Rakenteelliset huomiot ovat tärkeitä.
Tässä rakenteellinen huomio: Suomalainen jääkiekkoilu ja suomalainen jalkapalloilu ovat kokeneet alasajoa samalla aikataululla. Lätkästä tyrehtyi laatupelaajatuotanto noin 1986-syntyneistä lähtien; futis on rohmahtanut kauttaaltaan samaa kyytiä.
Tuo tuossa edellä on kiistaton fakta.
Jäljellä on se tarkastelu, että onko jokin suomalaista kiekkoilua ja suomalaista jalkapalloilua yhdistävä tekijä, joka on vaikuttanut yhtä aikaa kumpaankin negatiivisesti?
Soiko kenelläkään kellot, mistä on kyse?
Johtava
Jalkapallopiireissä jo kellot kilkkaa. Sami Hyypiä-akatemia on parasta, mitä suomalaisessa urheilussa on pitkään aikaan tapahtunut. Olin akatemian johtajan Kyösti Lampisen luennolla tossa taannoin, ja olihan siinä tukeva parituntinen. Iso osa kerrotusta oli tosin jo ennalta tiedossa, mutta kun ruvettiin puhumaan faktoista, niin meni siinä moni vanhempi/NS-valmentaja hiljaiseksi.
Muutama tärkeä poiminta kuullusta. Juniorimaajoukkueet järjestään surkeassa fyysisessä kunnossa. Joukkueista löytyy puolenkymmentä pelaajaa, jotka jaksavat pelata vaadittavalla tasolla koko pelin. Loput pelaajat jaksavat vaan puolet pelistä. Otti esimerkkinä loistavan HJK-99 joukkueen, joka on testien perusteella paremmassa fyysisessä kunnossa kuin 16 vee maajoukkue!
Harjoittelumäärät (siis vaadittavat, jos ihan oikeasti halutaan huipulle) olivat huikeita. Joukkueen kanssa vietetyt tunnit olivat vain raapaisu kokonaisuudesta. Tässä, ja vittu juuri tässä on suomalaisen joukkueurheilun suurin ongelma. Olen ollut etuoikeutetussa asemassa siiinä suhteessa, että olen päässyt seuraamaan läheltä eri lajien sekä junioreiden, että aikuisten omalla ajalla tapahtuvaa harjoittelua. Sitä ei käytännössä ole ollenkaan. Junioreilla ei ollenkaan.
Olen aika pitkään asunut samalla paikkakunnalla, ja kotikylän toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelaavan joukkueen jäsentä en ole kertaakaan nähnyt lenkillä. Joukkue saa kovasti julkisuutta, mutta pelaajien sitoutuminen työntekoon on nolla. Ja sitten paikallislehden ääliötoimittaja kirjoittaa lähes joka pelin jälkeen, että loppuun asti ei taas "keskittyminen" riittänyt. Vittu!
Jos joukkueurheilun pariin ohjautuisi edes pieni hippunen sellaista ainesta, jota esim. kestävyysurheilun huipulla poikkeuksetta vaaditaan, niin siitä se voisi lähteä. Ja Petteri, mitä aiemmin kirjoitit jääkiekkoilun pariin luiskahtavista muun lajin lahjakkuuksista, niin kerron sulle yhden esimerkin. Pojan oli havaittu jääkiekkotreeneissä omaavan lahjoja kestävyysjuoksuun, sillä se kuvailemasi askel oli ollut juuri vaadittavan kevyttä siellä lenkkipolulla. Poika osallistui maastojuoksun aluemestaruuskisoihin ja vei koko paskan. Meni vuosi, ja tultiin juuri siihen ikään, kun osa alkaa jo tosissaan käydä lenkillä. Tämän pojan kaikki tekeminen tapahtui edelleen ainoastaan jääkiekkojoukkueen treeneissä. Tuli samaiset maastokisat, ja jotain ihmeellistä oli tapahtunut. Pelkillä lahjoilla ei enää pärjättykään, ja pojan todellinen asenne työntekoon tuli kaikille selväksi, kun hän "palasi" omiensa joukkoon.
Kestävyysurheilu on hetkittäin äärimmäisen vittumaista puuhaa, mutta kun se palkinto sitten joskus käteen kopsahtaa, niin sitä ei tarvitse jakaa kenenkään kanssa. Tämä on monelle se juttu! Mitään et saa ilmaiseksi, mutta kaiken kunnian vain sinä yksin.