Onneksi joukossamme on kuitenkin teitä jotka ovat asian jo ymmärtäneet oikein, sillä ei ole olemassa kuin yksi oikea mielipide ja se on ihan se ja sama mitä mieltä enemmistö kansasta on koska NATO.
Ilmeisesti jokaisen Nato-jäsenyyttä puoltavan viestin liitteenä pitäisi olla jonkinlainen Pro Nato FAQ, jollaisen tarpeeseen olen täällä viitannut aiemminkin. Sellainen helpottaisi kummasti elämää, koska lukemattomia kertoja esitettyihin vankkoihin fakta-argumentteihin ei tarvitsisi palata yhä uudestaan, kun joku suuri ajattelija taas kerran saapuu tiivistämään asiat näin kategorisella tavalla.
Myönnän itsekin toisissa asioissa syyllistyväni välillä samaan, mutta onhan se helvetin typerää että aina jos oma mielipide eroaa enemmistöstä, enemmistö on silloin sivistymättömiä omaan ajatteluun kykenemättömiä tuulitakkeja tms. juntteja joiden ei voi antaa päättää mistään, ja kun enemmistön mielipide sitten toisessa asiassa vastaakin omaa, vannotaan demokratian nimeen ja siihen että kyllä enemmistö on aina oikeassa.
Sinulla riittää kanttia sentään myöntää tuo mitä lainaamassani ensimmäisessä lauseessasi sanoit, mutta onko sinulla vastaavasti analyyttista annettavaa itse Nato-keskusteluun?
Tosiasian lausuminen ääneen ei ole ylimielisyyttä. Senkään tosiasian lausuminen ei ole ylimielisyyttä, että turvallisuuspoliittisten ratkaisujen pohjustaminen ja varsinkin niihin liittyvä päätöksenteko eivät ole huutoäänestyksellä päätettäviä asioita. Tai ainakaan niiden ei tulisi olla. Nyt on kysymys sellaisista asioista, joista jokaisella on toki mahdollisuus muodostaa mielipiteensä ties mihin tietoihin tai luuloihin perustuen, mutta niiden pohjalta tehtävistä päätöksistä kannettava vastuu voi olla täysin kohtuuton kannettavaksi kadunmiehille ja -naisille.
Ei ole yllättävää, että kohtalaisen moni suomalainen pelkää, empii ja ihmettelee Nato-kysymysten äärellä. Suomalaiset opetettiin takavuosina huolella uskomaan, että puolueettomuus, liittoutumattomuus ja ystävälliset suhteet Neuvostoliiton kanssa ovat ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme perusedellytyksiä. Täällä on ollut lähestulkoon maan tapana työntää pää hartioita myöten perseeseen, kun joku on ottanut esille ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyvät kysymykset ja varsinkin avannut sotilaalliseen liittoutumiseen liittyvää keskustelua. Muiden muassa edellinen tasavallan presidentti teki kaikkensa vaimentaakseen tällaisen ajatustenvaihdon, mutta ei mennä tässä yhteydessä enempää häneen.
Moni ei tajuakaan, että maamme keskeisten poliittisten toimijoiden joukossa oli monia sellaisia henkilöitä, jotka vielä Neuvostoliiton kaaduttua pohtivat, kuinka Suomen tulisi jatkaa YYA-sopimuksen mukaista elämää silloisen Itsenäisten Valtioiden Yhteisön ja sittemmin Venäjän kanssa. Keskeisin huolenaihe Suomessa oli tietysti bilateraalisen idänkaupan loppuminen kuin veitsellä leikaten, samalla kun vahvan markan politiikalla ja valuuttalainoilla vauhditettu lama vyöryi niskaan. Siinä shokkiaallossa suomalaisten fokus asioihin oli hieman toinen kuin uudesta vapaudestaan ja neukkujen komentovallasta vapautuneilla itäblokin valtioilla. Siellä ymmärrettiin, että suotuisissa olosuhteissa oli syytä toimia niin, että Venäjän taholta koituva uhka olisi tulevaisuudessa mahdollisimman vähäinen. Suomessa luotettiin, että rauhanomainen rinnakkaiselo riittää, ja Jeltsinin kanssa käytäisiin seppelöittämässä Mannerheimin ja kumppaneiden hautapaasia täältä ikuisuuteen.
Toki hitaimpienkin pitäisi ymmärtää viimeistään nyt, että hissukseen ja kaikessa rauhassa Venäjän kainalossa eläminen ei ole mikään saavutettu etu, josta luopumista ei tarvitse pelätä, kunhan vain emme tee yhtään mitään.