Kausi pakettiin, osa 2
Tässä lisää päättyneen kauden repostelua.
Kauden avainluvut
Kokonaissaldo: 19 voittoa, 19 tappiota, 10 jatkoaika- tai rankkaritappiota.
Kotona: 13 voittoa, 9 tappiota, 2 jatkoaika- tai rankkaritappiota.
Vieraissa: 6 voittoa, 10 tappiota, 8 jatkoaika- tai rankkaritappiota.
Tehtyjä maaleja: 112, toiseksi vähiten liigassa. Luku sisältää rankkarivoitoista laskettavat maalit (2 kappaletta).
Päästettyjä maaleja: 129, 15. eniten liigassa.
Maalien jakauma: Hyökkääjät 96, puolustajat 13, maalivahdit 1.
Ylivoimapeli: Maaleja 28, tehokkuus 15,9%, liigan 21. Päästettyjä maaleja ylivoimalla 6.
Alivoimapeli: Päästettyjä maaleja 32, tehokkuus 81,1%, liigan 16. Tehtyjä alivoimamaaleja 11[!]
Parhaat pistemiehet
Patrik Elias, 48 ott. 14+22=36, +5
Ilja Kovaltshuk, 37 ott. 11+20=31, -6
David Clarkson, 15+9=24, -6
Travis Zajac, 7+13=20, -5
Marek Zidlicky, 4+15=19, -12
Maalivahdit
Vaka Vanha jatkoi Devilsin maalilla siitä mihin jäi viime kaudella: Kirkkain loisto loistaa poissaolollaan, mutta huikea rutiini ja kova fysiikka pitävät Brodeurin edelleen mitat täyttävänä ykkösmaalivahtina. Mielettömät pelimäärät alkavat kuitenkin vaatia veroaan ja Brodeur kärsi jälleen loukkaantumisista – Tällä kertaa prakasi selkä. Tuo loukkaantuminen tuli Devilsin kannalta huonoon saumaan, koska Martyn peli kulki kauden alussa vahvasti, ja toisaalta Devils tuskin olisi notkahtanut helmikuussa niin pahasti, jos Martti olisi vartioinut maalia.
Tilastot eivät tee Martylle oikeutta, sillä paluunsa jälkeen hän pelasi paljon otteluita, joissa vastustaja ei saanut paljoakaan laukauksia, mutta pääsi iskemään huippupaikoilta voittoon tarvittavat maalit. Ehkä vielä viisi vuotta sitten Marty olisi pelastanut jokusen huippupaikan enemmän kuin nyt. Martyn ikävuodet näkyvät parhaiten siinä, että hänkin näyttää kuolevaiselta, jos puolustus ei hoida hommiaan. Kokonaisuutena peliesitykset olivat aika tavalla liigan keskitasoa – kaukana Martyn huippuvuosista, mutta edelleen vertailun kestävää.
Johan Hedberg joutui tälläkin kaudella kantamaan torjuntavastuun muutaman viikon ajan, koska Marty oli telakalla loukkaantumisen vuoksi. Moose teki parhaansa, mutta tulokset olivat kehnot. Koppi ei tarttunut kunnolla ja maalinteon kanssa tuskaillut Devils ei saanut tarvitsemaansa tukea maalivahtipelistä. Helmi-maaliskuun vaihteen tappioputkea ei voi tietenkään sälyttää veskarin kontolle, mutta maalivahtipeli oli yksi tuon taaperrusjakson aikana pettäneistä lenkeistä. Hedberg kertoi myöhemmin, että hänellä on ollut nivusvaivoja. Tämä voi hyvin selittää, miksi muuten tasaisen hyvä Hedberg haparoi maalilla.
Puolustus
Devilsin no name D ihastutti viime kaudella varmuudellaan ja kyvyllään nostaa tasoaan, mitä pidemmälle kausi eteni. Odotukset pakistoa kohtaan olivat melkoisen korkealla, pysyihän pakisto täysin samana kuin kauden 2011-2012 lopussa. No, pettymäänhän sitä joutui, koska niin moni puolustajista ei yltänyt edes keskitason suoritukseen. Puolustusta vaivasi muun joukkueen tavoin terävyyden puute ja pelaaminen oli liian hidasta. Pakkien avausten viipyessä hyökkäykset tyrehtyivät joko alkuunsa tai hyökkäys oli rakennettava vaikeimman kautta lyömällä kiekko päätyyn ja vääntämällä paine vastustajan alueelle voittamalla laitakahinoita.
