Nyt ei taas tiedä miten päin vitutukseltaan olla. Bills teki taas oikein kunnon billsit. Ennen eilistä "kotipeliä" Torontossa joukkueen recordi oli 4-7. Tästä huolimatta joukkueen playoff-haaveet elivät vielä keskivahvoina, sillä loppukauden vastukset ovat (tai niiden piti olla) helpommasta päästä, joukkue oli saatu bye-viikon aikana täysin terveeksi ja huiliviikkoa edeltävä Jets-voitto oli tullut vakuuttavan esityksen myötä. Kaiken lisäksi muut AFC:n wild cardia jahtaavat jengit olivat pelailleet keskenään ristiin tavalla joka suosi Billsiä erinäisissä tie-breaker -skenaarioissa. Ja vastassa yksi liigan huonoimmista jengeistä tällä kaudella. Falcons siis.
Matsi alkaa toivotulla tavalla. Bills hankkiutuu lyhyessä ajassa 14-0 johtoon. Spiller ja Jackson molemmat urakoivat juoksujaardeja. Mutta peliä ei kyetä tappamaan. Atlantalta heidän Jacksoninsa (Steven) on Billsin juoksupuolustukselle pitelemätön. Erinäisten vaiheiden jälkeen peli on tasan ja Falcons käy jopa johdossa. Billsin hyökkäys hoitaa kuitenkin oman leiviskänsä ja onnistuu viemään joukkueen uudelleen yhden TD:n johtoon (31-24). Varsinaisen peliajan toiseksi viimeisellä minuutilla Billsin puolustukselle tuomitaan kaksi pass interference -rangaistusta. Molemmat tuomiot ovat aavistuksen kyseenalaisia, mutta eivät mitään oikeusmurhia kuitenkaan. Niiden siivittämänä Falcons tasoittaa ottelun kun peliaikaa on jäljellä noin puolitoista minuuttia. No eipä mitään. EJ Manuel aloittaa omalta 20 viivalta, kellossa tosiaan se puolitoista minuuttia, aikalisiä on ja potkumaali riittää voittoon. Manuel ottaa pelin komennon tutuksi tulleeseen vakuuttavaan tyyliin. Rookie-QB vyöryttää hyökkäystä hyvällä rytmillä, ketjut siirtyvät ja sivurajalla Carpenter lämmittelee koipeaan ottelun voiton takaavaa potkumaalia varten. Vaan sitten koetaan osa 1/2 teemasta veteraanihyökkääjien karmeat mokat ottelun ratkaisuhetkillä. Manuel heittää erinomaisen syötön Stevie Johnsonille, joka ottaa varman kopin ja spurttaa kohti sivurajaa. Nyt ollaan jo potkumaalietäisyydellä ja kellossa reilut 20 sekuntia. Sitten Johnson fumblaa pallon. Falconsin Robert McClain pääsi Johnsoniin käsiksi, eikä Stevie pystynyt pitämään palloa hallussaan. Falcons saa pallon itselleen ja ottelu päätyy jatkoajalle. Jatkoajalla nähdään sitten osa 2/2. Bills voittaa teikkauksen ja saa ensimmäisen hyökkäysvuoron. Taas kerran Manuel johdattaa hyökkäystä varmalla otteella, kunnes Scott Chandler tekee steviejohnsonit. Jälleen Manuelin hyvä syöttö, joka päätyy varmaksi kopiksi. Ja jälleen vastaanottaja ei huolehdi pelivälineestä vaan vastustaja pääsee lyömään sen pois käsistä. Ja tietenkin Falconsin mies taas ensimmäisenä irtopallossa. Näin Falcons pääsee aloittamaan oman draivinsa hyvästä kenttäasemasta, ja ottelu päättyy lopulta heidän potkumaaliinsa.
Rähmäyksiä on nähty ennenkin, mutta nuo Johnsonin ja Chandlerin mokat olivat kerrassaan anteeksi antamattomia tällaisen ottelun ratkaisuhetkillä, kokeneilta pelaajilta.
