palasi" omiensa joukkoon.

Kestävyysurheilu on hetkittäin äärimmäisen vittumaista puuhaa, mutta kun se palkinto sitten joskus käteen kopsahtaa, niin sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. Tämä on monelle se juttu! Mitään et saa ilmaiseksi, mutta kaiken kunnian vain sinä yksin.

Erinomainen kirjoitus kokonaisuudessaan, mutta lainasin vain tämän! Mahtavaa!

Esimerkki omasta nuoruudesta, ajalta jolloin ei vielä ollut NS:ää. Oma kilpaurheilu-urani lukioiässä oli kestävyyslajissa, jota harjoittelin 8 - 10 kertaa viikossa. Aamulla puoli kuudelta lenkille, jotta ehdin seitsemäksi koulubussiin. Illalla toinen lenkki. En ollut urheilulukiossa, koulumatkoihin meni tunti suuntaansa ja kotiharjoittelumahdollisuudet varsinkin talvella olivat surkeat. Otsalamppu päässä lenkille, pääosin. En ollut hyvä, enkä pärjännyt, mutta olin valmis tekemään töitä tuon verran. Syy miksen harjoitellut 12-14 kertaa viikossa, oli se, että pelasin lentopalloa joukkueessa. Harjoituksia lukioikäisenä kolmesti viikkoon! Ja joukkuekaverit eivät treenanneet muuta, kuvittelivat olevansa urheilijoita noilla määrillä. Olin itse huono, aloitin lajin myöhemmin enkä pärjännyt fyysisesti/taidollisesti/taktisesti. Kaksi tuosta joukkueesta pääsi ykkössarjaan aikuisena, toinen olisi varmaan pelannut liigaa jos mittaa olisi ollut enemmän. Nämä kaksi parasta muuten harrastivat tuossa iässä vielä totisemmin yksilölajia... Toki paikkakunnan kiekkoilijat jo tuolloin treenasivat reilusti enemmän kuin lentopalloilijat (vaikka pärjäsimme paremmin), mutta tässä se kontrasti tulee - täysin mediaseksitöntä yksilölajia menestyksettä olin valmis harjoittelemaan kymmenen kertaa viikossa tai enemmän, joukkuelajeissa pärjäsi mukana kolmella viikkokerralla!

Olen täysin vakuuttunut siitä, että jos joku iskostaisi 50 lapsen kiekkoryhmälle kestävyyslajityyppisen (määrät, omatoimisuus, elämäntavat) harjoittelukulttuurin 10-vuotiaana, samalla tavalla kuin se hiihtoleireillä tms. tehdään, tästä 50 lapsen ryhmästä nousisi esim. liigaan monta pelaajaa enemmän kuin vertailuryhmästä, joka harjoittelee kuten perinteisesti joukkuelajeissa NS-aikakauden jälkeen tehdään. Harjoittelu tekee mestareita. Tämä on iso haaste aikataulullisesti ja resurssien puolesta, koska yksilökestävyysurheilija voi hyvinkin nuorena harjoitella silloin kun lystää, yksin. Kiekkoilijalle on oltava myös sitä kiekkoa, joka taas mennään joukkueen aikataulujen mukaisesti, mutta tärkein olisi silti se asenne - kiekkoilijakin voi treenata laadukkaasti yksin, aika nuorena. Olisin erittäin iloinen, jos Sihvonen esimerkiksi tämän saisi aikaan omassa Kerhon ryhmässään, jossa lapsia tuntui riittävän.

Mutta, kolikolla on kaksi puolta. Tuosta 50 lapsen ryhmästä tippuu liian moni pois. Tuosta 50 lapsen ryhmästä kymmenen ei jaksa kestävyysurheilijoiden harjoitusmääriä. Kymmenen ei halua sellaista määrää, on muitakin tärkeitä harrastuksia tai vanhemmat kieltää, koska pelkäävät koulun kärsivän. Kymmenellä ei ole taloudellisia resursseja maksaa kasvaneesta jääajasta ja/tai kyyditä lapsia useampaa kertaa hallille. Ryhmän koko tippuu vuoden - kahden päästä 20 lapseen = löytyyköhän siitä sittenkään lahjakkuuksia? Nuo ensimmäiset kymmenen tippujaa tuskin niitä sisälsi, joten sillä ei ole väliäkään, mutta noissa kahdessakymmenessä muussa saattoivat olla taidollisesti/peliälyllisesti parhaat talentit; eivät vaan olleet vielä valmiita 10-vuotiaina kestävyysurheilijan harjoitusrääkkiin. Onko meillä varaa hukata niitä näin aikaisin? Saisiko heistä kenties kuitenkin paremman pelaajan, jos pystyisivät jatkamaan ensimmäiset vuodet edes jotenkin?

Niinpä - kun lähdetään valmentamaan lapsia huippu-urheilu tähtäimessä, myös nuo kyydistä putoavat pitää huomioida. Niille pitää löytyä vielä ainakin pariksi vuodeksi vetäjä, joka vetää joukkuetta kenties löysemmin, vapaammin, halvemmin. Tästä joukosta voi vielä tulla joku kiekolle tärkeä ihminen, ei välttämättä pelaaja, mutta kenties vaikka seurapomo. Tähän ongelmaan NS haki ratkaisua, mutta väärin keinoin.

Jääkiekko- ja muut joukkuelajien lasten valmentajat: katsokaa mallia kestävyysurheilusta! Opettakaa se asenne, mikä niillä junnuilla on!

 

[Alvajärven Urho]

Johtava, hyötylistaa odotellessa

Vastasin jo samaan aikaan kun itsekin kirjoitit:
Hyvää NS:ssä oli se, että pienilläkin paikkakunnilla oli harrastajia. Kun NS lupasi peliaikaa myös heikompilahjaiselle, jääkiekkoa pelattiin myös pikkukylissä. Ilman NS:ää heikompilahjaisten vanhemmat eivät olisi samoissa määrin rahoittaneet parhaiden lasten harrastusta kun oma poika ei mahdu kentälle. Absoluuttisesti täysin mahdoton mitata, mikä tässä oli NS:n vaikutus ja minkä verran esim. vuoden 1995 maailmanmestaruus toi harrastajia. Kerrannaisvaikutuksena noista heikompilahjaisista varmasti osa on jäänyt kiekkoharrastuksen pariin esim. valmentajaksi, tuomariksi, talkoolaiseksi, joka on tärkeä asia sekin. Täysin mahdoton mitata, mutta todennäköisempää sen joskus kiekkoa pelanneen on eksyä kiekkoseuran toimintaan kuin sellaisen, joka ei ole koskaan itse pelannut.

