Kausi pakettiin, osa 1
Aloitetaan kauden purkaminen yleisellä lätinällä.
Ero onnistumisen ja pettymyksen välillä on usein hiuksenhieno. Devils pelasi viime kaudella itselleen paikan pudotuspeleihin, kun se onnistui kääntämään tiukat ottelut edukseen ja keräämään ekstrapisteitä jatkoajalla ja rankkareilla. Tällä kaudella Devils menetti paikan kahdeksan parhaan joukossa, koska se ei onnistunut voittamaan tiukkoja pelejä ja varsinkin rankkarikisat olivat punamustille myrkkyä. Devils hävisi 29 ottelua ja näistä 15 peliä ratkesi maalin erolla ja tähän päälle tulee muutama ottelu, joissa vastustaja niittasi lopullisen ratkaisun tyhjiin. Joukkue pystyi voittamaan ainoastaan kolme ottelua 13:sta jatkoajalla tai rankkareilla ratkaistuista otteluista. Viime kaudella Devils voitti 16 kertaa ja hävisi vain kuudesti peleissä, jotka ratkesivat varsinaisen peliajan jälkeen.
48 ottelun tynkäkausi oli ja on anteeksiantamaton rupeama joukkueille, jotka ajautuvat pitkiin tappioputkiin. Devils aloitti kauden suorastaan upeasti ja joukkue keikkui helmikuun puolivälissä Itäisen konferenssin kärjessä. Helmikuun lopulta alkoi kauden loppuun saakka kestänyt alamäki. Ensimmäisten 15 pelin jälkeen Devils pystyi voittamaan vaivaiset kymmenen kertaa. Tuollaisella saldolla ei ole asiaa pudotuspeleihin. Viimeisten 10-15 ottelun ajan Devils kävi lähinnä kujanjuoksua vääjäämätöntä pudotuspeleistä karsiutumista vastaan. Alkutahdit epäonnistumiselle oli lyöty jo helmikuun loppupuolella, jolloin Devils vajosi ensimmäisen kerran pitkään tappioputkeen. Maalis-huhtikuun taitteen ennätyspitkä kymmenen voitottoman ottelun putki oli sitten viimeinen naula arkkuun.
Peliesitykset olivat jo tuon vahvan alun loppupuolella kääntyneet laskusuuntaisiksi, mutta varsinainen pelillinen lama iski pian sen jälkeen, kun Dainius Zubrus ja Martin Brodeur joutuivat lyhyen ajan sisään pitkille sairauslomille. Kakkosmaalivahti Johan Hedberg ei pelannut tasollaan, vaan Devils menetti pisteitä kehnon maalivahtipelin takia. Tietenkään Moose ei ollut yksin syypää kauden ensimmäiseen tappiokierteeseen, mutta hänen olisi pitänyt pystyä ehdottomasti parempaan. Devils pelasi Martyn saikun aikana lähinnä Idän alemman keskikastin joukkueita vastaan ja juuri näiltä joukkueilta punamustien olisi pitänyt nyhtää pisteitä, eikä Moosen haparointi auttanut tässä urakassa. Dainius Zubrus puolestaan jätti ammottavan aukon top 6:een, joka jo entuudestaan koetti kuroa umpeen Zach Parisen lähdön synnyttämää kraatteria. Ilja Kovaltshukin olkapäävamma oli sitten viimeinen paha takaisku.
Avainpelaajien loukkaantumiset vaikeuttivat osaltaan kautta, mutta tämän syyn taakse ei voi piiloutua. Devils pystyi haastamaan vastustajia ja useimmiten myös (ainakin näennäiseen) hallintaan. DeBoerin pelisysteemissä ei sinänsä ole vikaa, mutta sen petollisena kääntöpuolena on juuri tuo pelin hallinnan näennäisyys. Huonoina jaksoina Devils jäi möyrimään laidoissa, eikä näistä kulmapeleistä saatu tuotettua maalintekopaikkoja. Peli vietiin suunnitelman mukaisesti kaksinkamppailualueille, mutta yhtä systemaattisesti Devils passivoitui päästyään ”sota-alueelle”, eikä vastustajia sitten loppujen lopuksi laitettu kovin koville. Mielestäni päävastuu tästä epäonnistumisesta lankeaa pelaajille, koska heidän vastuullaan on pelisuunnitelman toteuttaminen. Siviilirohkeutta ja aloitteellisuutta puuttui pahemman kerran.
Lou Lamoriello koetti paikata aukkoja kokoonpanossa ja hankki huokeaan hintaan hyökkäykseen uutta verta paikkaamaan loukkaantumisia ja tuomaan edes jonkin verran tulivoimaa. Kesken kautta Devilsiin liittyivät Andrei Loktionov, uusvanha tuttu Aleksei Ponikarovski, Tom Kostopoulos, Matt D’Agostini ja Steve Sullivan. Loktionovin hankinta oli todella onnistunut, mutta muiden kohdalla anti oli melko lailla yhdentekevä.
Seuraavaksi muutama ruusu ja risu.
Onnistujat
Mielestäni kauden paras Devils-pelaaja oli Andy Greene, kun huomioidaan ennakko-odotukset. Patrik Elias oli toki paras pistemies ja johtava hyökkääjä, mutta hän ei täyttänyt odotuksia, koska vajosi kauden tärkeimmillä hetkillä tehottomuuden alhoon.
Greene ei taaskaan välttämättä noussut esille pistetilastoissa, mutta hänen suoritustasonsa pysyi korkeana läpi kauden. Ainoa puute Greenen pelaamisessa on edelleen se, ettei hän hae enemmän ratkaisuja hyökkäyspäässä, vaikka avuja riittää myös tilanteiden luomisessa ja ratkaisemisessa.
