Musiikista yleisesti

[heavy]

Titanicin bändi...

 

[Everton]

Titanicin bändi...

Tämä on todennäköinen voittaja. Kahdeksan jäsentä ja kaikki kuolivat.
Musicians of the RMS Titanic - Wikipedia, the free encyclopedia

 

[vdx mua zorbas]

Kun lukee vaikkapa 20 vanhoja musiikkilehtiä tai katselee vanhoja musaohjelmia, jää helposti miettimään, mihin kaikki sen ajan bändit ja artistit ovat joutuneet. Valtaosa 20 vuotta sitten pinnalla olleista ovat nimittäin vaipuneet autuaasti unholaan tai muuten vain lopettaneet.

Entä sitten ne, jotka ovat pysyneet julkisuudessa kaikki nämä vuosikymmenet? Nämä 'selviytyjät' voi tiivistää kolmeen luokkaan: legendat, karismaattiset esiintyjät ja uudistus- ja muuntumiskykyiset. Tietysti on sitten sellaisia selviytyjiä ja lahjakkuuksia, joiden musiikkiura jatkuu edelleen vahvana, mutta heidän musiikkinsa ei erityisesti näy julkisuudessa - heidät sivuutan tässä tarkastelussa. Olen tässä siis erityisesti kiinnostunut kaupallisesti menestyneistä ja julkisuudessa taajaan esiintyvistä artisteista.

Tietyissä tapauksissa legendaarisuus riittää kannattelemaan bändiä tai artistia läpi vuosikymmenten, vaikka uutta kiinnostavaa musiikkia ei juuri tulisikaan. He ovat aikoinaan nousseet riittävän isoon asemaan, joka takaa tietynlaisen kiintiöaseman julkisuudessa. Legendoista esimerkeiksi käyvät vaikkapa Eppu Normaali, Remu, Popeda ja Yö. Nämä organisaatiot eivät ole julkaisseet oikeastaan viimeiseen 20 vuoteen mitään erityistä tai sellaista hittimateriaalia, joka soisi radiossa, mutta ovat silti edelleen tiiviisti julkisessa valokeilassa.

"Kerran valtava" -aspektin lisäksi näissä legendoissa on toki myös riittävää karismaa, joka kannattelee heitä vuodesta toiseen. Mutta sitten on osoitettavissa myös erityisryhmä 'karismaattiset esiintyjät'. He eivät ole olleet koskaan aivan megaluokkaa tai he eivät ainakaan ole kunnostautuneet erityisinä musiikintekijöinä vaan ovat nimenomaan esittäviä artisteja. Tällaisia ovat mm. Katri Helena, Paula Koivuniemi ja Arja Koriseva. Koriseva on näistä kenties kuvaavin esimerkki. Harva muistaa Arjalta yhtään biisiä, mutta silti hänen julkisuusarvonsa on edelleen valtava.

Kolmas ryhmä, uudistumiskykyiset, on kaikkein vaikuttavin ryhmä. On erittäin poikkeuksellista, että bändi tai artisti pystyy muuttamaan tyylisuuntaansa ajan virrassa. Se kertoo todellisesta lahjakkuudesta. Usein menestyvät bändit ovat valokiilassa jonkun sattuman tai ajoituksen ansiosta. Toki heillä on yleensä myös merkittävää osaamista, mutta menestys perustuu sittenkin enemmän siihen, että sattuu osumaan sopivaan markkinarakoon. En missään nimessä väheksy tällaisia artisteja, mutta todellinen tai poikkeuksellinen lahjakkuus tulee esiin vasta siinä, pystyykö artisti tai bändi uusiutumaan. Bändi tai artisti pystyy kulkemaan samaa latua menestyksekkäästi jopa 10-15 vuotta, mutta sen jälkeen vallalla oleva musiikkityyli- ja mieltymykset muuttuvat yleensä niin paljon, että jonkinlaista uudistumista tai suunnanmuutosta tarvitaan välttämättä, jotta suosio säilyy.