 

[eagle]

Journalistina Sihvonen ei kunnioita edes vähän alusta jääkiekkoa vaan käyttää "Johtavan" hahmossaan sitä kylmästi ja kyynisesti hyväkseen, oman uransa ja toimeentulonsa hyväksi. Tässä valtaisassa NS-kampanjassaan hän on ottanut toisarvoisen asian ristiretkensä kohteeksi ja käyttänyt ihan viatonta kansanurheilu-projektia oman uransa ja näkyvyytensä välikappaleena. Mutta jääkiekon ystävänä minusta on vielä pahempaa se, että näin hän ollut mukana lakaisemassa maton alle suomalaisen juniorituotannon todellisia ongelmia, niitä varsinaisia syitä.

Tässä on hyvin kiteytettynä se miksi en tykkää ollenkaan tästä keskustelusta. Siis se että nostetaan NS jalustalle ja todetaan vain että sen takia on jääkiekko(tai jalkapallo) taantunut. Unohdetaan että ne tulkinnat mitä jääkiekko- tai palloliitto tekivät NS:tä ovat jo jonkun aikaa olleet purettuina. Eli jos se oli se ainoa syy kaikkeen, niin miksi edelleenkään ei pärjätä. Olisiko totuus kuitenkin että oikeasti olisi oikeita ongelmia, mistä puhua ja mihin puuttua. Tai keskustelupalstalla nostaa esiin. Itse väitän että niitä on ja useita olen useamman kerran tänne listannutkin.

Todella helppoahan se elämä olisi jos aina jokaiseen asiaan olisi vain yksi selvä syy. Esim. Suomi ei ole jalkapallon MM-kisoissa-> NS pois-> Suomi pääsee kisoihin. Tai jääkiekossa Suomi ei ole voittanut Olympiakultaa-> NS pois -> Suomi voittaa kultaa. Tai Suomi ei ole tuottanut vuosiin yhtään NHL huippuhyökkääjää(edellisen ollessa Teemu Selänne)-> NS pois -> Suomi tuottaa näitä. Jne. Jokainen voi vaikka analysoida Suomen viimeisintä huippuvarausta Barkovia. Huomaa että kaveri on Suomessa koko junioriuransa pelatessaan hyvin "ei suomalaista" valmennusta. Voisiko siis tuosta ottaa esim. jotain oppia, niin Barkovin omasta kuin häntä ohjanneista henkilöistä.

 

[PTS]

Asia on selkeä ja vilpitön: hyötyjä ei syntynyt.

Jos joku jotain hyötyjä olisi nähnyt, niin kai täällä olisi sellainen vähintäänkin 10 kohdan lista niistä julkaistuna jonkun nimimerkin toimesta.

Ihan jo liittojen ja seurojen nettisivuilla on alettu putsaustoimenpiteet. Sitä kamalaa sinettiä vielä näkee sivuilla, mutta sitten ne urheilun vastaiset Nuori Suomi -liturgiat on lakaistu roskina maton alle piiloon.

Luovuta jo. Näköalattomuutesi ja lukutaidottomuutesi paistaa kilometrien päähän. Esimerkiksi nimimerkki LaTe_Show kirjoitti aiemmin seuraavasti: "Esimerkiksi moni keskisuomalainen jääkiekkoseura pystyy edelleenkin järjestämään junioritoimintaansa juuri Nuori Suomen vuoksi".

Se varmaan pitää paikkansa, ettei sihvosdarwinismin näkökulmasta Nuorella Suomella ole hyötyä. Sinä kun et ymmärrä ollenkaan lapsen harrastamisen arvoa tai hyvähenkisen toiminnan merkitystä. Äläkä jatka loputonta valehtelua. Katso huviksesi vaikka Tapparan junioritoiminnan ABC. Nuori Suomi ja sen mukaiset arvot mainitaan heti alussa. Noh, voit toki katsoa ihan Kerhonkin vastaavaa, niin kuin tässä ketjussa on tuhat kertaa tuotu esille :).

Ja esimerkiksi Barkovin kautta varmasti päästäisiin niihin oikeisiin asioihin, joiden kautta huipulle voidaan päästä. Kuten olen jo todennut, Barkovin aikana Tapparassa tasojoukkueet tehtiin (Sihvosen termein) "vasta" 12-vuotiaille. Helsingissä jako tapahtuu aiemmin, olisiko Barkovista tullut siellä parempi pelaaja? Ihan absurdi väite. Kannattaisiko syitä Barkovin menestykselle hakea jostain muualta?

 

[mjr]

Olen ymmärtänyt, ettei kukaan tässä ketjussa kovan paikan edessä kiistä oheisia väitteitä:

On loputtomiin todettu, että mikään NS:ssä ei estänyt kilpailullisuutta. Tämä on fakta. Eli emme siis puhu, ihan oikeasti, NS:stä syyllisenä. Korkeintaan puhumme siitä, että Jääkiekkoliitto tulkitsi NS:ää huonosti, huonolla tavalla. Mutta tästäkin olemme kuulleet, että sovelluksia oli monenlaisia, kaikki seurat eivät todellakaan edes menneet mukaan toimintaan, ja monet osallistuvat seurat eivät oikeastaan muuttaneet juuri mitään toimintansa aspektia merkittävästi.

Eli NS itsessään ei ole minkäänlainen tekijä jääkiekon juniorituotannon ongelmien suhteen. Korkeintaan Jääkiekkoliiton taitamattomuudella sen soveltamisessa on jotakin osaa tässä. Mutta tämäkin vaikuttaa kokonaisuuden monitahoisuuden ja täällä useaan kertaan todettujen kokemusten ja esimerkkien valossa melkoisen pieneltä tekijältä.

Unohdetaan siis NS mediahahmo "Johtavan" karikatyyrinä, mutta mietitään sitä itsenään, siis tänä ideologialtaan "syöpään" täällä verrattuun. Mikä oli ja on Nuoren Suomen pyrkimys? Vastaus: lisätä liikuntaa ja liikkumista lasten ja nuorten parissa. Onko todella hyväksyttävää pitää tälläistä asiaa "syöpänä" ja äärimmäisen negatiivisena asiana? Jos yhteiskunnan pitäisi valita huippu-urheilun ja kansanliikunnan välillä niin eihän tässä ole kahta sanaa: jälkimmäinen asia on miljoona kertaa arvokkaampi ja hyödyllisempi. No, onneksi valintaa ei tarvitse tehdä. NS pystyy toimimaan täysin myös kilpa- ja huippu-urheilulajeissa. Lähinnä se on ehkä vaikuttanut positiivisesti parantaen jääkiekon vanhempien piirissä usein yllättävän huonoa imagoa ja ollut osaltaan mukana pitämässä yllä suurten pelaajamassojen kerääntymistä jääkiekkoon.

