Näkisin, että HIFK:ssa pelaamisella on kaikista coolein kaiku suomalaisista seuroista. Se on pelaajien silmissä eräänlainen kestosuosikki, joka vähintään halutaan kokea jossain vaiheessa uraa. Siitä syystä iiropakariset kertovat sujuvalla savolla, kuinka ovat aina halunneet vetää punanutun päälleen ja seanbergenheimit lapsenomaisesti innostuvat haastattelussa lausumaan ruotsinkieliset lorut. Aluksi se seuran sisällä muhiva pieni ylimielisyys ja kovan pelin imago tuntuu varmaan helvetin makealta ja on siistiä edustaa sitä. Pikkuhiljaa aukeaa, että imago on vain imago, eikä se pelityyli oikeastaan ole enää pitkään aikaan poikennut merkittävästi muista joukkueista. Kun menestystäkään ei tule, osoittautuu HIFK:ssa pelaaminen lopulta aika tavalliseksi, vaikka joskus taklauksestaan saakin suuret aplodit. Toisaalta ylimielinen asenne istuu ainakin johtoportaassa sitkeästi, mutta kuinka hyvin moinen sitten sopii pienestä asti nöyräätyöntekoakatotaanmihinseriittää oppineelle kiekkoilijalle, joita nykyajan pelaajat tuntuvat mitä suurimmassa määrin olevan?
Kun miettii esimerkiksi Karalahden tai J. Ruudun persoonaa, onhan niissä mukana tietynlaista kovan jätkän lisää. Ja kun ottaa heiltä ikää pois 10-20 vuotta, moisen luonteenpiirteen voisi kuvitella korostuvan entisestään. Näen sieluni silmin, miten esimerkiksi Karalahti on ollut aikanaan hemmetin innoissaan hifklaisuudestaan ja marssinut ottamaan tatskan, herjannut kovaan ääneen Jokereita ja muutenkin yrittänyt olla mahdollisimman IFK. Tänä päivänä nämä äijät alkavat olla nelikymppisiä. Kaikki, mikä tuntui nuorempana siistiltä, alkaa olla vähän väsynyttä. Ei noilla jätkillä ole enää tarvetta todistella kovuuttaan tai olla mitään muuta kuin ovat. Eikä varsinkaan tarvetta sietää jotain officen ylimielistä kovistelua, koska HIFK:sta on tullut vain yksi vaihtoehto muiden ohelle. Jos seurassa pelaaminen ei siistin ulkokuoren alla ole koskaan ollutkaan kovin ihmeellistä, onko oikeastaan yllättävää, että pelaajat päätyvät naapuriin? Sama duuni, sama alue, mutta uudet tuulet eri työnantajan muodossa.
Peltonenkin kävi Jokereissa, joskin yleisen konsensuksen mukaan tässä tapauksessa raha oli ihan oikeasti varsin merkittävässä asemassa. Tosin mitä sekin taas kertoo HIFK:sta, kun Peltosen tasoiselle ja arvoiselle pelaajalle on tarjottu suurin piirtien makkarapalkkaa? Peltosessa näen kuitenkin sitä aitoa ifklaisuutta, kenties sitten verenperintönä. Mies on tyylikkään ja hillityn ulkokuoren takana periksiantamaton pelaaja ja tarpeen tullen löytyy ripaus sitä ylimielistä ja vittumaista stadilaista, vaikka Vantaalta onkin lähtöisin. Mutta entä joku Hirschovits tai Tuomo Ruutu? Erittäin leppoisan oloisia kavereita ja vaikka Ruutu pelityylinsä puolesta ehkä naapurin brändiin istuukin, on kaukalon ulkopuolella kyseessä melkoinen hymypoika, jonka on jotenkin aika vaikea kuvitella lämpeävän kovinkaan itseriittoiselle tai koppavalle meiningille. Jälleen kerran: vastaava duuni löytyy parin kilsan päästä - miksi ei kokeilla sitä?
