Aikamoista vuoristorataa ollut näissä kisoissa Suomen pelien katsominen. Ensimmäisen pelin jälkeen veljeni viestitteli minulle, että Suomi tulee tippumaan B-sarjaan, niin surkeaa oli tekeminen tsekkejä vastaan. Suomi ei kuitenkaan päästänyt pelissä maaleja, vaikka Tsekillä oli useampiakin huipputontteja.
Seuraavissa peleissä brittejä ja Norjaa vastaan sama trendi oman maalin varjelemisessa säilyi, ja ketsuppipullo tuntui auenneen myös hyökkäyspäähän, kun maaleja tuli liukuhihnalta ja lähes kaikkien tekemänä. Okei, vastustajat olivat heikkoja, mutta eipä näyttänyt samaan aikaan tuloksellisesti yhtä helpolta peli esimerkiksi Ruotsin, USA:n tai Kanadan miljoonamiehiltä heikompia vastustajia vastaan. Tässä kohtaa sitä ajatteli, että josko se nyt taas Jalonen olisi keitellyt sellaiset taikajuomat, että tämä kuitenkin lopulta hyväksi kääntyy. Oma maali pitää, ja maalejakin alkaa tulla. Ehkä tässä on sellainen sapluuna, että voidaan turhauttaa ja haastaa jopa kovempia vastustajia.
Sama trendi jatkui vielä Itävalta-pelin ensimmäisessä erässä. Oma pää piti, maaleja tuli kaksi ja pari huippupaikkaakin tuhrittiin. Loppupelin ajan ajettiinkin sitten vuoristoradalla takaisin tuonne Tsekki-pelin mietteisiin ja ongelmakohtiin, ja kaikki kulminoitu vielä viime hetken varsinaisen peliajan tappioon.
Nyt ei oikein tiedä, mitä odottaa seuraavilta peleiltä. Huominen Kanada-ottelu näyttää varmaan aika paljon suuntaa sen suhteen, mihin tämä vuoristorata on vielä näissä kisoissa menossa. Aika avoimin mielin tuota voi kuitenkin tihrustaa, sillä tuntuu siltä, että mikä tahansa tulos yllättävästä voitosta murskatappioon on täysin mahdollinen.