Erityisesti kaksi uudistumiskykyistä musiikintekijää nousee mielessäni selkeästi esiin: J. Karjalainen ja Ismo Alanko. J. Karjalaisen ensimmäiset jättihitit ovat 80-luvun alusta ja viimeiset tältä vuosikymmeneltä. Erittäin harva on pystynyt siihen, että 30 vuoden ajanjaksolla olisi niin paljon megasuosioon päässeitä biiseja ja levyjä kuin Karjalaisella. Myös Ismo Alanko on uudistunut ainakin kolme kertaa: Hassisen Kone, Sielun veljet ja 90-luvun alussa suuren suosion saanut Taiteilijaelämää-albumi. Nyt en ihan tarkkaan osaa sanoa, että onko Alanko yltänyt 'megasuosioon' 2000-luvulla, mutta erittäin aktiivisesta ja uskottavasta taiteilijasta voidaan edelleen puhua. Erityisesti sooloartistien kohdalla uudistumiskyky on tärkeää, sillä bändeissä sävellysapua voi tulla myös muilta, jolloin menestyspohja on ikään kuin vähemmän haavoittuvainen.

Tuoreimmista nahansa luoneista mainittakoon Paleface ja Anssi Kela. Paleface veti vakuuttavan enkkukielisen räppiuran 2000-luvun alussa ja pari vuotta sitten alkoi levyttämään suomeksi, ja ainakin Maan tapa -levy nosti suosion uudelle tasolle ja jopa uusiin kohderyhmiin. Okei, Palen kohdalla ei ehkä voida puhua ihan megasuosiosta, mutta vakuuttavasta muuntautumiskyvystä kuitenkin. Myös Anssi Kela pystyi viemään poljentoaan uuteen suuntaan parin vuoden takaisella nimikkoalbumillaan. Tämä muutos tapahtui Kelan omien sanojen mukaan tietoisesti; hän tiesi, että jotta ura jatkuisi, jonkun olisi muututtava.

Dave Lindholmissa, Tuomari Nurmiossa ja Kauko Röyhkässä yhdistyvät oikeastaan kaikki kolme edellä mainittua menestystekijää: legendaarisuus, karisma ja uudistumiskyky. He eivät ole aivan stadionluokan jamppoja, mutta ovat kiistattomia suomirokin klassikkoja, joiden uskottava ja uutta luova ura jatkuu edelleen.

Ensimmäinen varsinainen suomalainen naisrokkitähti ja musiikintekijä on Maija Vilkkumaa. Tämä on hieman hätkähdyttävää, sillä hänhän on syntynyt vasta vuonna 1973. Mutta häntä edeltäviä naispuolisia singersongwrittereitä ei oikein ole. Erityisellä mielenkiinnolla seuraan hänen uransa kehittymistä. Käsittääkseni Maijan viimeinen levy ei ollut varsinainen menestys ja hän piti myös pitkän tauon vähän aikaa sitten. Pystyykö Maija viemään ilmaisuaan ja tyyliään uuteen suuntaan? Sillä sitä se uskoakseni tarvitsee, sillä hänen lähestysmistapansa on tietyllä tapaa ollut varsin, miten sen nyt sanoisi, nuoriso- tai jopa nostalgialähtöinen, ja jotta ura lähtisi uuteen liitoon, niin keski-ikäistyvä nainen tarvitsisi jonkun uuden kulman musiikkiinsa. Maija on siinä mielessä erityisen mielenkiintoinen tapaus, koska esimerkkejä naisrokkareiden uudistumisesta ei ole, eikä oikein voikaan olla jos Maija on sarallaan eka. Tässä yhteiskunnassa naisen on valitettavasti vaikeampi säilyä valokeilassa keski-ikäistyttyään tai ainakin tähän asti näin on ollut, juuri siksi Maija on tapauksena niin mielenkiintoinen.

 

[heavy]

Legendoista esimerkeiksi käyvät vaikkapa Eppu Normaali, Remu, Popeda ja Yö. Nämä organisaatiot eivät ole julkaisseet oikeastaan viimeiseen 20 vuoteen mitään erityistä tai sellaista hittimateriaalia, joka soisi radiossa, mutta ovat silti edelleen tiiviisti julkisessa valokeilassa.

