Kirjoittelin tuossa toisaalle eilisen mielenterveyspäivän kunniaksi juttua, ja pienen muokkauksen kera menköön tännekin, kun näin tämän tarinani näen itse:
Hei, olen sampio, 45-vuotias perkeleidenkesyttäjä Pieksämäeltä, Suomen sydänmailta.
Vielä muutama vuosi sitten en tunnistanut perkeleitäni. Luulin niiden olevan osa elämää ja annoin niiden temmeltää vapaana. Osinhan erilaiset piinat, ahdistus ja vitutus kuuluu elämään, mutta kun ne ovat jatkuvasti läsnä, kyse on mielenterveyden ongelmista.
Harmittavasti vain tunnistamaton mielen piina voi olla paljon ikävämpää niille, jotka tällaisen ihmisen kanssa aikaansa viettävät. En minä ketään halunnut loukata, kaikkein vähiten läheisiäni, mutta loukkasin silti. Sanallisesti, tunnelmanluojana ja vaatimalla. Nurinkurista oli se, että usein toimin aivan vilpittömin mielin, mutta en yksinkertaisesti tajunnut, että toimintani ahdistaa jotakuta toista. Niin, en tunnistanut perkeleitäni, ja ne saivat kiusata muita rauhassa.
Sitten aloin tunnistaa ne, elämänkokemuksen ja läheisteni avoimuuden myötä. En tiedä, enkä ehkä haluakaan tietää, kuinka moni jotain minusta aavisti, tai kuinka moni muu perkeleidensä kesyttäjä samoja petoja minun kasvoiltani luki. Ehkei välttämättä kovin moni, koska olen kuitenkin kiltti ja aidosti, uskoisin, altruistinen. Haluan kaikille hyvää, ja se lienee pidemmän päälle perkeleistä kuluttavin.
Joka tapauksessa, kun tunnistin ne ja yritin liekojansa katkoa, ne kävivät kimppuuni. Purivat, raapivat ja potkivat, ajoivat syvään ja pimeään kaivoon. Itkin, konkreettisesti. En koskaan ole suunnitellut tekeväni itselleni mitään, mutta toivoin pahimmillaan, että ne saatanan perkeleet söisivät minut lopullisesti ja viimeistä veristä partakarvaa myöten. Että loppuisi se helvetin saatanan kulliperseen kituminen.
Mutta ei, ei niillä ole tarkoituskaan antaa armoniskua, vaan leikkiä ja ajaa kuilun partaalle. Kostaa kahden verroin minulle se, mitä muille olin sanonut tai kuvitellut sanoneeni.
Onnekseni sain ammattimaista apua. Tajusin, että olen kantanut synkkää mukanani koko elämäni. Ei ole kenenkään syytä, kaikkein vähiten minun, että kannan mukanani petoja, joita mieleni ruokkii. Mutta sain kuulla myös, että voin pyrkiä kesyttämään niitä. Sulkemaan häkkiin ja pitämään siellä. Eivät ne koskaan katoa, mutta koska tunnistan ne, voin myös hallita niitä.
Onnekseni minun perkeleeni eivät koskaan kasvaneet tekemättömän suuriksi. Se on perheeni ja suomalaisen terveydenhuollon ansiota, ja ehkä ihan hitusen olen ylpeä myös itsestäni, siitä, että nöyrryin ja kykenin aloittamaan alusta. Mieleni lastina on yhä pieneneviä perkeleitä, mutta matkantekoa ne eivät estä, vaikka ehkä joissain tilanteissa hidastavatkin.
Niille, jotka eivät perkeleidenkesytyksestä tiedä, lukemiseksi Marko Annalan kuvaava sanoitus hänen kokemuksistaan perkeleiden ja muidenkin menninkäisten kesyttäjänä. Alla myös linkki Mokoman biisiin, joka on sekä sanoitukseltaan että ihan puhtaasti bilebiisinä yksi lemppareistani.
Lupaa niin
Ole hyvä mies tai vaimo
Lupaanhan siis
Älä epätoivoon vaivu
Kuivaa suo, kaskea pelto
Raivaa tilukset
Lypsä lehmä, korjaa vilja
Sunnuntaina lepäile
Synnytä tusina lasta
Imetä ne ja rakasta jokainen puhki
Huhki, huhki, huhki huomiseen
Kesytä perkeleet
Lupaa siis
Älä itseäsi säästä
Lupaa niin
Vaikka järki karkasi päästä
Väittele kirja
Päättele kehä
Sisusta valkoiseksi
Anna lausuntoja, hymyile
Vaihda hampaat posliiniksi
Syö puhdasta ruokaa
Nosta maailman painot
Tietenkin sunnuntaina
Huhki, huhki ylihuomiseen
Kesytä perkeleet
Pistä ne ojennukseen
Kesytä perkeleet
Pistä ne ojennukseen
Pistä ojennukseen perkeleet