Pahimmat pettymykset olivat aiemmin mainitut Salvador ja Voltshenkov, jotka olivat ajoittain todella huonoja ja virhealttiita. Myöskään Marek Zidlickyn esitykset eivät erityisemmin ilahduttaneet. Toki hän teki ihan mukiinmenevät pisteet, mutta jokaista huippusuoritusta kohden hän aiheutti yhtä monta takaiskumaalia jäähyillä tai huolimattomalla pelaamisella.
Kahdeksan pakkia on tietysti perusteltu ratkaisu, koska kauden mittaan tulee loukkaantumisia ja pahan päivän varalle on hyvä olla mukana 1-2 NHL-tason pakkia. Devilsille ei vain tullut loukkaantumisia kuin vasta kauden lopussa, kun Bryce Salvador joutui pitkälle saikulle. Rotaatio tarkoitti lepovuoroja käytännössä kaikille muille, paitsi Greenelle, Zidlickylle ja kapteeni Salvadorille. Seuraus kahdeksan pakin peluuttamisesta oli, että katsomossa istuneilla pakeilla oli toistuvasti hankaluuksia pelituntuman löytämisessä ja ylläpitämisessä. Olisin toivonut, että vakiomiehistö olisi lyöty lukkoon pian kauden alun jälkeen, koska jatkuvan vekslaamisen sijaan olisin mieluummin nähnyt kentällä kuusi hyvällä tuntumalla vetävää pakkia ja katsomossa 1-2 osaansa tyytymätöntä ukkoa.
Tulevaisuuden ykköspakin, Adam Larssonin, sisäänajo jatkui ja hän sai ihan kohtuullisesti vastuuta istuttuaan kauden alun katsomossa. Peliesitykset ailahtelivat odotetusti ja tätä edesauttoi myös tuo DeBoerin pakkirotaatio, johon Larssonilla erityisesti oli sopeutumisvaikeuksia. Peter Harroldin ja Henrik Tallinderin tapaiset konkarit pystyivät melko hyvin sopeutumaan olosuhteisiin, mutta NHL-tasolla kokematon Larsson pelasi usein alavireisesti juuri paluuottelunsa. Hänen esityksensä nousivat kauden mittaan paremmiksi ja hän esiintyi vahvasti, kun hänen paikkansa Greenen rinnalla vakiintui.
Larsson otti askeleita eteenpäin puolustuspelaamisessa ja miksi ei olisi, koska Devilsin valmennus selvästi painotti hänen kohdallaan puolustuspäässä pelaamisen detaljien omaksumista, eikä Larssonia esimerkiksi peluutettu ylivoimalla. Tämän opetusjakson takia Larsson selvästi passaili nousuissa hyökkäysalueelle ja tyytyi usein vain varmistelemaan, vaikka hän pystyy myös omiin ratkaisuihin. Olen kovasti tyytyväinen suunnasta, johon Larsson on menossa. Kahden NHL-kauden jälkeen hän on Andy Greenen jälkeen paras pelaaja omalla alueella, eikä Larssonin hyökkäyspään potentiaalia ole vielä edes alettu täysmittaisesti hyödyntää.
Loppukaudesta Devils antoi hiukan peliaikaa myös Albanyn nuorille pakeille Alexander Urbomille ja Eric Gelinas’lle. Toivottavasti kaksikosta edes toinen vakuutti siinä määrin, että tuota konkaripakkien sumaa voidaan ja uskalletaan purkaa kaupalla tai kahdella. Kesän mahdollisia ja mahdottomia siirtoja on paikallaan käsitellä enemmän tulevan kauden ketjussa.
