Olen tässä illan aikana miettinyt Suomen naisjääkiekkoilun tilaa moneltakin kantilta. Ensinnäkin täytyy sanoa, että olen kyllä surullinen sen suhteen, kuinka paljon hallaa suomalaiselle naiskiekkoilulle saatiin tehtyä yksien MM-kisojen aikana. Kun mietin minkälaista väsymätöntä työtä Riikka Sallinen, Emma Terho tai vaikkapa Noora Räty ovat tehneet naisjääkiekon näkyvyyden eteen, niin kuinka paljon tästä työstä voidaan murustaa yksien kisojen aikana. Pistää jopa vähän vihaksi.
Naisten MM-kisojen aikana tehtiin hallaa niin suomalaiselle naiskiekkoilulle kuin leijonabrändille. Eikä syy ole yksistään Susanna Tapanin. Syy on toimintaympäristössä yleisesti. Kun päivän päätteeksi leijonaryhmän on aika katsoa peiliin, niin voidaanko todeta, että hommat on tehty niin hyvin kuin vain on voitu ja osattu? Mielestäni vastaus on selkeä, ja näin ei voida todeta. Vaan niin pelaajistossa kuin valmentajiston puolella on toimijoita, joiden on syytä tehdä pitkää tarkastelua siitä, tehtiinkö kaikki viimeisen päälle. Ennen kuin voidaan toimia ammattilaisena, pitää päivittäisen toiminnan olla ammattimaista. Ammattimaisuus lähtee urheilijasta itsestään, ei voi itse toimia harrastepohjalta, mutta vaatia ammattilaisen kohtelua, kyllä urheilija on se lähtökohta, mistä ammattiurheilijaa lähdetään muovaamaan.
Eli suomeksi sanottuna, jos käydään nyt läpi tämän turnauksen anti. Suomen peli ei lähtenyt lentoon oikeastaan missään vaiheessa. Pohjois-amerikkalaisia joukkueita vastaan ei saatu edes hippaa, puhumattakaan tasaväkisestä haastamisesta. Joukkuedynamiikassa on jotain pahasti pielessä, jos ykkössentterillä on varaa huidella muualla kesken turnauksen ja ratkaisevasta pudotuspeliottelusta kakkosmaalivahti on hyllytettynä poppareilla. En tiedä, kuinka montaa tärkeämpää peliä Susanna Tapanilla edes tässä loppuvuodesta on, kuin MM-kisojen alkusarjan ottelu, mutta jos veikata pitäisi niin niitä oli tasan yksi, ottelu puolivälierissä Tsekkiä vastaan. Eikä sekään nyt aivan putkeen mennyt.
Loppujen lopuksi vastuu kokonaisuudesta on päävalmentajalla. Päävalmentaja ja hänen johtoporras luo sen toimintaympäristön, jossa joukkueen on toimittava, joukkueen säännöt. Kuten todettua peli oli sekavaa läpi turnauksen. Ja siltikin kentän ulkopuolinen toiminta alitti tämänkin riman. Toivoisin, että päävalmentaja kantaisi vastuun vaisusta tuloksesta.
En tiedä miten naisten jääkiekkoa voi tämän jälkeen katu-uskottavasti markkinoida. Kun kauden medianäkyvyydeltään ylivoimaisin vuosittainen päätapahtuma eli MM-kisat päättyy pelilliseen ja tulokselliseen mahalaskuun, minkä lisäksi eniten puhetta aiheuttaa se, kun jopa joukkueen tähtipelaajalla on parempaa tekemistä kisojen aikana. Miten voi kuluttajana perustella sitä, että menisi katsomaan maksua vastaan paikallisen jääkiekkojoukkueen peliä, kun jopa lippulaivatuote kuten Leijonat ja MM-kisat eivät ole riittävän merkityksellistä tekemistä kaikille.
Sanotaan vielä loppuun lyhyesti, että johtaminen nykypäivänä on hyvinkin haasteellista. Johtajalta odotetaan, jos jonkinmoista osaamista ihmisjohtamisen eri aloilta. Esimerkiksi Jukka Jalonen on avannut filosofiaansa siten, että "kun aika on". Mikä tarkoittaa sitä, että pelaajat saavat paljon vapauksia, mutta kun on aika suorittaa, pelaajat ovat rivissä ja tulos asianmukainen. Nyt tulos ei ollut asianmukainen, jolloin, kuten aiemmin todettua, katseet kääntyvät niihin, ketkä vastaavat tuloksesta. Sanoisin, että Juuso Toivolan ja pelaajiston suhde on rikkoutunut peruuttamattomalla tavalla, että sitä ei ehjäksi saa.
Naisjääkiekkoilu on seilannut jo pitkään täysin vailla perämiestä. Jääkiekkoliitossa on tehtävä valinta, että tuleeko toimintaa ammattimaistaa sisältä (lähtien urheilijasta itsestään, halusta ja kyvystä) alkaen niin rahallisin satsauksin, mutta myös valmennuksellisesti muut ammattimaiset olosuhteet varmistaen, vai onko naisten jääkiekko Suomessa oleva mukava harrastepohjainen toiminta, jossa pientä korvausta vastaan on mahdollista pelata kansainvälisestä menestyksestä ilman merkittävää ammattimaista ajankäytöllistä panostusta.