No, jos sitten NS ja sen sovellukset eivät ole mikään olennainen tekijä ongelmiemme suhteen, kuten ne eivät ole, ja ajatellaan reaalista jääkiekko-junioritoiminnan arkipäivää niin se arkipäivä perustuu kovat rahat maksaville vanhemmille, jotka myös tekevät valtavan määrän palkatonta työtä. Väitän että ehdoton valtaosa siitä tinkimisestä mikä tapahtuu kilpa- ja huippu-urheilusta junioritoiminnassa perustuu sille, että maksavaa kättä ei voi kovin kamalasti purra. Taas itsestäänselvyys, tietysti. Sitten on tietysti puuttuvat resurssit ja tietotaito - junioritoimintaan ei panosteta seurojen toimesta niin paljon kuin olisi tarvetta, amatöörit pitkälle pyörittävät myös kilpailu- ja valmennustoimintaa (vaikka toki tekevätkin äärimmäisen arvokasta työtä niin tietysti kaipaisivat lisätukea).

Näiden lisäksi asiaan vaikuttaa tyypillinen suomalainen joukkue- ja taktiikkakeskeinen kurinalaisuutta ja nöyryyttä korostava mentaliteetti, mikä ei aina helpolla salli poikkeuslahjakkuuksille ylimääräisiä vapauksia, myöskään yksilötaitoa ei välttämättä korosteta tarpeeksi paljon pelikurin ja pelitaktiikan ymmärtämisen rinnalla. Juniorivalmentajat ylikorostavat joukkueidensa kokonaismenestystä huippuyksilöiden tuottamisen ja muokkaamisen rinnalla. Ei ajatella, että nuorissa ikäluokissa poikkeusyksilöiden löytäminen on valtavasti arvokkaampaa kuin keskinkertaisilla joukkueilla saavutetut kokonaismenestykset.

Eli vastauksena ongelmiimme ovat seuraavat kolme asiaa: resurssit, ammattitaitoinen valmennus ja yksilötaidon korostaminen. Mikään joukkueensisäinen harjoittelu ei tietenkään tule poikkeusyksilöille riittämään: tarvitaan valtavat määrät omaa työtä, mutta sitäkin voidaan pyrkiä tukemaan ammattimaisesti ja systemaattisesti - kuten tälläisten yksilöiden löytämistäkin. Suomesta ei tule Kanadaa eikä DDR:ää, paras esimerkki meille olkoon Ruotsi ja sikäläinen systeemi. Pyritään mahdollisimman pitkälle kopioimaan ruotsalainen järjestelmä ja ruotsalainen suhtautuminen yksilötaitoon ja juniorivalmennukseen. Unohdetaan mediahuoraavat "Johtavat" ja keskitytään itse asiaan, suomalaisen jääkiekon tulevaisuuteen.

 

[Keltainen Jaffa]

Missä hyöty, kysyi joku. Olen varmaan tämän ketjun viime kierroksella, eli viime kesänä, kertonut, kuinka Nuori Suomi "mustina vuosinaan" nosti meidän kunnan ilma-aseammunnan keilahallin siivouskomeron nurkasta isompiin tiloihin ja ympyröihin, ja kuinka nämä yhteiset ja herttaiset "pelisäännöt" olivat vain jotain sanahelinää taustalla ja puhtaasti kilpailuun nojaava ammuntaurheilu keskittyi kilpailuelementtiin myös kaikessa harjoittelussa. No, nytpä kerroin sen taas. Vuoden päästä varmaan sama homma edessä.

Näköjään juoksuhaudat on tänä kesänä kaivettu jo niin syvälle, että pohjilta kuuluu enää henkilökohtaisuudet ja suorat UL:n mainokset läpi. Minä olen jo ajat sitten päätynyt siihen välimallin johtopäätökseen, että NuSu:ssa oli ja on hyötynsä ja vikansa, mutta huippu-urheilijat, supertähdet, eivät synny systeemeistä vaan olosuhteet pitää olla huikean monella eri osa-alueella parhaat mahdolliset.

 

[Erling]

Eli vastauksena ongelmiimme ovat seuraavat kolme asiaa: resurssit, ammattitaitoinen valmennus ja yksilötaidon korostaminen. Mikään joukkueensisäinen harjoittelu ei tietenkään tule poikkeusyksilöille riittämään: tarvitaan valtavat määrät omaa työtä, mutta sitäkin voidaan pyrkiä tukemaan ammattimaisesti ja systemaattisesti - kuten tälläisten yksilöiden löytämistäkin.

Yllä oleva vastaa hyvin pitkälti omaa näkemystä siitä mitä hyvä juniorijääkiekko yleisellä tasolla vaati onnistuakseen.
Omakohtaiset kokemukseni tulevat Matinkylän jääkiekkotoiminnasta ensin pelaajana, myöhemmin palkkavalmentajana eli 90-luvun puolesta välistä tähän päivään. Kyseinen seura on viime aikoina ollut (etenkin omasta mielestään) Suomen paras tai ainakin yksi parhaista mitä tulee toiminnan laatuun, monipuolisuuteen sekä urheilulliseen menestykseen.
Koko sen ajan jonka olen seuran toiminassa ollut mukana on NS-sidos ollut korostetun vähäinen. Mukana oltiin koska se nosti seuran (tälloin tosin kaksi erillistä, mutta hyvin samankaltaista seuraa samassa tilassa) statusta vanhempien eli asiakkaiden silmissä.
En toki osaa sanoa, minkälaista aika oli ennen NS:ta, mutta mielestäni sen ainoa merkittävä urheilullinen anti oli ns. heikompien tai harrastejoukkueiden itsetunnon ja tietoisuuden lisääminen: myös A-tason joukkueet olivat tärkeitä, tosin eri syistä kuin AAA tai AA -tasot. Tämä ajattelutapa heijastuu nykyiseen Matinkylän seuratoimintaan.

Jokatapauksessa seuran menestys tai ongelmat ovat olleet hyvin vähän NS-ohjelman syytä tai seurausta. Se miksi Matinkylä nyt on menestynyt paikallisella ja kansallisella tasolla ei ole mitenkään sidoksissa NS-ohjelmaan.

Nyt seura on positiivisesta statuksestaan huolimatta taas muutospaineessa, joka on herättänyt paljon keskustelua niin halleilla kuin vaikkapa jatkoajan Blues-osiossa. Muutos ja säännöllinen sellainen on kuitenkin välttämätöntä jotta toiminta vastaa tarpeita: uskallan väittää, että moni seura pelkää isoja muutoksia.
Espoolaisesta keskustelusta on olennaista tunnistaa se missä juuri tässä seurassa on onnistuttu:
Seuran ja joukkueiden johtaminen sekä valmennus on ammattitaitoista, monipuolista, innovatiivista ja erityisesti valmentajien johtaminen keskustelevaa ja määrätietoista. Uskallan väittää, että suurin osa pelaajista tai pelitasosta huolimatta saa hyvää valmennusta. Vastaavasti vanhemmat on onnistuttu organisoimaan lähes kaikkien joukkeiden kohdalla menestyksekkäästi tukemaan poikien harrastusta ja valmentajien työt. Toisin sanoen seurassa on toisaalta hyvä olla töissä ja toisaalta hyvä pelata.