Jos et ole kuullut viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen esim. Yön "Rakkaus on lumivalkoinen" kappaletta niin et ole kyllä Suomessa asunut sitten. Ja olihan Eppujen samoihin aikoihin julkaistu "paluulevy" myös yli 80000 myynnillään varmasti kategoriaa hittimateriaalia.

 

[Individual]

Eihän YÖ sitten vuoden 2003 ole muuta tehnytkään kuin julkaissut hittejä hitin perään. Vielä "jokin aika sitten" Olli Lindholm pesi ikkunoita Hämeenkadulla. Nyt on tahti hieman eri. Wiki kertoo, että 2000-luvun myydyin kotimainen yhtye yli 550 000 levyn myynnillä, mukana siis kaksi platinaa myynyttä lättyä: Kuolematon ja Loisto. Mutta muuntautumisesta kai tässäkin on kyse. Kun ohjelmistoon alkoi tulla noita voimaballadeja, niin myös kannattajakuntansa laajeni. Eihän YÖ:tä nyt enää puhtaana rock-yhtyeenä voi pitää, vaan enemmän jonkinlaista iskelmäpoppia soittavana bändinä. Lisätään tuohon vielä aivan järjetön radiosoitto.

 

[oiler99]

Palefacen kohdalla on mainittava vielä Ricky Tick Big Band & Julkinen Sana joka on nostanut hänen suosionsa aivan uusiin sfääreihin.

Britney Spears tuntuu olevan edelleen otsikoissa, vaikka hän ei ole julkaissut mitään maininnan arvoista varmaan 15 vuoteen.

 

[MustatKortit]

Jos et ole kuullut viimeiseen kahteenkymmeneen vuoteen esim. Yön "Rakkaus on lumivalkoinen" kappaletta niin et ole kyllä Suomessa asunut sitten. Ja olihan Eppujen samoihin aikoihin julkaistu "paluulevy" myös yli 80000 myynnillään varmasti kategoriaa hittimateriaalia.

Puhtaan musiikillisesti ajateltuna Rakkaus on lumivalkoinen on erittäin hyvin rakennettu biisi niin harmonioiltaan kuin erityisesti myös kertosäkeensä osalta, joka on saatu erittäin tarttuvaksi.

Tavallaan tuo biisi on oman erinomaisen rakenteensa uhri, moni naureskelee, kun biisin radiosoitto on ihan älyttömällä tasolla ja joka toinen haluaa laulaa sen karaokessa.

 

[oiler99]

Maija Vilkkumaasta tuli mieleeni Jonna Tervomaa, joka pulpahti pinnalle melkeinpä samoihin aikoihin. Jonkinnäköistä kilpailuasetelmaakin näiden kahden välille luotiin. Jonna on pystynyt muuntautumaan artistina huomattavasti Maijaa paremmin, siitä osoituksena edellisen levyn menestys.

 

[vdx mua zorbas]

Maija Vilkkumaasta tuli mieleeni Jonna Tervomaa, joka pulpahti pinnalle melkeinpä samoihin aikoihin. Jonkinnäköistä kilpailuasetelmaakin näiden kahden välille luotiin. Jonna on pystynyt muuntautumaan artistina huomattavasti Maijaa paremmin, siitä osoituksena edellisen levyn menestys.

Jonna on hyvä haku, ajattelin häntä itsekin, mutta en oikein tiennyt mihin koriin laittaa, vaikka erittäin pitkäikäinen artisti onkin. Jonna ei ainakaan uransa alkuaikoina säveltänyt itse, siksi en laske häntä samanalaiseksi itsenäiseksi musiikintekijäksi kuin Maijan. Lisäksi Jonnan suosio ei ole koskaan yltänyt lähellekään Maijan huippuvuosia.

