Jaa a mistähän päästä sitä lähtisi purkamaan viime aikoina, ja etenkin eilisen jälkeen päähän muodostunutta ajatussumaa. Pari kertaa olenkin muistaakseni tällä palstalla maininnut täysin kokematon pariutumisasioissa. Tämän vuoksi koen ettei tähän elämän osa-alueeseen liittyvä tunne-elämäni ei ole kehittynyt reilussa vuosikymmenessä teinivuosista tarpeeksi, jotta edes näin suunnilleen kakkosella alkavien ikävuosien puolivälin tienoilla olevien kanssa tapailu, tai suhteen muodostaminen voisi mitenkään realistisesti onnistua. Lisäksi tuo ero luultavasti vain kasvaa vuosien vieriessä ja iän karttuessa. Lisäksi olen lintulaudan tavoin pihalla erinäisistä tapailukulttuuriin lainalaisuuksista ja kirjoittamattomista säännöistä. Kuunnellessani satunnaisia kavereiden ja tuttujen puheita aiheen ympäriltä en ymmärrä juuri mitään.
Tämän vuoksi päätin pari vuotta sitten, että linee parempi niin itseni,kuin hypoteettisesti tapailemieni naisten kannalta parempi, mikäli en muutenkin sosiaalisesti vähän jäykkänä ihmisinä lähde lainkaan huseeraamaan norsuna posliinikauppaan, ja olen parhaani mukaan sulkemaan vajavaisuuteni ja outouteni mahdollisimman hyvin kokonaan ajatusteni ulkopuolelle. Tosin iloiten siitä, jos tutut ja kaverit ovat kummpaneita löytäneet. Itselleni puolestaan olen kerrannut sinkkuuden ja yksin elämisen hyviä puolia, hetkinä kun asia on surettanut. Saan katsoa IFK:n otteluita neuvottelematta kenenkään kanssa, ja voin paperit pihalle saatuani muuttaa vapaasti työn perässä, vaikka Ouluun olenkin kovasti tykästynyt ja pois muuttaminen harmittaisi kovasti.
Yhtä kaikki, sanoisin taktiikkaani toimineen ihan hyvin. Ainoa ongelmani, että olen tässä viime aikoina huomannut vuosien tauon jälkeen. Tilanne on suoraan sanottuna perseestä. Järjellä ajatellen mahdollisuuksia ei ole, mutta silti jostain pääkopan syövereistä on alkanut tulla "Entä jos sittenkin..."-tyyppisiä haihatteluja. En vain haluaisi aloittaa taas kaikkea itseni totuttamista ja opettamista itseni hyväksymiseen alusta.
Kyseessä on eräs opiskelijatuttu, jonka kanssa ollaan oltu tässä pari vuotta "moikkaillaan tavatessa, ja ollaan toistemme someseuraajia"-väleissä. Nyt viime aikoina olemme olleet tekemisissä vähän enemmän, ja valitettavasti olen huomannut olevani vähän ihastunut, tai kiinnostunut. Olen kuitenkin tolkuttanut itselleni, kuinka järjetöntä on ajatellakaan mitään. Jo ihan sen vuoksi etten ole edes varma tämän naisen seksuaalisesta suuntautumista.
Eilisen illan ja yön jälkeen aivot ovat kuitenkin olleet solmussa. Menin eilen ensimmäistä kertaa todella pitkään aikaan erääseen opiskelijatapahtumaan, jossa myös tämä nainen sattui olemaan. Päädyimme juttelemaan kaikennäköistä koko illan, ja lauloimme yhdessä karaokea. Nainen tuli myös omasta aloitteestaan useamman kerran istuessamme ihan kiinni ja piti pari kertaa kättään jalkani päällä. Muutaman kerran noissa he olisin halunnut laittaa käpälän naisen olkapäiden yli ja ottaa tämän kainaloon, mutta jäi kuitenkin tekemättä, kun en kuitenkaan ollut lainkaan vakuuttunut moisen liikkeen sopivuudesta.
Kuten sanoin olen sosiaalisesti vähän pökkelö, ja vaikka tälläinenkin läheisyys oli itselle täysin uusi asia, niin kai tälläinenkin voi olla täysin kaverillista? Olen kyllä nähnyt paljon lehtijuttuja, jossa naiset kertovat miesten luulevan perusystävällisyyttä flirtailuksi, ja hetkeäkään en epäile ettenkö siihen miesryhmään kuuluisi, jolle tälläisia virhearvioita tapahtuu.
Eli summa summarum etenkin eilisen jälkeen joku pieni osa minusta haluaisi uskoa, että jotain ulospyytämisen tynkää nyt vähintään kannattaisi koittaa, samalla kun järkipuoli koittaa huuta etten nyt helvetissä ala kuvittelemaan ja ahnehtimaan mitään, ja pitäisi olla kiitollinen siitä, että tälläinen ilta nyt ylipäätään kohdalle osui. Ja kyllähän tämä nyt ihan oikeasti mielestäni kuitenkin kertoo siitä,etten ole kovinkaan todennäköisesti kykenevä mihinkään tälläisen, kun normaalien ihmisten mittapuulla näinkin pienestä asiasta syntyi näinkin pitkä avautuminen.
Yhtä kaikki, jotenkin vain silti tuntui, että tilannetta oli päästävä avaamaan jonnekin.