Tämä kaikki antaa toiminnalle pohjan joka mahdollistaa mahdollisimman monen harrastamisen, mutta myös kovatasoisen kilpakiekon. Jälkimmäistä on auttanut saman ikäluokan huippujen keskittäminen muutamaan joukkueeseen. Aikaisemmin neljän seuran kärjet kilpailivat keskenään syöden toistensa mahdollisuuksia kilpailla taas kansalllisella huipulle ja näin ollen kehittää huippuja mahdollisimman kovia vastustajia vastaan. Asetelma heijasti negatiivisia asioita muille pelitasoille, esim. painaen ns. välitason pelaajia (kilpatason-harrastetason välillä oleva iso massa) heikomaan asemaan ikäluokissa.
Keskittäminen pyritään nyt myös tekemään mahdollisimman aikaisin, jotta jokainen pelitaso löytää omat pelaajansa mutta myös siksi, että kilpakiekkoon tähtäävä toiminta ja huippuyksilöiden kehittäminen voidaan aloittaa entistä aikaisemmin ilman, että se häiritsee muita.
Järjestelmää on vaikeaa tehdä sellaiseksi, että kaikki voittavat. Esim. jääaikojen jako on aina vaikeaa tehdä kaikkia mielyttäväksi. Hyvin lähelle Matinkylässä mielestäni ollaan päästy. Muutosvastarinta perustuu enemmän ei-urheilulliseen puoleen ja kiistoihin oman seuran asemasta tai taloudellisista agendoista.

 

[J.Grönvall]

Viestissä #4276 vastasit minulle:

...Valoja nyt päälle jo.

Äläkä sinä nyt ala mitään pelikirjajuttuja täällä kertomaan :D "Ässät täyttää keskustaa ja ottaa viivelähdön, kun väsyy". Sure thing honey.

Viestissä #4280 vastasit LaTe_Show:lle:

...Et voi väittää etteikö siihen suuntaan ole vihjailtu, tai esitetty se siinä valossa. Toki asialla ovat olleet lähinnä ne Sihvosen perskärpäset, nimimerkit jotka pyörivät ketjusta toiseen nillittämässä ko. henkilölle...

Kaikkien muiden pitää ilmeisesti sietää sinulta tämän tyylistä dialogia. Edelleen, keskustellaan, vaikka kovillakin sanoilla, mutta älä tee itsestäsi marttyyria sen jälkeen kun sinulle annetaan vähän takaisin.

No ensinnä vastasin sinulle, kun viittasit pelitapaketjuun ja miten siellä unohdetaan yksilö (täyttä paskaa, ja kun tulee vielä sinulta niin huh).

Ja toisekseen, tuolla viittauksella tarkoitetaan tiettyjä nimimerkkejä. En laskenut sinua siihen mutta onko näin, että itse laskit?

Mutta joka tapauksessa, saat aukoa päätäsi niin paljon kuin lystäät, jätä silti nuo vihjailut muualle, ne ovat aika aneemisia juttuja.

 

[P.Sihvonen]

Kummolan, Lehden, Alajan ja Japinssonin raaka ammattivirhe

Yksi asia itseäni ihmetyttää. Miksi Nuori Suomi niin kovasti kehui Jääkiekkoliiton (ja Palloliiton) työtä? Eikös nämä kaksi olleet ne esimerkilliset Nuori Suomi -lajit. Jos oikein olen tajunnut Nuoren Suomen tavoitteet, niin sen tavoitteena on saada lapset liikkumaan enemmän. Minulle ei siksi ole vielä tänä armon vuonna 2013 auennut se, että miten ne siffan moneen kertaan esille tuomat Jääkiekkoliiton luomat lasten harjoitusmäärien rajoittamiset ovat edistäneet Nuori Suomen tavoitteita? Eikö sen päinvastoin pitäisi olla juuri vääränlaista toimintaa Nuori Suomen näkökulmasta? Ja jos yhtään olen futiksen suhteen kartalla, niin siellä oli myös voimassa rajoituksia/suosituksia lasten harjoitusmäärien suhteen. Ja miten ihmeessä kaikki vähänkään kilpailua tuhoavat elementit hihanauhavaihtoineen sun muine pelleilyineen ovat niin kovasti Nuori Suomi -järjestöä miellyttäneet, että näin vuolaat kehut on Jääkiekkoliitto ansainnut?

Lainasin tuota nimimerkki erkun viestiä lähes kokonaisuudessaan, koska se on tämän keskustelun yksi parhaista kokonaisuuksista siinä mielessä, että se retorisin kysymyksin osuu aivan ytimeen.

Jääkiekkoliiton ja Nuori Suomen liitossa on (siis oli) kyse sulasta mahdottomuudesta, suoranaisesta tavoitteiden ja motiivien sekamelskasta. Lopulta kummankaan tavoitteet eivät oikein toteutuneet. Ei syntynyt aiempaa - vedenjakaja on vuosi 1995 - parempaa jääkiekkotoimintaa ja samalla on raportoitu lasten ja nuorten liikuntamäärien romahtamisesta.

On aivan selvää, että urheilu ja Nuori Suomi ovat eetoksiltaan niin erilaisia, etteivät ne voi toimia yhdessä.

Seuraushan oli se, että syntyi muun muassa yhteisöjä tuhoava eksoteerisen (mm. ulospäin näkyvä virallinen normisto) ja esoteerisen (sisäpiirin toiminta, johon osallistuvat vain ne, jotka kulloinkin on vihitty kuhunkin salaisuuteen) ristiriita. Eli oli ohjeita ja sääntöjä, joita sitten parhaan kyvyn mukaan kukin kiersi niin kuin kykeni. - Ja Ison Veljen valvovana silmänä toimivat ne, joilla ei ole asian suhteen osaamista: vanhemmat, joille luotiin ovelasti "asiakkaan" status.

Jälki oli karmeaa. Aidosti ja oikeasti oleva normaali urheilu hävisi urheilusta.

Mutta onneksi Jääkiekkoliitossa (ja Palloliitossa) on herätty. Nuori Suomi jää vain virhetikiksi suomalaisen urheilun historiassa.

Johtava

PS. Kalervo Kummolan, Eero Lehden, Pertti Alajan ja Teemu Japinssonin ehkä raskain ammattivirhe oli yhteiskunnallisten merkkien tunnistamattomuus. Ohjeistettiin harjoitus- ja pelimääriä alakanttiin ja luultiin, että lapset ja nuoret sitten muka omin päin hoitavat 3/4 kokonaisliikunnan tarpeestaan. Jos Nuori Suomi olisi ymmärtänyt ajaa omia tavoitteitaan oikein, sen olisi pitänyt vaatia, että 10-vuotiaat treenaavat vähintään neljä tai viisi kertaa viikossa joukkueen kanssa - eli saman määrän, joka toteutuu taiteluistelussa edistyneimpien työttöjen osalta. Tuosta Kummolan, Lehden, Alajan ja Japinssonin raskaasta ammattivirheestä maksetaan tällä hetkellä kovaa hintaa sekä urheilun että liikunnan puolella.