Mutta Jonna, tai hänen taustaorganisaationsa, on kenties maamme muuntautumiskykyisin pumppu. Kun vertaa Jonnan ensimmäisen (Jonna) ja toisen (Tykkään susta) albumin rytmistä poljentoa sekä sointu- ja melodiakuviota Jonnan neljänteen (Jonna Tervomaa), niin ero on suurempi kuin yhdelläkään toisella suomalaisella artistilla koko musiikkihistoriamme aikana. Jonna on siis todistetusti maamme kaikkien aikojen muuntautumiskykyisin jamppa!

 

[Barnes]

Mielenkiintoinen teksti palstaveli @vdx mua zorbas :ilta, mitä on suorastaan pakko kommentoida:

Tietyissä tapauksissa legendaarisuus riittää kannattelemaan bändiä tai artistia läpi vuosikymmenten, vaikka uutta kiinnostavaa musiikkia ei juuri tulisikaan. He ovat aikoinaan nousseet riittävän isoon asemaan, joka takaa tietynlaisen kiintiöaseman julkisuudessa. Legendoista esimerkeiksi käyvät vaikkapa Eppu Normaali, Remu, Popeda ja Yö. Nämä organisaatiot eivät ole julkaisseet oikeastaan viimeiseen 20 vuoteen mitään erityistä tai sellaista hittimateriaalia, joka soisi radiossa, mutta ovat silti edelleen tiiviisti julkisessa valokeilassa.

Eppuhin ja Yöhön onkin jo tartuttu, joten minä tartun Popedaan. Popedaltakin löytyy 2000-luvulta kappaleet "Elän itselleni" sekä erityisesti "Kakskytä centtiä", mitkä ovat keränneet suurta huomiota.

Remun allekirjoitan, sieltä suunnasta ei ole hirveämmin kajahtanut. Mies on omissa silmissäni muuttunut muusikosta mediapersoonaksi ja mikäs siinä, onhan Remu legendaarinen muusikko.

Kolmas ryhmä, uudistumiskykyiset, on kaikkein vaikuttavin ryhmä.

Itse lisäisin tuohon joukkoon myös Antti Tuiskun. Lapin poika aloitti herkkiä balladeja("Juuret", "Yksinäinen", "Kahdestaan") laulavana nuorukaisena, mutta alkoi 2010-luvulla siirtymään yhtä enemmän tanssimusiikkiin. Ja hyvin on Tuiskun muodonmuutos toiminut, erityisesti "Sata salamaa" ja "Keinutaan" ovat nousseet valtavaan suosioon.

 

[Rod Weary]

Hurriganes uudistui, lakkasin kuuntelemasta. Eput uudistui, lakkasin kuuntelemasta. Samoin kävi Sir Elwoodille, tosin siinä ei varsinaista uudistumista kyllä tapahtunut, taso vain hiipui. Popedaa, Yötä ja muuta "suomalaiseen makuun" sopivaa musiikkia en jaksa edes aloitaa. Pitkän linjan artisteista tasonsa (siis hyvän tason, huonon tason säilyttämiseen ei mitään vaaditakaan) säilyttäneitä tulee mieleen tasan kaksi: Miljoonasade ja 22 Pistepirkko. Nuokin taisivat molemmat laittaa jo pillit pussiin. Vai olikos Heikki Salon burnout jo hellittämässä? Tervetuloa takaisin, jos näin kävi.

 

[Panther Claw]

Eihän YÖ sitten vuoden 2003 ole muuta tehnytkään kuin julkaissut hittejä hitin perään. Vielä "jokin aika sitten" Olli Lindholm pesi ikkunoita Hämeenkadulla. Nyt on tahti hieman eri. Wiki kertoo, että 2000-luvun myydyin kotimainen yhtye yli 550 000 levyn myynnillä, mukana siis kaksi platinaa myynyttä lättyä: Kuolematon ja Loisto. Mutta muuntautumisesta kai tässäkin on kyse. Kun ohjelmistoon alkoi tulla noita voimaballadeja, niin myös kannattajakuntansa laajeni. Eihän YÖ:tä nyt enää puhtaana rock-yhtyeenä voi pitää, vaan enemmän jonkinlaista iskelmäpoppia soittavana bändinä. Lisätään tuohon vielä aivan järjetön radiosoitto.

