Epäilemättä tulee nihkeämpää kun vauhti ja varsinkin rytinä lisääntyy, mutta koko 3. kenttä on tosiaan ilo silmälle. Luovaa, oivaltavaa, rohkeaa ja silti tasapainoista hyökkäyspelaamista, jossa voi ihan oikeasti nähdä, miten lamppu syttyy sekunnin murto-osan aikana jätkien päässä: "TONNE! jumalauta, se onnistui":)
Tämä case-Granlund alleviivaa ehkä parhaiten sitä, missä suomalainen valmennus on metsässä: lahjakkuuksien tunnistaminen. Meillä saa joka vuosi lukea sitä sun tätä selittelyä siitä, että "liian kokematon, ei vielä valmis" blaa blaa. Oikeasti kyse on kuitenkin siitä, että jos joku osaa pelata jääkiekkoa niin hän pystyy siihen myös kansainvälisellä tasolla. Sääli, ettei Teemu Pulkkista valittu kisoihin, olisi ollut yksi oikelta ampuva vaihtoehto lisää. Mutta ehkä hänen osaltaan tuijotettiin liikaa puolustuspelin heikkouteen, en tiedä. Tyypillistä meikäläistä ajattelutapaa, jos näin oli. Ensi vuonna mies olisi ollut yhtä kokemusta rikkaampi ja taas valmiimpi, ajatellen vaikka Sothsia. Tai sitten JJ ei jaksa ajatella niin pitkälle, kun ensi vuoden kotikisoihin loppuu sopimus.
En ymmärrä, miksi Granlundin hyviä esityksiä pidetään jotenkin ihmeellisinä. Pelaajat, jotka ovat kiekon kanssa erinomaisia, pystyvät pelaamaan tasosta riippumatta, paikasta riippumatta. Ja vielä kun pää raksuttaa, niin tässä tulos. Kun tällaiselle kaverille antaa mahdollisuuksia ja itseluottamus saadaan kohdilleen, niin voi seurata ihan mitä tahansa. (Näin kävi Ville Leinollekin). Kuten jo aiemmin mainitsin, niin korkeintaan hieman vajavainen liike voi hyydyttää miehen menoa jatkossa. Ylivoimilla tulee kuitenkin olemaan tärkeässä roolissa ja tehopisteiden määrän ratkaisee se, paljonko muut pystyvät miehen oivalluksia päättäämään maaliksi asti. Mutta kaikkinensa uskon, että jos miehen terveys kestää, niin tulee tekemään hyvän uran myös P-Amerikassa. Nyt on jo varmasti huomannut sen, että homma toimii myös kv-tasolla, ainakin kiekollisen pelin osalta.
Tulee mieleen tilanne, kun Ruotsi otti 18-vuotiaan Nicklas Bäckströmin kisoihin ilman sen kummempaa kokemusta keväällä 2006 ja laittoi hänet pelaamaan ykkösketjuun viimeiseen neljään peliin, laidoilla Zeta ja Franzen. Okei, ei tehopisteitä (kultaa tuli), mutta Bengt-Åke ymmärsi varsin hyvin, minkälaisesta pelaajasta on kyse ja seuraavana keväänä olikin sitten jo isommassa roolissa. Sai arvokasta kansainvälistä kokemusta ja sitä kautta pääsi varmasti paremmin kiinni myös NHL-uraan.
Meiltä taas tuntuu täysin puuttuvan tämä ajattelu. Ei huippulahjakkuus joukkuetta voi koskaan heikentää, vai voiko?