Mun mielestä tuollainen vanhempi rock ja rock`n roll on kuin kuin uinuva jättiläinen. Sen olemassaoloa kyseenalaistetaan ja pelotellaan milloin milläkin rockin kuolemalla, mutta kysyntää tälle jytämusalle edelleen löytyy. Nyt varsinkin, kun classic rock-bändit ovat alkaneet aktivoitumaan (vallitsevan maailmantalouden pakostako?), niin Suomeenkin on saatu varsin hyviä pumppuja esiintymään ja jengiä on vieläpä eksynyt pelipaikoille varsin hyvin. Toki liika on liikaa. Onhan noita keikkoja peruttukin ja mieleen muistuu joitakin vuosia sitten järjestetty Ted Nugentin keikkan Tavastialla(?), joka jouduttiin perumaan vähäisen lipunmyynnin vuoksi. Uncle Tedin punaniskarock on tavallaan omanlaisensa tuote ja Tedin kuulijakunta on musalle vannoutunutta, mutta yhdelle keikalle saapuva ihmismäärä jossain Helsingissä arkipäivänä on niin vähäinen, että realismi tulee vastaan. Deep Purplekin on kokenut Turussa tuon saman kohtalon, kun jossain vaiheessa lappasivat Suomessa samalla keikkatahdilla kuin joku Maija Vilkkumaa festareita.
60- ja 70 - lukujen pierumusan kuuntelijoissa on ostovoimaa ja kun sopiva yhtye ns. hyvällä päivämäärällä sattuu tulemaan Suomeen, niin liput vaihtavat omistajaa kuin ämpärit Tokmannin avajaisissa, kolikolla on kuitenkin tosiaan aina toinenkin puoli. Tervehdin ilolla pkkufestareita, jonne saapuvat nämä takavuosien suuruudet vetämään nipun ikivihreitä bändin kanssa yhtä lineaarisesti vanhentuneelle faniyleisölle ja kaikilla on hauskaa, koska turha esittämisen tarve ja pakollinen rokkikukkoilu on jo hoidettu ja ilmassa on usein hyvin maanläheinen tunnelma. Ei ole kuitenkaan salaisuus, että nämä tapahtumat elävät näiden mammuttifestareiden aikakaudella aika veitsenterällä ja nyt esimerkiksi pari iltaa ehdalle roots-musalle pyhittänyt Äänekosken Keitelejazz ilmeisesti pisti työhanskat narikkaan. Tuossa tapahtumassa on nähty parina viime vuotena todella kovia vanhan liiton bluesin ja progen tekijämiehiä aina Colosseumista, Greg Palmerista, Coco Montoyasta ja Dr. Feelgoodista lähtien.
Sekin on oikea havainto, että mikäli haluaa pysyä mukana vanhan rockin skenessä, niin työtä se kuulkaas vaatii. Niin pinnalla ovat koneella höystetyt elektroniset musiikkibiisit, joissa joku kaapin kokoinen alfauros vailla rasvaprosenttia möykkää sanoja toisensa perään ja joissa kertosäkeet perustuvat päntätyn glamour-minkin rytmikkääseen hokemaan.
Inferno on täynnä murinamusan kuulumisia ja Soundi flirttailee välillä todella mukavasti vanhan boogierockin kanssa, mutta yleislehtenä ymmärrettävästi joutuu rajaamaan kohdeyleisön vuoksi tarjontaa myös sinne popin puolelle, joka myy. Niinpä Classic Rock Magazine on ollut mulle vuosikaudet ykkönen. Tykkään lukea printtinä vielä uutisia tästä aihealueesta ja vaikka lehdelle tulee hintaa jonkun verran, niin sieltä saan lukea sen, että onko Hawkwindiltä tulossa uusi levy tai onko Robin Trowerilta tulossa ulos vaikkapa livelevytys. Netistäkin nuo löytäisi, mutta ei aina vain jaksa tämän ruudunkaan edessä päivystää.