 

[Nypsi]

Itse pelasin siihen aikaan juniorijääkiekkoa kun peliaika jaettiin tasaisesti kaikkien kesken. Silloin kyllä myös oli tehty joukkueet pelaajien tason mukaan, eli paremmat toisessa ja heikommat toisessa joukkueessa. En muista kuinka kauan ketjut jaettiin värinauhoilla, mutta olen melko varma että joskus 11-12 vuoden iässä ja siitä eteenpäin sai pelata niin paljon kuin jaksoi. Minun kokemukseni mukaan tuosta jaetusta peliajasta ei kukaan pelaajista ollut erityisen innostunut. Kaikki kun kuitenkin halusivat mielummin voittaa kuin hävitä.
Mielestäni suurin ongelma ainakin silloisessa juniorijääkiekossa ja jalkapallossa liittyi valmennuksen laatuun kun asiaa tarkastelee näin jälkeenpäin. Itsekin olin molemmissa lajeissa maajoukkuetasolla juniorina, mutta se johtui lähinnä siitä, että omalla ajalla harjoittelu oli päivittäistä. Luulen, että jos seuroilla olisi osaavat ja ammattitaitoiset valmentajat junioireista lähtien kertomassa, millä eväin huipulle voi päästä, huippupelaajia tulisi paljon enemmän. Liigapelaajiakin voisi hyödyntää siten, että he vierailisivat juniorijoukkueiden harjoituksissa ja kertoisivat oman tarinansa miten heistä on tullut liigapelaajia ja mitä se ylipäätään vaatii.

 

[Wäinö#16]

Hyvä puheenvuoro Nypsiltä. Omat kokemuksini juniorijääkiekosta ovat ennen NS-aikaa 90-luvun alusta ja seurasta, joka on toiminut kasvattajana parillekin 70-luvulla syntyneelle maajoukkuepelaajalle. Valitettavasti tämän seuran yhteen joukkueeseen oli valikoitunut erittäin heikko valmentaja, joka käytännössä pilasi yhden ikäluokan poikien harrastuksen ja siten myös potentiaalisen innokkuuden myöhempään harjoitteluun. Tuskin NS-ohjeistuksetkaan olisivat parantaneet juurikaan tilannetta, mutta ehkä harrastuksesta olisi saanut edes jotain irti, jos olisi ollut edes jonkinlainen yleinen ohjenuora homman vetämiseen. Seuralta puuttui kokonaan yhtenäinen linja toimissaan ja käytännössä riippui täysin joukkueeseen sattuneesta valmentajasta millainen oli lapsiin iskostunut kipinä lajista ja harjoittelusta.

Ihmetyttää vain nämä puheet, että ennen NS-aikaa kaikki oli aivan loistavasti ja Suomi pukkasi huippupelaajia liukuhihnalta. Silloin tilanne oli vieläkin korostetummin niin, että yksittäiset huippujunnuvalmentajat saivat aikaan loistavia tuloksia, mutta järjestelmä itsessään oli susi. Ei liitolla käytännössä ollut mitään kovin yhtenäistä linjaa, eikä toki resurssejakaan laajaan laadukkaaseen valmennukseen.

Itse olen ymmärtänyt, että Ruotsissa ollaan panostettu erittäin paljon jo pienten lasten valmennukseen. Saadaan kipinä sytytettyä jo erittäin varhain ja samalla lapset harjoittelemaan myös omalla ajalla niitä oikeita asioita. Jos tämä puuttuu, niin on aivan se ja sama mitä liitto ohjeistaa. Kilpailu kuuluu toki urheiluun, mutta senkin voi järjestää järkevästi ja ajatuksella, kuten Ruotsin esimerkki osoittaa. Suomi on yksinkertaisesti pudonnut kehityksen rattailta ja ero vain kasvaa, jos jonkun Nuoren Suomen murehtimiseen käytetään yhtään panoksia.

 

[Kaitsu]

Lainasin tuota nimimerkki erkun viestiä lähes kokonaisuudessaan, koska se on tämän keskustelun yksi parhaista kokonaisuuksista siinä mielessä, että se retorisin kysymyksin osuu aivan ytimeen.
---
PS. Kalervo Kummolan, Eero Lehden, Pertti Alajan ja Teemu Japinssonin ehkä raskain ammattivirhe oli yhteiskunnallisten merkkien tunnistamattomuus. Ohjeistettiin harjoitus- ja pelimääriä alakanttiin ja luultiin, että lapset ja nuoret sitten muka omin päin hoitavat 3/4 kokonaisliikunnan tarpeestaan. Jos Nuori Suomi olisi ymmärtänyt ajaa omia tavoitteitaan oikein, sen olisi pitänyt vaatia, että 10-vuotiaat treenaavat vähintään neljä tai viisi kertaa viikossa joukkueen kanssa - eli saman määrän, joka toteutuu taiteluistelussa edistyneimpien työttöjen osalta. Tuosta Kummolan, Lehden, Alajan ja Japinssonin raskaasta ammattivirheestä maksetaan tällä hetkellä kovaa hintaa sekä urheilun että liikunnan puolella.

Rohkenen olla Johtavan kanssa eri mieltä ja vastaan samalla nim. "erkun" kysymykseen. Varhainen erikoistuminen ja "tehollinen" yhden lajin harjoittelu johtaa yleensä parempaan menestykseen juniorisarjoissa, mutta ei vastaavaan menestykseen aikuisten sarjoissa. Yhtä mieltä olemme varmaan siitä, että menestyminen aikuisten tasolla pitäisi olla myös junioriurheilun tavoite(?). Kuitenkin usein näkee - lajista riippumatta - junioriurheilussa harjoitusmetodeja, joissa tavoitteena on selkeästi menestyksen opitimointi kulloisellakin hetkellä. Ko. metodien negatiivinen seuraus on yksilölajeissa usein kehon vääränlainen kuormittuminen, ns. loukkaantumisherkkyys myöhemmällä iällä, ja joukkuelajeisa taktisten osa-alueiden korostuminen taito-ominaisuuksien kustannuksella ja peliajan epätasainen jakautuminen. Kaikki edellä mainitut tekijät yhdessä vaikuttavat merkittävästi nuoren urheilijan harjoittelumotivaatioon, joka taas on itsenäinen menestystekijä.

Uskon, että Kaikki pelaa- ja hihanauha-systeemit olivat yrityksiä vastata edellä kuvattuihin ongelmiin. Johtava kutsuu niitä "raskaimmiksi ammattivirheiksi". Mielestäni näiden yritysten tai kokeilujen ongelma oli ennemminkin huono viestintä, jolloin päädyttiin keskustelemaan (tai jeesustelemaan) pelkästään toimenpiteiden muodosta ja itse asia unohtui.