Rock lähti ko. bändistä Petanderin, Viitasen ja Frogleyn mukana juuri vuosituhannen alussa. Sen jälkeen Lindholmin (ja Hakulisen) iskelmäaikuisrockille ei ole ollut mitään vastavoimaa.

 

[vdx mua zorbas]

Remun allekirjoitan, sieltä suunnasta ei ole hirveämmin kajahtanut. Mies on omissa silmissäni muuttunut muusikosta mediapersoonaksi ja mikäs siinä, onhan Remu legendaarinen muusikko.

Itse lisäisin tuohon joukkoon myös Antti Tuiskun. Lapin poika aloitti herkkiä balladeja("Juuret", "Yksinäinen", "Kahdestaan") laulavana nuorukaisena, mutta alkoi 2010-luvulla siirtymään yhtä enemmän tanssimusiikkiin. Ja hyvin on Tuiskun muodonmuutos toiminut, erityisesti "Sata salamaa" ja "Keinutaan" ovat nousseet valtavaan suosioon.

Mediapersoona on hyvä sana, juuri sellaiseksi jotkut hiipuvat (esim. Neumann on myös nykyään vähän sellainen).

En edelleenkään luokittelisi Eppuja, Yötä tai Popedaa eläviksi, ajassa kiinni oleviksi tai dynaamisiksi bändeiksi. Yksittäiset biisit eivät vielä riitä todistamaan ilmaisun kehittymistä. Erityisesti Yön kehittymistä on yritetty tässä ketjussa perustella, mutta ilmaisu voi myös paskentua tai taantua, ja näin on käynyt juuri Yölle. Nyt joku sanoo että makuasia, mutta musiikillisen ilmaisun moniulotteisuus ja vaikeus ja sen sellaiset voidaan myös kvantifioida - ja jos Yön ilmaisu puetaan koodeiksi ta vaikka biteiksi, niin voin vaikka vannoa, että sen musiikillinen ilme on yksinkertaistunut tai muuttunut vanhakantaisemmaksi (eli tässä tapauksessa paskentunut). Päinvastoinkin voi käydä - tällaisestä esimerkkinä toimikoon Cmx, joka on perustettu 80-luvulla, mutta luo edelleen monipuolisia ja uutta hakevia ratkaisuja.

Antti Tuisku loistava haku! Antti on tosiaan pystynyt uusiutumaan.

 

[heikkik]

Paleface veti vakuuttavan enkkukielisen räppiuran 2000-luvun alussa ja pari vuotta sitten alkoi levyttämään suomeksi, ja ainakin Maan tapa -levy nosti suosion uudelle tasolle ja jopa uusiin kohderyhmiin.

Ihan vaan sivuhuomiona, että se oli "Helsinki-Shangri-La"-levy mikä nosti Palefacen hetkeksi huipulle (2010). Sen jälkeen suosio on ollut pikemminkin laskussa kuin entisellään saati sitten nousussa.

edit.

Jos ajatellaan nykypäivän tähtiä, niin itse pidän pitkällä tähtäimellä Chisua, Sannia ja Paula Vesalaa potentiaalisimpana tulevaisuuden "legendoina" kuin Antti Tuiskua. Kaikki kolme ovat hyviä biisintekijöitä ja se on varsin kestävä pohja pysyvälle (pitkäaikaiselle) suosiolle.

 

[Individual]

Itse lisäisin tuohon joukkoon myös Antti Tuiskun. Lapin poika aloitti herkkiä balladeja("Juuret", "Yksinäinen", "Kahdestaan") laulavana nuorukaisena, mutta alkoi 2010-luvulla siirtymään yhtä enemmän tanssimusiikkiin. Ja hyvin on Tuiskun muodonmuutos toiminut, erityisesti "Sata salamaa" ja "Keinutaan" ovat nousseet valtavaan suosioon.

