Suomessa on pidetty vuosikymmenet päätä kunnolla puskassa ja Tarja Halosen presidenttivuosina vielä erityisen syvällä, vaikka ei olisi enää ollut edes tarvetta. Ei ole mikään ihme, jos osalla porukasta kestää aikansa ymmärtää, mitä puskan ulkopuolella on sillä välin tapahtunut.
Taneli Heikka kirjoitti äsken Helsingin Sanomissa erinomaisen
tekstin aihetta sivuten, "Suomalainen valehtelee aina - YK:ssakin saduillemme naurettiin". Oma lukunsa on kommenttiosio, joka HS:n tapaan pitää sisällään hilpeitä huumorin hetkiä ja myötähäpeän tunteita, joita tarjoavat vanhat vasemmistolaiset, ideologiset Nato-kieltäjät ja muu sekalainen sumussa kulkeva sakki. Taneli Heikan teksti sen sijaan valottaa tarkkanäköisesti suomalaisten jämähtämistä hokemakulttuurin vangeiksi. Suomessa on omaksuttu yksiselitteisiä "totuuksia", joiden taakse on turvallista mennä kun kohdataan kiusallisia ilmiöitä, jotka kuitenkin ovat vääjäämättä ristiriidassa "totuuksien" kanssa. Kuten puolueettomuuspolitiikan suhteen tuntuu tapahtuvan, osa jengistä kokee turvallisemmaksi luottaa vanhoihin hokemiin kuin kohdata tosiasiat maailmassa, joka muuttuu ympärillämme.