Hyökkäys
Hyökkääjät tekivät päättyneellä kaudella yhteensä 96 maalia. Siis kaksi maalia per ottelu. Tässä on tikun nokkaan nostettuna se suurin synti. Palstaveli M10:n muinaista allekirjoitusta hieman muunnellen: Travis Zajac ja David Clarkson menivät mustikkaan ja tehotontahan se oli.
Edelleen ihmetyttää, miten Devils onnistui mokaamaan kautensa näin pahasti ja kyntämään kaksi kuukautta tappiosta toiseen. Kaikista loukkaantumisista, Parisen lähdöstä ja muista vastoinkäymisistä huolimatta Devils pystyi edelleen viemään pelin vastustajan alueelle ja edellytykset maalipaikkojen luomiseen ja jopa maalien tekemiseen olivat olemassa. Näistä kulmapeleistä ei vain tahtonut syntyä sen ihmeellisempää, vaan kiekkoa tyydyttiin siirtelemään vaarattomasti laidoissa ja viivassa, eikä vastustajaa tosiasiassa haastettu riittävän tarmokkaasti. Tilastot luovat kuvaa, että punamustat olisivat hallinneet vahvastikin pelitapahtumia. Devilsin laukauksista suuri(n) osa tuli vaarattomista sektoreista ja/tai ilman maskia. Devils ei pelannut järin suoraviivaisesti ja päämäärätietoisesti, vaan vastuuta siirrettiin ketjukaverille, ja liian usein tuloksena oli tekopaikan kuivuminen ja uuden kulmapelin käynnistyminen. Sitten pelin jälkeen voidaan taas sanoa Tom Gulittille, että noudatimme pelisuunnitelmaa ja teimme kovasti töitä, mutta emme saaneet palkintoa uurastuksesta.
Tehottomuus ja vastuun siirtely kertovat varmaan osaltaan paineista, joiden keskellä Devilsin hyökkääjät pelasivat ja koettivat tehdä tulosta. Toisaalta yksitotiset ja väkinäiset ratkaisut tekopaikoissa ja aloitekyvyn puute kielivät myös silkasta luovuuden ja ratkaisuvoiman puutteesta.
Zach Parisen lähdön seurauksista on tullut jo lätistyä aikaisemminkin, mutta sanotaan se nyt vielä: Hänen jättämänsä aukko oli odotetun iso, jos kohta ukot tekivät kyllä parhaansa paikatakseen sen. Devilsin kaksi ensimmäistä ketjua olivat varsin hampaattomia varsinkin Zubrusin loukkaantumisen aikaan. Tilanteen suoranaista epätoivoisuutta kuvaa, että ykkösketjussa kokeilivat vuorollaan hanttimiehet Mattias Tedenby, Bobby Butler, Aleksei Ponikarovski, Stefan Matteau, Matt D’Agostini, Steve Sullivan ja Steve Bernier. Näistä kellään ei ole normaalitilanteessa asiaa lähellekään ykkösketjua, mutta olosuhteiden pakosta Devils kokeili näitä seitsemää veljestä, josko joku sattuisi onnistumaan.
Loukkaantumiset ja kokoonpanon muokkaus johtivat myös siihen, että nelosketju Carter-Gionta-Bernier pelasi välillä kolmosketjuna yhdessä ja erikseen. Carter ja Bernier vastasivatkin huutoon mallikkaasti ja venyivät hienosti. Gionta teki samoin työnsä suurella sydämellä, mutta hänestä ei ollut kantamaan isompaa vastuuta. Hän on todella esimerkillinen urheilija ja taistelutahdon ilmentymä, mutta jollei kolmikon yhteispeli toimisi näin hyvin, Gionta pelaisi todennäköisesti AHL:ää tai olisi 13. hyökkääjä.
Joitain onnistumisiakin toki nähtiin. Devilsin karvauspeli oli edelleen mallikasta ja pelin painaminen vastustajan päätyyn tasoitti pelaajamateriaalin puutteita. Toisaalta hyökkääjien työpanos näkyy laukaustilastoissa: Devilsin maalia kohti lauottiin vähiten koko liigassa. Tämä tilasto liputtaa vahvasti myös DeBoerin pelitavan toimivuuden puolesta.