On sinänsä hienoa, että alempien ketjujen raastinraudat esiintyvät edukseen, mutta jos onnistujat ovat pääasiassa roolipelaajia, kausi tuskin voi saada onnellista loppua. Kevään 2012 tuhkimotarinan kurpitsavaununa hääri nelosketju Carter-Gionta-Bernier, joka kuskasi Devilsin juhlapaikalle. Tämä trio oli näkyvässä osassa myös päättyneellä kaudella, osin olosuhteiden pakosta, kun nelosketjun ukkoja jouduttiin peluuttamaan kolmosketjuna. Erityisesti Ryan Carter nousi telaketjuosastolta esiin taistelutahdon ilmentymänä. Myös Steve Bernierin kautta voi pitää erittäin onnistuneena, kun ottaa huomioon, miten hän oli jo viittä vaille entinen NHL-kiekkoilija.
Pettymykset
Pettymyksiksi voisi nimetä miltei koko avainpelaajien nimilistan. Ylisuorittamisesta ei ihan hirveästi jouduttu kärsimään. Devils joutui pettymään pahemman kerran avainpelaajiensa alavireiseen suorittamiseen. Ei porukasta toki kukaan suoristanut selkäänsä kesken kautta, mutta joukkue olisi kaivannut kipeästi tehoja laajemmalta rintamalta. Devils teki sarjassa toiseksi vähiten maaleja (112) ja oleellinen syy on (tähti)pelaajien kehno viimeistely.
Odotuksiin vastaamatta jättäneitä pelaajia on tullut suomittua jo pitkin kautta, mutta lisää raippaa ansaitsevat erityisesti Travis Zajac, David Clarkson ja Adam Henrique. Tämän trion panos jäi odotuksiin nähden vaisuksi. Erityisesti Zajac vaelsi pitkän aikaa rivimiehenä eikä noussut kantamaan vastuuta hyökkäyspelistä. Clarkson ja Henrique pelasivat puolestaan erittäin epätasaisesti. Clarksonista ei tällä kaudella ollut vastuunkantajaksi kahteen ensimmäiseen ketjuun, vaan vahvan alkukauden jälkeen hän sortui näpertelyyn. Clarksonin leipätyö on röyhiä maalilla ja laidoissa ja runnoa kiekkoa sisään irtopaloista ja parista metristä. Mutta Clarkson halusi yrittää ihan toisenlaista lähestymistapaa maalintekoon ja tulokset olivat rankka pettymys.
Pettymyksiin on luettava myös puolustuksen konkarikaksikko Bryce Salvador ja Anton Voltshenkov. Juuri nyt Salvadorin kolmevuotinen jatkosopimus näyttää erittäin huonolta. Jos Salvador ei ensi vuonna nosta merkittävästi tasoaan, käsissä on uusi jaypandolfo, jonka pelillinen anti ei lainkaan vastaa sopimuksen arvoa. Kukaan ei käy kiistämään Salvadorin persoonaa tai johtajanominaisuuksia, mutta kaukalossa hän oli iso pettymys, virhealtis, hidas ja epävarma. Samat sanat voisi sanoa Anton Voltshenkovista, joka oli hädin tuskin NHL-tasoa. A-Train oli toistuvasti vaikeuksissa kiekollisena ja hänen virheistään koitui toistuvasti vaaratilanteita ja takaiskumaaleja.
Kakkosmaalivahti Hedberg oli myös pettymys siinä mielessä, ettei hän onnistunut tuuraamaan Martya tämän loukkaantumisen aikana. Moose pelasi epävarmasti ja pettymystä alleviivaa se, että maalinteon kanssa tuskaileva joukkue kaipasi noina viikkoina raudanlujaa maalivahtipeliä.
Valopilkut
Kingsin farmijoukkueeseen Manchesteriin jumittunut Andrei Loktionov tarttui saamaansa tilaisuuteen ja näytti kuuluvansa NHL:ään. Maaliskuun synkkinä viikkoina hän oli yksi harvoista maalintekoon pystyneistä Devils-hyökkääjistä. Vikkeläjalkainen ja hyvin kiekkoa liikuttava Loktionov näytti myös pelaavan hyvin yhteen Ilja Kovaltshukin kanssa.
Listaisin valopilkuksi myös Adam Larssonin. Toinen NHL-kausi oli myös hänelle melkoista vuoristorataa, johon kuului niin huikeita taidonnäytteitä kuin istumista katsomossa. Larsson on edelleen hiomaton timantti, mutta jo nyt hän oli Andy Greenen ohella puolustuksen varmin suorittaja. Nuorukainen sai vastuuta juuri Greenen rinnalla ykkösparissa ja pelasi myös alivoimaminuutteja. Larsson pärjäsi kokonaisuutena erittäin hyvin, kun huomioidaan hänen lisääntynyt vastuunsa esimerkiksi alivoimalla ja peluutus vastustajan parhaimmistoa vastaan.
Mainitsemisen arvoinen valonpilkahdus on myös hulppea parannus yleisömäärissä. Kuluvalla kaudella Devilsin katsojakeskiarvo on ollut runsaat 17 100, kun vuotta aiemmin keskiarvo oli noin 15 400. Kauden 24 kotiottelusta 18 oli loppuunmyytyjä. Muutos on helppo huomata myös siitä, ettei katsojamääristä enää pidetä puhetta Devilsin kausiketjussa.
Lisää tuonnempana. Jatketaan joukkueen eri osa-alueiden perkaamista.