Tajusi mennä Vain Elämää-ohjelmaan. Tai ainakin ohjelma sattui mukavasti samaan hetkeen comebackin kanssa. Onhan se huvittavaa, että koko ohjelmasta ainoastaan Neumann on sellainen, joka ei ole jollain tavalla pystynyt hyödyntämään show:n tuomaa haippia. Mutta tanssipop sopii Tuiskulle noiden tissislovareitten vastapainoksi. Ismo Alangosta täällä kun oli puhe, niin hänellä on ollut kenties eniten suomalaismuusikoista munaa tehdä vain sitä mitä haluaa. Hassisen Kone oli supersuosittu, mutta kun kyllästyi soittamaan Rappiolla, pisti sen hyllylle alkaen soittaa todella kovaäänistä, metallista ränttätänttärokkia. Seurauksena ihmisten käveleminen kesken pois ekoilta rundeilta. Siekkareista tuli sitten helvetin suosittu, mutta aika aikaans kutakin ja kun ei enää toiminut, oli aika siirtyä soolouralle. Heti kärkeen hurja radiohitti "Kun Suomi Putos Puusta" ja taas mentiin. Tyylisuunnat vaihtelivat ja olipa Alangolla jopa pokkaa lähteä kiertämään kaksin Teho Majamäen kanssa. Mies saa ympärilleen aina parhaita muusikoita ja sukupolvensa uusia nousevia nimiä, eikä luomisvoimassa mikään osoita heikkenemisen merkkejä.

@vvdx mua zorbas Eräässä arvostelussa kuvailtiin Costelloa "80-luvulle jääneeksi". Ehkä se kuvaa noita bändejä jollain tavalla.

 

[Rod Weary]

Päinvastoinkin voi käydä - tällaisestä esimerkkinä toimikoon Cmx, joka on perustettu 80-luvulla, mutta luo edelleen monipuolisia ja uutta hakevia ratkaisuja.

Pahus. Tiesin, että unohdin pitkän linjan listastani jonkun onnistujan. Tää se oli.

 

[vdx mua zorbas]

Ihan vaan sivuhuomiona, että se oli "Helsinki-Shangri-La"-levy mikä nosti Palefacen hetkeksi huipulle (2010). Sen jälkeen suosio on ollut pikemminkin laskussa kuin entisellään saati sitten nousussa.

Kysymys olikin erityisesti siitä, onko pystynyt muuntautumaan - ei siitä, riittääkö se hamaan tappiin.

 

[heikkik]

Kysymys olikin erityisesti siitä, onko pystynyt muuntautumaan - ei siitä, riittääkö se hamaan tappiin.

Entä sitten ne, jotka ovat pysyneet julkisuudessa kaikki nämä vuosikymmenet? Nämä 'selviytyjät' voi tiivistää kolmeen luokkaan: legendat, karismaattiset esiintyjät ja uudistus- ja muuntumiskykyiset. Tietysti on sitten sellaisia selviytyjiä ja lahjakkuuksia, joiden musiikkiura jatkuu edelleen vahvana, mutta heidän musiikkinsa ei erityisesti näy julkisuudessa - heidät sivuutan tässä tarkastelussa. Olen tässä siis erityisesti kiinnostunut kaupallisesti menestyneistä ja julkisuudessa taajaan esiintyvistä artisteista.

Jos sinulla on kriteerinä kaupallinen menestys, niin silloin kriteerinä on oltava kaupallinen menestys myös uudistujien kohdalla. Kukaan ei olisi kiinnostunut Palefacen muuntautumisesta, jollei Helsinki-Shangri-La olisi breikannut sekä kaupallisesti että kriitikoiden arvioissa. Sinne alakulttuurin pöhinään Paleface olisi jäänyt, jos julkisuus olisi ollut samaa tasoa kuin Maan tavan julkaisemisen jälkeen tai Ricky-Tick Big Bandin kanssa. Jälkimmäinen oli ihan mielenkiintoinen yritys, mutta ei se ainakaan Pakkahuoneen keikalla toiminut käytännössä lainkaan. Paljon paremmin toimi Tehosekoitin miehen Matti Mikkolan Saimaa -viritelmä eilen. Ja Saimaalla on menestystäkin tullut Peep Willbergin kanssa ihan kivasti.