[jatkuu]
Tässä lisää päättyneen kauden repostelua.
Kauden avainluvut
Kokonaissaldo: 19 voittoa, 19 tappiota, 10 jatkoaika- tai rankkaritappiota.
Kotona: 13 voittoa, 9 tappiota, 2 jatkoaika- tai rankkaritappiota.
Vieraissa: 6 voittoa, 10 tappiota, 8 jatkoaika- tai rankkaritappiota.
Tehtyjä maaleja: 112, toiseksi vähiten liigassa. Luku sisältää rankkarivoitoista laskettavat maalit (2 kappaletta).
Päästettyjä maaleja: 129, 15. eniten liigassa.
Maalien jakauma: Hyökkääjät 96, puolustajat 13, maalivahdit 1.
Ylivoimapeli: Maaleja 28, tehokkuus 15,9%, liigan 21. Päästettyjä maaleja ylivoimalla 6.
Alivoimapeli: Päästettyjä maaleja 32, tehokkuus 81,1%, liigan 16. Tehtyjä alivoimamaaleja 11[!]
Parhaat pistemiehet
Patrik Elias, 48 ott. 14+22=36, +5
Ilja Kovaltshuk, 37 ott. 11+20=31, -6
David Clarkson, 15+9=24, -6
Travis Zajac, 7+13=20, -5
Marek Zidlicky, 4+15=19, -12
Maalivahdit
Vaka Vanha jatkoi Devilsin maalilla siitä mihin jäi viime kaudella: Kirkkain loisto loistaa poissaolollaan, mutta huikea rutiini ja kova fysiikka pitävät Brodeurin edelleen mitat täyttävänä ykkösmaalivahtina. Mielettömät pelimäärät alkavat kuitenkin vaatia veroaan ja Brodeur kärsi jälleen loukkaantumisista – Tällä kertaa prakasi selkä. Tuo loukkaantuminen tuli Devilsin kannalta huonoon saumaan, koska Martyn peli kulki kauden alussa vahvasti, ja toisaalta Devils tuskin olisi notkahtanut helmikuussa niin pahasti, jos Martti olisi vartioinut maalia.
Tilastot eivät tee Martylle oikeutta, sillä paluunsa jälkeen hän pelasi paljon otteluita, joissa vastustaja ei saanut paljoakaan laukauksia, mutta pääsi iskemään huippupaikoilta voittoon tarvittavat maalit. Ehkä vielä viisi vuotta sitten Marty olisi pelastanut jokusen huippupaikan enemmän kuin nyt. Martyn ikävuodet näkyvät parhaiten siinä, että hänkin näyttää kuolevaiselta, jos puolustus ei hoida hommiaan. Kokonaisuutena peliesitykset olivat aika tavalla liigan keskitasoa – kaukana Martyn huippuvuosista, mutta edelleen vertailun kestävää.
Johan Hedberg joutui tälläkin kaudella kantamaan torjuntavastuun muutaman viikon ajan, koska Marty oli telakalla loukkaantumisen vuoksi. Moose teki parhaansa, mutta tulokset olivat kehnot. Koppi ei tarttunut kunnolla ja maalinteon kanssa tuskaillut Devils ei saanut tarvitsemaansa tukea maalivahtipelistä. Helmi-maaliskuun vaihteen tappioputkea ei voi tietenkään sälyttää veskarin kontolle, mutta maalivahtipeli oli yksi tuon taaperrusjakson aikana pettäneistä lenkeistä. Hedberg kertoi myöhemmin, että hänellä on ollut nivusvaivoja. Tämä voi hyvin selittää, miksi muuten tasaisen hyvä Hedberg haparoi maalilla.
Puolustus
Devilsin no name D ihastutti viime kaudella varmuudellaan ja kyvyllään nostaa tasoaan, mitä pidemmälle kausi eteni. Odotukset pakistoa kohtaan olivat melkoisen korkealla, pysyihän pakisto täysin samana kuin kauden 2011-2012 lopussa. No, pettymäänhän sitä joutui, koska niin moni puolustajista ei yltänyt edes keskitason suoritukseen. Puolustusta vaivasi muun joukkueen tavoin terävyyden puute ja pelaaminen oli liian hidasta. Pakkien avausten viipyessä hyökkäykset tyrehtyivät joko alkuunsa tai hyökkäys oli rakennettava vaikeimman kautta lyömällä kiekko päätyyn ja vääntämällä paine vastustajan alueelle voittamalla laitakahinoita.