Kyllä noissa kattojärjestöissä (Nuori Suomi, Valo) osaamista tuohon asiaan on. Ongelmana vain taitaa olla kentän hajanaisuus. Johtavakin taitaa olla monessa roolissa. Ja rohkenen epäillä, että esim. Urheilulehden toimittaja-kolumnisti suhtautuu asioihin eri tavalla, kuin HPK:n B-junioireiden valmentaja, tai nuoren urheilijan isä jne. Samaa toistuu sitten monen lajiliiton ja yksittäisen seuran kohdalla.

Tässä lainaus Nuoren Suomen asiantuntijalta:
"Tutkimustulosten mukaan kansainväliselle huipulle päässeet urheilijat aloittivat merkittävästi myöhemmin organisoidun harjoittelun ja heidän ”valinta- ja huippuvaiheeseen” siirtymisensä tapahtui selvästi myöhemmin kuin kansallisen tason urheilijoilla. Samansuuntaisia tutkimustuloksia on raportoitu useissa muissakin tutkimuksissa 2000 -luvulla." Koko teksti löytyy täältä.

Erkulle vastaisin, että Suomen urheilun ehkä isoin ongelma tällä hetkellä on nuorten urheilijoiden riittävän liikunnan määrän puute. Ongelmallista myös on, että sitä määrää ei pystytä kompensoimaan pelkästään lisäämällä seuran järjestämää ohjattua harjoittelua. Ongelman ratkaiseminen ei ole jäänyt yrityksen puutteesta kiinni, vaan yksinkertaisesti siitä, että ei riitä kouluikäisten kalenterissa tunnit ja harjoitushalleissa käyttövuorot. Kun ongelmaa on yritetty seuralähtöisesti ratkaista, niin on päädytty viettämään yhä enemmän aikaa matkalla harjoituksiin ja sieltä pois (plus varusteiden vaihdot ym.). Kehitys on johtanut myös kallistuneisiin harrastusmaksuihin, joka on johtanut asiakkuussuhteeseen jne. Eli siis Johtavalla huomautuksena: ei mitään salaliittoteorioita, vaan yksinkertaista logiikkaa; kun pieni nimellinen korvaus muuttuu useiden tuhansien harrastusmaksuksi, niin maksajalla on mielestäni oikeus odottaa hyvää palvelua.

Tähän taas sitaatti samaiselta Nuoren Suomen asiantuntijalta:
"Mihin meidän sitten pitää panostaa lasten ja nuorten urheilussa? Ylivoimaisesti tärkein tehtävämme on varmistaa, että mahdollisimman moni lapsi innostuu urheilusta. Myös urheilemisen kokonaismäärä ja laaja-alaisesti ymmärretty monipuolisuus ovat tärkeitä laatutekijöitä lasten ja nuorten urheilussa. Määrän ja monipuolisuuden mahdollistamiseksi meidän tulee panostaa urheilijan lähipiirin osaamiseen ja ennen kaikkea lähipiirin toimivaan yhteistyöhön. Kodin, seurojen ja koulun kasvatuskumppanuus -toimintamallin avulla voimme onnistua." Ja lähde täällä.

Jos jääkiekossa tarkastellaan muutamaa tällä hetkellä kirkkainta esimerkkiä, niin eivät ole Sasha Barkov tai Mikael Granlund tainneet mainita seuran treenimääriä ja kilpailullisuutta menestyksensä salaisuudeksi, vaan omatoimiset pelailut.

Itse luotan viittaamaani näkemykseen ja niiden takana oleviin käytännön kokemuksiin ja useisiin kansainvälisiin tutkimuksiin. Niiden perusteella olen eri mieltä. Tosin on myös asiantuntijoita tai asiantuntija, joka on johtavan kanssa samoilla linjoilla. Erkka V. Lehtola haluaisi jalkapallossa lisää kilpailua lapsille ja varhaisempaa erikoistumista. Minusta nykyisin Valon asiantuntijoiden argumentointi on ollut uskottavampaa ja sen perusteella Erkka on väärässä, mutta jokainen valitkoon itse tulokulmansa.

 

[Fordél]

Erkulle vastaisin, että Suomen urheilun ehkä isoin ongelma tällä hetkellä on nuorten urheilijoiden riittävän liikunnan määrän puute. Ongelmallista myös on, että sitä määrää ei pystytä kompensoimaan pelkästään lisäämällä seuran järjestämää ohjattua harjoittelua.

Urheilun ja myös koko yhteiskunnan yksi isoimmista ongelmista on, että jengi ei liiku riittävästi. Kun lapset ja nuoret liikkuvat entistä vähemmän, ei synny yhtä laadukasta ja laajaa massaa, josta nostaa esiin huippuja myöhemmällä iällä. Siihen päälle muun muassa vielä kiristynyt kilpailu, niin eri harrastuksien välillä Suomessa kuin kilpailun laajeneminen eri lajeissa maailmalla niin ei ihme, että huippu-urheilu ei ole ihan entisellä tolalla.

Kuten niin monesti täällä on kirjoitettu, Nuoren Suomen leimaaminen yhdeksi pääsyylliseksi osoittaa pahaa kapeakatseisuutta. Jos asia olisi näin yksinkertainen, suomalaisen urheilun ongelmathan ovat todella helposti korjattavissa. Valitettavasti näin ei ole vaan töitä täytyy tehdä laajalla sektorilla ja eri toimijoiden taholta.

 

[erku]

Suomen menestys naisten ja tyttöjen taitoluistelussa, eli siinä lajissa jossa varhainen erikoistuminen ja jo lapsena toteutetut suuret harjoitusmäärät ohjatussa valmennuksessa ovat olleet arkipäivää jo pidemmän aikaa, on ollut poikkeuksellisen hyvää. Kiira Korpi, Laura Lepistö, Susanna Pöykiö, kaikki arvokisamitalisteja äärimmäisen kilpaillussa ja vaativassa lajissa. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että Suomi on naisten taitoluistelussa ollut viimeisen kymmenen vuoden ajan Euroopan johtava maa.

Onkohan olemassa jokin toinen laji, jossa Suomi on viime vuosina harrastajamäärät ja lajin kansainvälinen kilpailu huomioon ottaen pärjännyt suhteessa paremmin kuin naisten taitoluistelussa. Itse tohtisin väittää, että ei ole, mutta mielellään kuulisin eriäviä mielipiteitä.

Jos varhainen erikoistuminen ja jo lapsena suoritetut suuret harjoitusmäärät ohjatussa valmennuksessa ovat tuottaneet noin huikeaa tulosta, niin en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi Nuori Suomi -järjestössä tai muiden lajien keskuudessa tuo varhainen erikoistuminen nähdään niin suurena peikkona.

 

[TosiFani]

...Jos varhainen erikoistuminen ja jo lapsena suoritetut suuret harjoitusmäärät ohjatussa valmennuksessa ovat tuottaneet noin huikeaa tulosta, niin en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi Nuori Suomi -järjestössä tai muiden lajien keskuudessa tuo varhainen erikoistuminen nähdään niin suurena peikkona.