 

[vdx mua zorbas]

Jos sinulla on kriteerinä kaupallinen menestys, niin silloin kriteerinä on oltava kaupallinen menestys myös uudistujien kohdalla. Kukaan ei olisi kiinnostunut Palefacen muuntautumisesta, jollei Helsinki-Shangri-La olisi breikannut sekä kaupallisesti että kriitikoiden arvioissa. Sinne alakulttuurin pöhinään Paleface olisi jäänyt, jos julkisuus olisi ollut samaa tasoa kuin Maan tavan julkaisemisen jälkeen tai Ricky-Tick Big Bandin kanssa. Jälkimmäinen oli ihan mielenkiintoinen yritys, mutta ei se ainakaan Pakkahuoneen keikalla toiminut käytännössä lainkaan. Paljon paremmin toimi Tehosekoitin miehen Matti Mikkolan Saimaa -viritelmä eilen. Ja Saimaalla on menestystäkin tullut Peep Willbergin kanssa ihan kivasti.

tarkoitin levyä jossa ilmaisu uudistui ja joka myi, ilmeisesti se sitten oli hsl ei mt. kyllä pale tällä kriteerillä voidaan lukea onnistuneisiin uudistajiin.

 

[Rod Weary]

Vähiten minua kiinnostaa musiikissa sen kaupallinen menestyminen. Minulle musiikki on täysin subjektiivinen asia. Keskustella toki voi, mutta en kyllä keksi, kuka muu on kiinnostunut kaupallisesta menestyksestä kuin ne, jotka siitä hyötyvät.

 

[vdx mua zorbas]

Vähiten minua kiinnostaa musiikissa sen kaupallinen menestyminen. Minulle musiikki on täysin subjektiivinen asia. Keskustella toki voi, mutta en kyllä keksi, kuka muu on kiinnostunut kaupallisesta menestyksestä kuin ne, jotka siitä hyötyvät.

tässä kysymys olikin laajemmasta ilmiöstä kuin subjektiivisesta hiplailusta.

 

[Rod Weary]

tässä kysymys olikin laajemmasta ilmiöstä kuin subjektiivisesta hiplailusta.

No mutta kun se kaupallinen menestys ei kerro mitään siitä bändistä itsestään tai tekemänsä musiikin hyvyydestä. Täysin irrelevantti asia minusta niin kauan, kun puhutaan itse musiikista. Ei mua kiinnosta miljardeja myyvät bändit, jotka tekevät silkkaa paskaa. Toki eka demo oli loistava niilläkin.

 

[vdx mua zorbas]

No mutta kun se kaupallinen menestys ei kerro mitään siitä bändistä itsestään tai tekemänsä musiikin hyvyydestä. Täysin irrelevantti asia minusta niin kauan, kun puhutaan itse musiikista. Ei mua kiinnosta miljardeja myyvät bändit, jotka tekevät silkkaa paskaa. Toki eka demo oli loistava niilläkin.

ei kerrokaan. samalla tavalla voi olla kuitenkin kiinnostavaa pohtia vaikkapa liigan yleisömääriä. kysymys on laajemmista ilmiöistä kuin mikä vain sinua tai minua kiinnostaa.

 

[Rod Weary]

ei kerrokaan. samalla tavalla voi olla kuitenkin kiinnostavaa pohtia vaikkapa liigan yleisömääriä. kysymys on laajemmista ilmiöistä kuin mikä vain sinua tai minua kiinnostaa.

Ei mua kyllä kiinnosta liígan yleisömäärätkään. Multa puuttuu vissiin joku geeni, joka kohdistaa mielenkiinnon sivuraiteille.

 

[bebeto]

Jukka Orma oli tänään Arto Nybergin vieraana. Orma täyttää joulukuussa 60 vuotta mutta yllättävän nuorekkaana on mies säilynyt vaikka kaikenlaista troppia on elämänsä aikana vetänyt. Soololevyäkin pukkaa, kuinkas muuten. Pieni näyte ohjelmassa kuultiin eikä oikein säväyttänyt mutta hienon uran mies on tehnyt.