Pahimmat pettymykset olivat aiemmin mainitut Salvador ja Voltshenkov, jotka olivat ajoittain todella huonoja ja virhealttiita. Myöskään Marek Zidlickyn esitykset eivät erityisemmin ilahduttaneet. Toki hän teki ihan mukiinmenevät pisteet, mutta jokaista huippusuoritusta kohden hän aiheutti yhtä monta takaiskumaalia jäähyillä tai huolimattomalla pelaamisella.
Kahdeksan pakkia on tietysti perusteltu ratkaisu, koska kauden mittaan tulee loukkaantumisia ja pahan päivän varalle on hyvä olla mukana 1-2 NHL-tason pakkia. Devilsille ei vain tullut loukkaantumisia kuin vasta kauden lopussa, kun Bryce Salvador joutui pitkälle saikulle. Rotaatio tarkoitti lepovuoroja käytännössä kaikille muille, paitsi Greenelle, Zidlickylle ja kapteeni Salvadorille. Seuraus kahdeksan pakin peluuttamisesta oli, että katsomossa istuneilla pakeilla oli toistuvasti hankaluuksia pelituntuman löytämisessä ja ylläpitämisessä. Olisin toivonut, että vakiomiehistö olisi lyöty lukkoon pian kauden alun jälkeen, koska jatkuvan vekslaamisen sijaan olisin mieluummin nähnyt kentällä kuusi hyvällä tuntumalla vetävää pakkia ja katsomossa 1-2 osaansa tyytymätöntä ukkoa.
Tulevaisuuden ykköspakin, Adam Larssonin, sisäänajo jatkui ja hän sai ihan kohtuullisesti vastuuta istuttuaan kauden alun katsomossa. Peliesitykset ailahtelivat odotetusti ja tätä edesauttoi myös tuo DeBoerin pakkirotaatio, johon Larssonilla erityisesti oli sopeutumisvaikeuksia. Peter Harroldin ja Henrik Tallinderin tapaiset konkarit pystyivät melko hyvin sopeutumaan olosuhteisiin, mutta NHL-tasolla kokematon Larsson pelasi usein alavireisesti juuri paluuottelunsa. Hänen esityksensä nousivat kauden mittaan paremmiksi ja hän esiintyi vahvasti, kun hänen paikkansa Greenen rinnalla vakiintui.
Larsson otti askeleita eteenpäin puolustuspelaamisessa ja miksi ei olisi, koska Devilsin valmennus selvästi painotti hänen kohdallaan puolustuspäässä pelaamisen detaljien omaksumista, eikä Larssonia esimerkiksi peluutettu ylivoimalla. Tämän opetusjakson takia Larsson selvästi passaili nousuissa hyökkäysalueelle ja tyytyi usein vain varmistelemaan, vaikka hän pystyy myös omiin ratkaisuihin. Olen kovasti tyytyväinen suunnasta, johon Larsson on menossa. Kahden NHL-kauden jälkeen hän on Andy Greenen jälkeen paras pelaaja omalla alueella, eikä Larssonin hyökkäyspään potentiaalia ole vielä edes alettu täysmittaisesti hyödyntää.
Loppukaudesta Devils antoi hiukan peliaikaa myös Albanyn nuorille pakeille Alexander Urbomille ja Eric Gelinas’lle. Toivottavasti kaksikosta edes toinen vakuutti siinä määrin, että tuota konkaripakkien sumaa voidaan ja uskalletaan purkaa kaupalla tai kahdella. Kesän mahdollisia ja mahdottomia siirtoja on paikallaan käsitellä enemmän tulevan kauden ketjussa.