Billsin matemaattiset mahdollisuudet wild card -paikkaan eivät vielä menneet, mutta käytännössä lienee selvä, että joukkueen playoff drought pitenee 14 kauden mittaiseksi. Liigan pisin käynnissä oleva kuiva kausi.
Loppuun eräs erityinen vuodatus katkeralta Bills-kannattajalta. Olisin toivonut saavani kirjoittaa tämän voitto-ottelun jälkeen. Nyt tässä on vähän tappion selittelyn makua (ja sitähän tämä osittain onkin). Joudutte vain luottamaan herrasmiehen sanaani, kun vakuutan että olisin kirjottanut tämän avautumisen vaikka ottelun lopputulos olisi ollut toinen.
Tämä Billsin Toronto Series on aivan järkyttävä farssi. Bills on pelannut kaudesta 2008 lähtien yhden kotiottelunsa Toronton Rogers Centerissä. Tämän vuoden tammikuussa sopimusta jatkettiin kauteen 2017 asti. Motivaatio tuolle on ollut kaiketi joukkueen kannattajapohjan laajentaminen ison naapurikaupungin alueelle, Buffalo kun ei ole kovin kummoinen markkina-alue. Urheilullisesti järjestely on kuitenkin traagisen tason floppi. Joukkue luopuu vapaaehtoisesti yhdestä kotiottelusta joka kausi. Sillä kotiotteluiksi noita Toronton tuhnuiluja ei voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Tämä Falcons-tappio on kuin koko Toronto Seriesin irvokas peilikuva. Jo matsia edeltäneellä viikolla, kun ottelua odotettiin vielä optimistisin tuntein ja AFC:n wild card -kisaa spekuloiden, osasivat monet kuitenkin ennakoida taivaalle kerääntyviä pilviä. Tai oikeastaan sitä, että sinne taivaalle ei keräänny mitään pilviä, Rogers Center kun on katettu areena. On todella surkuhupaisaa, että etelän joukkue, joka pelaa omat kotiottelunsa katetulla areenalla, ei joudukaan joulukuisen Ralph Wilson Stadiumin hyiseen viimaan hulluna huutavan buffalolaisyleisön eteen, vaan kodikkaaseen sisähalliin, jossa kaiken kukkuraksi Bills-kannattajilla ei ole mitään määräävää katsomoylivoimaa. Matsin jälkeisissä haastatteluissa Altantan pelaajat kehuivat vuolaasti hallin "tunnelmaa" todeten että ottelu ei tuntunut vierasmatsilta ensinkään. Nyt haluan korostaa, että en yritä selittää tätä tappiota näillä seikoilla. Hallin katto ei lyönyt palloa pois Johnsonin käsistä, eivätkä aneemiset kanukit riistäneet sitä Chandleriltä. Falcons tuli otteluun 2-9 -recordilla, viiden ottelun tappioputkessa. Jos Bills halusi uskotella itselleen olevansa playoff-paikan arvoinen joukkue, niin tuon tasoinen vastustaja on pyyhkäistävä tieltä, olivat olosuhteet mitä hyvänsä. Niin kauan kun joukkue löytää uusia luovia tapoja hävitä otteluita, he eivät kuulu pudotuspeleihin. Kuitenkaan tuo edellä sanomani ei mitätöi sitä, että tämä Toronto-touhu on sulaa hulluutta. Miten seuraorganisaatio voi ampua itseään jalkaan tällä tavalla? Kun pärjääminen on kiven takana muutenkin, ei joukkueella voi olla varaa antaa vastustajille vielä ylimääräistä siimaa.
Billsin recordi Toronto-otteluista on muuten 1-5. Semmoinen kotikenttä.
P.S. A note from the lighter side. Matsia oli katsomassa myös kaupungin surullisen kuuluisa crack-pormestari Rob Ford. Päällään Fred Jacksonin pelipaita.