Jukka Jalonen on kaikkien aikojen Leijona-valmentaja, ja sellaisena pysyy näiden kisojen jälkeenkin. Nämä kisat eivät kuitenkaan menneet valmennuksen osalta nappiin. Viiden leftin sakkaavan ylivoiman, ja toimimattoman kiveenhakatun ykkösketjun osalta päätä hakattiin jääräpäisesti ja silkasta ylpeydestä mäntyyn kisojen viimeiseen erään saakka. Aivan hyvin olisi niitä kokeiluja voinut tehdä Ranska, Itävalta, Unkari ja Tanska-otteluiden yhteydessä.
Se, että NHL-vahvistuksista ei saatu paljoakaan irti kaatuu valmennuksen syliin. Toki pelaajilla itselläänkin on peiliin katsomisen paikka. He toisaalta pelasivat kuten seurajoukkueessakin pelaavat. Esim. Kaapo Kakko oli juuri samanlainen pelaaja näissä kisoissa mitä änärissäkin. Oikein käytettynä peliä tukeva elementti, väärässä roolissa hammastikulla väkkäröivä turhake, jonka laukauksia tarvitse yhtään jännittää menisikö ne maaliin edes vahingossa.
Maalivahtipeli oli keskinkertaista. Siihen ei ole oikein muuta kommentoitavaa. Suomi myös pelasi nämä kisat melko varmaotteisesti, jopa jykevästi. Mitään sysimustia koomailuja ei nähty yhdessäkään pelissä.
Se tiikerinsilmä jäi nyt puuttumaan. Leijona-joukkue oli kuin Rocky Balboa ennen ensimmäistä kohtaamistaan Mr.T:n kanssa. Hurraajien ja seläntaputtelijoiden ympäröimä, mankka soitti samaa vanhaa voittoisaa renkutusta ja Mörkö sitä ja tätä. Oikein hyvä palautus maan pinnalle, niin valmennukselle kuin pelaajillekin (miksei medialle ja faneillekin) että jokainen mestaruus on ihan perkeleellisen väännön, juonikkuuden ja taistelun takana. Aina on ollut, ja tulee olemaan. Nämä ovat paljon tärkeämpiä asioita kuin nimet pelaajien pelipaidoissa, tai sijoitukset runkosarjan pistepörsseissä, silloin kun pelataan turnausta.