Hyökkäys
Hyökkääjät tekivät päättyneellä kaudella yhteensä 96 maalia. Siis kaksi maalia per ottelu. Tässä on tikun nokkaan nostettuna se suurin synti. Palstaveli M10:n muinaista allekirjoitusta hieman muunnellen: Travis Zajac ja David Clarkson menivät mustikkaan ja tehotontahan se oli.
Edelleen ihmetyttää, miten Devils onnistui mokaamaan kautensa näin pahasti ja kyntämään kaksi kuukautta tappiosta toiseen. Kaikista loukkaantumisista, Parisen lähdöstä ja muista vastoinkäymisistä huolimatta Devils pystyi edelleen viemään pelin vastustajan alueelle ja edellytykset maalipaikkojen luomiseen ja jopa maalien tekemiseen olivat olemassa. Näistä kulmapeleistä ei vain tahtonut syntyä sen ihmeellisempää, vaan kiekkoa tyydyttiin siirtelemään vaarattomasti laidoissa ja viivassa, eikä vastustajaa tosiasiassa haastettu riittävän tarmokkaasti. Tilastot luovat kuvaa, että punamustat olisivat hallinneet vahvastikin pelitapahtumia. Devilsin laukauksista suuri(n) osa tuli vaarattomista sektoreista ja/tai ilman maskia. Devils ei pelannut järin suoraviivaisesti ja päämäärätietoisesti, vaan vastuuta siirrettiin ketjukaverille, ja liian usein tuloksena oli tekopaikan kuivuminen ja uuden kulmapelin käynnistyminen. Sitten pelin jälkeen voidaan taas sanoa Tom Gulittille, että noudatimme pelisuunnitelmaa ja teimme kovasti töitä, mutta emme saaneet palkintoa uurastuksesta.
Tehottomuus ja vastuun siirtely kertovat varmaan osaltaan paineista, joiden keskellä Devilsin hyökkääjät pelasivat ja koettivat tehdä tulosta. Toisaalta yksitotiset ja väkinäiset ratkaisut tekopaikoissa ja aloitekyvyn puute kielivät myös silkasta luovuuden ja ratkaisuvoiman puutteesta.
Zach Parisen lähdön seurauksista on tullut jo lätistyä aikaisemminkin, mutta sanotaan se nyt vielä: Hänen jättämänsä aukko oli odotetun iso, jos kohta ukot tekivät kyllä parhaansa paikatakseen sen. Devilsin kaksi ensimmäistä ketjua olivat varsin hampaattomia varsinkin Zubrusin loukkaantumisen aikaan. Tilanteen suoranaista epätoivoisuutta kuvaa, että ykkösketjussa kokeilivat vuorollaan hanttimiehet Mattias Tedenby, Bobby Butler, Aleksei Ponikarovski, Stefan Matteau, Matt D’Agostini, Steve Sullivan ja Steve Bernier. Näistä kellään ei ole normaalitilanteessa asiaa lähellekään ykkösketjua, mutta olosuhteiden pakosta Devils kokeili näitä seitsemää veljestä, josko joku sattuisi onnistumaan.
Loukkaantumiset ja kokoonpanon muokkaus johtivat myös siihen, että nelosketju Carter-Gionta-Bernier pelasi välillä kolmosketjuna yhdessä ja erikseen. Carter ja Bernier vastasivatkin huutoon mallikkaasti ja venyivät hienosti. Gionta teki samoin työnsä suurella sydämellä, mutta hänestä ei ollut kantamaan isompaa vastuuta. Hän on todella esimerkillinen urheilija ja taistelutahdon ilmentymä, mutta jollei kolmikon yhteispeli toimisi näin hyvin, Gionta pelaisi todennäköisesti AHL:ää tai olisi 13. hyökkääjä.
Joitain onnistumisiakin toki nähtiin. Devilsin karvauspeli oli edelleen mallikasta ja pelin painaminen vastustajan päätyyn tasoitti pelaajamateriaalin puutteita. Toisaalta hyökkääjien työpanos näkyy laukaustilastoissa: Devilsin maalia kohti lauottiin vähiten koko liigassa. Tämä tilasto liputtaa vahvasti myös DeBoerin pelitavan toimivuuden puolesta.
[jatkuu]