Nainen - Niissä kaikissa asuu pieni feministi
Olen aina pitänyt itseäni jonkinlaisena sukupuolten välisen tasa-arvon kannattajana. Joka suhteessa. Naisilta pois naiskiintiöt ja miehiltä pois mieskiintiöt (kyllä, sellaisiakin on ollut). Työelämässä palkattakoon aina se pätevin.
Kuitenkin en malta olla hymyilemättä feminismille ja varsinkin sille, kuinka se esiintyy kaikissa pikkuasioissa. Kuten esimerkiksi seuraava, tänään tapahtunut tositarina osoittaa..
Olin ajelemassa fillarilla keskustasta kotiin. Pysähdyin lainkuuliaisena kansalaisena pyörätien katkaisseiden liikennevalojen kohdalla, koska punainen valo paloi.
Viereen tulla pyyhälsi sellainen sterotypinen feministi pari vuotta vanhalla fillarillaan. Halkaisijaltaan 10cm olevat pyöreät pullonpohjalasit, epäsiistit letillä olevat pitkät hiukset, vaatteet suoraan UFF:lta ja meikki ja korut tuntematon käsite. Ikää n. 23-25 vuotta. Tarakka ja etukori tietysti täynnä kirjoja, jos jonkin näköisiä runoteoksia ja ties mitä. En kyllä ensi silmäyksellä näitä kaikkia havaintoja tehnyt, mutta ne tulivat selväksi tarinan edetessä.
Valot vaihtuivat ja lähdin ajamaan fillarilla eteenpäin. Vieressä ollut feministiska polkaisi hirveää vauhtia eteenpäin, pienellä vaihteella ja hirveillä kampikierrosmäärillä siirtyi sivullekirjoittaneen eteen. No, mihinkäs minulla kiire valmiissa maailmassa ajattelin ja pääsin tytön menemään eteen. Siinä sitten hetken matkaa poljin, kunnes tyttö hidasti vauhtiaan. Ajoin edelleen sellaista normaalia matkavauhtia (selässä painava laukku, eli aika hissukseen) ja lähdin ohittamaan tätä kyseistä naisihmistä. Tyttö järkyttyi, naksautti isomman vaihteen päälle ja taas hirveällä sutkutuksella karkuun, etten minä vain pääse ohi.
No eihän tässäkään mitään, ei edelleenkään kiire valmiissa maailmassa. Mutta kun se femakkofillari taas ilmestyi siihen nenän eteen. Ja taas kun lähdin ohittamaan, niin *naks* isompi vaihde päälle ja hirveällä hosumisella karkuun. Tapohini ei kuulu kilpailla silloin, kun tiedän olevani ylivertainen ja ajatukseni olivat keskittyneet muihin asioihin, niin annoin asian olla.
Tämä sama episodi sattui kuitenkin n. kolmen kilometrin matkan aikana arviolta kuusi kertaa, ennen kuin meikäläisellä paloi käämit ja päätin, ettei maailma ole sittenkään valmis. Murrosiän vuosina (ja 30kg sitten) tuli ajettua tuhansia kilometrejä kesässä ja intohimoisella kilpapyöräilyfanilla heräsi kilpailuvietti. Lance Armstrongmaisesti taktikoiden jättäydyin neidon peesiin, koska oli vastatuuli. Ja kuten todellinen voittaja, minäkin tunsin reitin kuin omat taskuni. Ennen yhteisen reittimme viimeistä nousua oli alamäki, edessäni ajanut kilpailijani teki rajusti töitä (oli näköjään jäänyt polkupyöräilyn oppitunnit lukematta) ja mäkeä edeltäneen alamäen jälkeen hän teki alokasmaisen virheen. Juuri mäen alkaessa *naks* isompi vaihde silmään ja ajaminen muutti Jan Ullrichmaiseksi diesel-runttaamiseksi. Itse nykäisin Turussa valmistetusta fillaristani kevyempää välitystä silmään ja kuin Marco Pantani 1997 Alpe d'Huezilla irtosin vastustamattomaan nykäykseen joka suurten kansanjoukkojen huurratessa vei minut kärkeen ja eroa alkoi syntyä. Mäen loivemmallakin osuudella jaksoin pyörittää tasaisen tappavalla tahdilla, josta Jukka Pakkanenkin olisi ollut ylpeä. Voitto oli varma.
Kotiin päästyäni puuskutin kuin puolalainen höyryveturi, mutta perkele! Meikäläisen silmille ei feministit hypi!