Tuskin varhaista erikoistumista pidetään peikkona, sen vaikutus on vain todettu tutkimuksilla. Ja taitoluistelijoiden harjoittelu voi olla hyvinkin monipuolista, käsittääkseni siihen kuuluu mm. tanssia, voimistelua ja jopa balettia. Taitoluistelun suurin ero esim. jääkiekkoon on suuret harjoitusmäärät nuorena.

 

[P.Sihvonen]

Jotain kiitostakin Nuori Suomi ansaitsee.

Nuori Suomi oli siinä oikeassa, että pitää harjoitella monipuolisesti. Siitä me ammattilaiset olemme kernaasti samaa mieltä. Tosin se tiedettiin jo ilman Nuori Suomen ylivertaista viisauttakin.

Esimerkiksi talvella jääkiekkoa ja kesällä jalkapalloa on aivan huikean hieno yhdistelmä - ynnä kummankin lajin oheisharjoittelu päälle. Tai siis tuo yhdistelmä on huikea jääkiekkoilun kannalta, futkisen osalta hieman epäilen. Jalkapallo on hieman vaativampi juttu. Näyttäisi, että suurin osa maailman huippufutaajista on harrastanut läpi elämänsä lähinnä yhtä lajia: jalkapalloa.

Arvelen, joku voi vahvistaa tai kumota, että Messillä, Xavilla ja Iniestalla ei ole takanaan kovinkaan myöhäisiälle venynyt lajivalinta.

Sitten on ihan valmentamisen arjen matematiikkaa. Oletetaan, että on 20 kenttäpelaajaa ja kolme veskaria. Kyse on vaikka 11-vuotiaista. Joukkueessa on 5 hyvää kenttäpelaajaa, 10 keskivertoa ja 5 heikkoa. Päivittäinen kysymys kuuluu: minkä noista kolmesta ryhmästä mukaan mitoittaa toiminta noin niin kuin keskimäärin. Useimmiten näyttäisi, että nuo viisi parasta pelaavat paitsi lätkää, myös salibandya ja kesällä futista. 10 vielä hieman arpoo, että miten suhtautua lätkään. Viisi ovat toivottomia tapauksia monessa suhteessa. Takana on jo vähintään viisi vuotta jääkiekkoa niin, että ei tiedä, onko kyse lasten vai heidän vanhempiensa harrastuksesta. - Tästä jääkiekkopiireissä sanotaan, että isä sieltä katsomosta pelaa ja harrastaa jääkiekkoa lapsensa ruumiilla. Niitä on tuhansia ja tuhansia suomalaisessa juniorijääkiekkoilussa.

Eli kun tullaan siihen toteamukseen, että tulevaisuuden huippu-urheilijat harrastavat monipuolisesti, niin eihän siihen voi kuin yhtyä. Olisi verinen vääryys ottaa peliaikaa pois noita viideltä ja antaa sitä ainakaan yhtään niille tosille viidelle eikä se kymmenen porukkakaan voi määräänsä enempää olla jarruna niille viidelle ekalle. Toki voin sanoa 10 sakille, että menkää tekin harrastamaan lätkän lisäksi yhtä tai jopa kahta muuta lajia. Mutta eihän se niin mene, että koutsi saa lapsen tai nuoren muun lajin pariin. Ja jos saakin, niin vain yhden tai kaksi kymmenestä.

Pointti on, että toiminnan tasoa ei saa eikä voi mitoittaa heikoimpien ehdoilla, se ei ole urheilua. Ja keskimäärin sieltä viimeisestä viidestä eikä seuraavista viidestä tule mitään myöhäisherännäisiä huippuja. Ja jos tuleekin, niin ne sitten itse raivaavat jos raivaavat tiensä.

Esimerkiksi taitoluistelussa katsotaan erittäin varhain, nopeasti ja raa'asti ne, jotka luistelevat paremmin kuin muut. Ne sijoitetaan sitten kilparyhmään, muut siirretään luistelemaan höntsää, mikä sekin on kai ihan kivaa hommaa. Jos toimintaa linjataan mitenkään siltä varalta, että joku "saattaa sitten myöhemmin tulla pinnalle", kyse ei ole mitat täyttävästä urheilutoiminnasta.

Jos minulta, yhdeltä Suomen parhaimmasta jääkiekkoilun juniorivalmentajista ja lajin monipuoleiselta ammattilaiselta kysytään sitä viisasten kiveä, että kenestä tulee tulevaisuudessa huippupelaajaa, niin osaan vastata siihen: Siitä pojasta, joka harrastaa talvella päälajinaan silmät kiiluen jääkiekkoa, pelaa myös minkä ehtii silmät kiiluen salibandya ja kiskoo vielä kesällä futista ja käy kenties myös yleisurheilemassa. Tämän vaikeampaa ei ole lahjakkuuden tunnistaminen. Ja voin kertoa: tämä poika sijaitsee käytännössä 6-18-vuotiaana niissä mainitsemissani viidessä parhaassa pojassa, mitä tulee lätkänpeluun taitoihin. Helppoa!

Johtava, kaikin käytettävissä olevin mokomin

 

[Fordél]

Jos varhainen erikoistuminen ja jo lapsena suoritetut suuret harjoitusmäärät ohjatussa valmennuksessa ovat tuottaneet noin huikeaa tulosta, niin en kertakaikkiaan ymmärrä, miksi Nuori Suomi -järjestössä tai muiden lajien keskuudessa tuo varhainen erikoistuminen nähdään niin suurena peikkona.

Jollain voi toimia varhainen erikoistuminen, mutta huipulle voi päästä myös monipuolisuuden avulla. Ei taitoluistelijankaan tarvitse nelivuotiaasta lähtien hinkata vain taitoluistelua vaan siinä sivussa voi olla muitakin lajeja, kuten monella on esim. telinevoimistelua tai balettia jne. Ihan samalla tavalla kuin baletin asiantuntijat ovat kannustaneet lapsia ja nuoria harrastamaan mahdollisimman monipuolisesti, mikä luo hyvän pohjan ammattiuralle.

Ongelmallista tässä varhaisessa erikoistumisessa on se, että suljetaan pois mahdollisuus harrastaa muitakin lajeja. Näinhän valitettavasti tapahtuu jo ihan joidenkin valmentajienkin toimesta. Tällöin voidaan menettää monta lahjakasta lasta ja nuorta, kun he eivät löydä omaa lajiaan.

Ja vielä tohon taitoluisteluun niin sen menestyksen tärkein tekijä taitaa olla kuitenkin siinä laadukkaassa ja ammattimaisessa valmennuksessa, jota on pystytty tarjoamaan ympäri Suomea eri seuroissa.

 

[erku]

Jollain voi toimia varhainen erikoistuminen, mutta huipulle voi päästä myös monipuolisuuden avulla. Ei taitoluistelijankaan tarvitse nelivuotiaasta lähtien hinkata vain taitoluistelua vaan siinä sivussa voi olla muitakin lajeja, kuten monella on esim. telinevoimistelua tai balettia jne. Ihan samalla tavalla kuin baletin asiantuntijat ovat kannustaneet lapsia ja nuoria harrastamaan mahdollisimman monipuolisesti, mikä luo hyvän pohjan ammattiuralle.