Kannattajille se imago on kuitenkin rakas. Se on jotain, joka tekee seurasta kilpaurheilussa ainutlaatuisen, vaikka menestystä ei tulisikaan. Meikäläisen elinaikana (syntynyt 80-luvun lopulla) HIFK on voittanut kaksi mestaruutta, Jokerit viisi (ja on vielä enemmän edellä finaalipaikkojen määrässä). Karvan alle puolet elinaikanani pelatuista kausista on päättynyt Jokereilla mitaliin, eikä tätä saa edes 90-luvun piikkiin. Millekään ylimielisyydelle ei naapurissa siis ole ollut katetta enää pitkään aikaan ja pahinta mitä imagolle voisi tehdä olisi antaa tunnustusta kilpailijalle. Sen vuoksi IFK-kannattajille on syntynyt Jokereita kohtaan halveksumisen kulttuuri.
Pidemmän linjan ifklaiselle luulen sen olevan oikeasti aika kova paikka, että sympaattisesta ja riepoteltavasta pikkuveljestä onkin vuosien saatossa kasvanut varteenotettava kilpailija, joka on edellisinä vuosikymmeninä jo ajanutkin ohikin, vaikka juuri nyt seurat suhteellisen samalla viivalla ovatkin. Kun on tottunut siihen, että oma seura voi poimia naapurin parhaat, on yhtäkkiä vaikea olla siinä asemassa, että naapuri poimiikin oman seuran parhaat. Sen sijaan, että kyseenalaistaisi oman seuransa ilmapiiriä, on helpompi vain tyytyä osoittamaan halveksuntansa ryöstökalastavaa joukkuetta kohtaan.
Toki voidaan kysyä, miksi Jokerit juuri nyt tekee HIFK-taustaisia hankintoja tai miksi HIFK aikanaan haali Jokerien tähtiä, mutta lähtökohtaisesti on Jokerien tehtävä pitää kiinni omistaan ja HIFK:n tehtävä pitää kiinni omistaan. Luoda tilanne, jossa pelaajalla ei ole syytä harkitakaan naapuriin loikkaamista. Mua vituttaa suunnattomasti esimerkiksi Karalahden päätyminen meille, mutta miten on mahdollista, että HIFK-tatuoitu pelaaja ei mene tarjouksesta huolimatta HIFK:hon vaan päätyy Jokereihin? Puhutaan rahasta ja vaikka mistä, mutta lopulta Jokerienkin pelaajabudjetti on ihan tasoissa muiden kärkijengien kanssa (ml. HIFK), eikä niitä peliuran jälkeisiä toimistohommiakaan ihan jokaiselle riitä.
Luulen, että yleisesti ottaen Jokerien kannattajilla on suurempi kunnioitus HIFK:ta kohtaan kuin HIFK:n kannattajilla Jokereita kohtaan. Molempia taatusti vituttaa menestyvä vastavoima, mutta enemmän naapuri on opetellut väheksymään ja halveksumaan Jokereita kuin kunnioittamaan sitä. Tietysti väheksyminen on läpinäkyvää, koska jos ei oikeasti hetkauta, ei tätä jatkuvaa vääntöäkään nähtäisi, eikä olisi syytä koko ajan yrittää polkea toista maahan. Se on silti johtanut turhautumiseen Jokerifanien keskuudessa ja siitä taas seuraa kärkkäys ja "kaikki vihaa meitä mut ihan sama"-kulttuuri. Tämä on aika selkeästi nähtävissä ihan Jatkoajassakin. HIFK:n puolelta tullaan tylyllä otteella ilmoittamaan halveksuntansa, joka meidän puolella aiheuttaa aika kovan reaktion. Ei oikeasti kukaan halua olla vihatuin, korkeintaan siitä syystä, että on kiistatta paras. Mutta en ainakaan itse nauti tilanteesta, jossa Jokerit ei ole millään tavalla ylivertainen, mutta saa silti järkyttävän määrän paskaa niskaansa. On puhdasta kiukkua ja turhautumista olla mukamas ylpeä siitä, että kaikki vihaavat.
Siinä vähän ajatuksia tästä naapurisodasta. :)