Lavaesiintyminen on kanssa jännä juttu. Viime vuodelta muistamme, kuinka Katri Ylander ei meinannut uskaltaa tulla mikrofonin takaa yleisön eteen sitten millään. Tänä vuonna esiintyjät ovat toki rohkeampia, mutta kovin luontaista lavakarismaa ei tunnu löytyvän keltään.
Kristian kylläkin yrittää, mutta tuntuu siltä että hän miettii liiaksikin esiintymistään, jolloin itse laulu paikka paikoin kärsii. Vallankin se edellisviikon yleisön joukossa kirmailu oli selkeästi ylimitoitettua, sillä eihän se välity samalla tavalla suurimmalle äänestyskunnalle eli kotiyleisölle. Yhtä kaikki, hänen esiintymisestään paistaa liika suunnitelmallisuus, eli liikkeet eivät näytä tapahtuvan spontaanisti. Potentiaalia kuitenkin on, ja häneltä varmaan irtoaisi paras live-keikka.
Ari puolestaan...no sanotaan näin, että ilmeisesti headbanging on hänen mielestään riittävä koreografia. Saattaa olla parempikin näin, sillä ainakin tähänastisissa esityksissään hän on ollut aika orvon oloinen siellä lavalla. Ja mikä pahinta, se vaatimaton hytkyminenkin näyttää tapahtuvan ihan eri rytmissä itse musiikin kanssa. Karaokemeininkiä.
Annan lavaesiintyminen painottuu ulkoasuun ja poseerauksiin. Onhan se tietysti niinkin, että hitaat r'n'b -biisit eivät juurikaan vaadi mitään suureellista lavaliikehdintää tuekseen, jos ääni ja laulutaito ovat kohdallaan. Mutta mutta, vähänkin tiukempaa tahtia biittiin niin pitäisi sitä liikettä siellä nivelissäkin näkyä.
Kristiinalla on vähän sama juttu kuin Annalla, mutta ilman ulkoasua ja poseerausta. Jotain sentään oli mietitty Don't Speak -esitykseen, eli alkutahdit lattialla istuen ja loput sitten seisaaltaan biisiin eläytyen. Hänen puolustuksekseen on sanottava, että jotkin hänen elkeistään tukevat laulun viestiä ja yleensä ne näyttävät tulevan melko luonnollisen näköisesti. Silti hän on tämän nelikon pidättyväisin lavaesiintyjä, mutta ei silti huonoin.