Taitoluistelussa on käsittääkseni varsin yleistä, että jo siinä noin 8-vuotiaana valitaan taitoluistelu selkeäksi päälajiksi. Toki siinä ohella harjoitetaan noita sinun ja TosiFanin luettelemia oheislajeja, joiden on tarkoitus tukea taitoluistelussa kehittymistä. Mutta tarkoitus ei suinkaan ole harrastaa mahdollisimman monipuolisesti eri lajeja, vaan siten, että kaikki tähtää taitoluistelussa kehittymiseen ja menestymiseen. Harva taitoluistelija arvioni mukaan harrastaa esimerkiksi yleisurheilun heittolajeja. Ei, koska niistä olisi enimmäkseen vain haittaa itse päälajille, vaikka moukari, kiekko, keihäs ja kuula sinällään kaikki hienoja ja vaativia lajeja ovatkin.

 

[Kaitsu]

Näyttäisi, että suurin osa maailman huippufutaajista on harrastanut läpi elämänsä lähinnä yhtä lajia: jalkapalloa.

Arvelen, joku voi vahvistaa tai kumota, että Messillä, Xavilla ja Iniestalla ei ole takanaan kovinkaan myöhäisiälle venynyt lajivalinta.

---
Pointti on, että toiminnan tasoa ei saa eikä voi mitoittaa heikoimpien ehdoilla, se ei ole urheilua. Ja keskimäärin sieltä viimeisestä viidestä eikä seuraavista viidestä tule mitään myöhäisherännäisiä huippuja. Ja jos tuleekin, niin ne sitten itse raivaavat jos raivaavat tiensä.

Esimerkiksi taitoluistelussa katsotaan erittäin varhain, nopeasti ja raa'asti ne, jotka luistelevat paremmin kuin muut. Ne sijoitetaan sitten kilparyhmään, muut siirretään luistelemaan höntsää, mikä sekin on kai ihan kivaa hommaa. Jos toimintaa linjataan mitenkään siltä varalta, että joku "saattaa sitten myöhemmin tulla pinnalle", kyse ei ole mitat täyttävästä urheilutoiminnasta.

Pyytäisin tutustumaan uudestaan siihen varhaista erikoistumista koskeneesen kirjoitukseen. En tunne Xavia, Messiä tai Iniestaa sen vertaa, että pystyisin analysoimaan heidän lapsuutaan ja saatujen liikunnallisten ärsykkeiden määrää. Vertauksesi on kuitenkin tuttu. Se on Erkka V.:n teesienkin ydin. Mielestäni siinä mennään kuitenkin parin olettaman suhteen harhaan: Suomi ei ole Espanja ja emme tunne näiden menestyneiden yksilöiden "urheilijan polkua" tarpeeksi hyvin, että siitä voitaisiin tehdä analogiaa esim. helsinkiläiseen 5-vuotiaaseen jalkapalloilijaan.

Jääkiekossa Vladimir Jursinov uudisti suomalaista harjoittelukulttuuria voimakkaasti 90-luvulla. Ehkä voi osittain sanoa, että jopa tämän päivän harjoittelu perustuu edelleen Jursin perinnölle. Johtavalla taitaa olla siitä omakohtaisiakin kokemuksia(?). Jursin metodit taas olivat ihan perus venäläisiä metodeja siltä osin, että harjoittelu perustuu armottomiin harjoitusmääriin ja toistoihin perustuvaan taitoharjoitteluun. Jursin oppien myötä Suomessakin ehkä alettiin haikailla vielä voimakkaammin venäläisen lähestymistavan perään. Senkin lähestymistavan ongelma oli, yhteiskuntien erilaisuus; harrastajamäärät olivat aivan eri luokkaa ja toisaalta yksilöt olivat valmiita tekemään urheilullisen menestyksen eteen enemmän. Myöhemmin Jursi siirtyi Sveitsiin, missä hän joutui muuttamaan metodejaan hieman jopa Suomeen verrattuna.

Taitoluistelun suhteen Suomi on kiistatta menestynyt viime vuosina kansainvälisesti hyvin. Tulosten takana on ainakin Laura Lepistön kohdalla ollut ns. varhainen erikoistuminen. Kutsuttakoon sitä tässä vaikka Hortanan -koulukunnaksi. Ajanjakso on kuitenkin sen verran lyhyt ja menestyneitä urheilijoita vain muutama, että mielestäni olisi virheellistä tehdä niiden perusteella koko lajia kymmeniä vuosia määrittävä dogmi. Laura Lepistön suhteen tiedetään myös, että taustalla oli paljon loukkaantumisia (samoin taitaa olla Kiira Korvella) ja että urheilija lopetti kohtuullisen nuorena. Ura toki oli menestyksekäs ja hieno. Taitoluistelun suhteen tiedetään, että laji pitää aloittaa nuorena. Kymmenen vuotiaana aloittaessa on turha haaveilla edes SM-mitaleista. Se mistä mielestäni voitaisiin kiistellä ja josta voisin olla Hortanan kanssa eri mieltä on, että kuinka paljon ja kuinka erikoistuneesti esim. alle 10-vuotiaana pitää harjoitella.

Mitä siten tulee vaikka 8-11-vuotiaiden joukkuelajin harrastajien harjoittelu rytmitykseen, niin mielestäni vastakkainasetelu parhaimpien ja huonoimpien suhteen on turha. Koko joukkueen täytyy opetalla tietyt taidon osa-alueet, joiden suhteen tarvitaan paljon toistoja ja hyvää ohjausta. Se ei ole kummaltakaan ääripäältä pois. Toinen ääripää vain oppii ne nopeammin. Tärkeintä olisi, että joukkueet olisivat taitotasoltaan mahdollisimman tasaisia ja saisivat siten mahdollisimman paljon tasaisia pelejä ja kaksinkamppailuja. Siinä kohtaa tulee oleelliseksi ryhmien jakaminen. Jos harrastajia ei ole paikkakunnalla paljoa, niin se on tietysti mahdotonta.

Lasten urheilua voi toki lähestyä kilpailullisemmastakin näkökulmasta, kuten Erkka ja Virpi Hortana tekevät. Oma lähestymistapani on kuitenkin hieman "pehmeämpi".

 

[TosiFani]

...Pointti on, että toiminnan tasoa ei saa eikä voi mitoittaa heikoimpien ehdoilla, se ei ole urheilua. Ja keskimäärin sieltä viimeisestä viidestä eikä seuraavista viidestä tule mitään myöhäisherännäisiä huippuja. Ja jos tuleekin, niin ne sitten itse raivaavat jos raivaavat tiensä...

Tästä täysin samaa mieltä, valmentajan täytyy pyrkiä haastamaan jokaista joukkueensa pelaajaa harjoittelemaan ja pelaamaan omalla huipputasollaan.