Aloittelin GTA 5 uudelleen alusta PS5:lla, kun tuli tosiaan ilmaiseksi PS Plussalle. Aikoinaan ton julkaisussa ostin PS4:lle ja pelasin silloin läpi. Oon jotenkin hämmentynyt miten hyvin toi toimii vielä näin 10v myöhemminkin ja pesee lattialle suurimman osan nykypäivän open world peleistä. Nostaa kyllä odotuksia tosi paljon GTA VI:tä kohtaan.
Jedi: Survivor on pelailussa. Juuri tuli tarina läpäistyä ja nyt on platinan metsästys käynnissä.
Hieman outo fiilis, koska itselle ei tuo tarina oikeen lähtenyt käyntiin missään vaiheessa. Ja sitten kun tuntui että nyt tämä lähtee käyntiin niin peli loppuikin. Mutta onhan tuon pelaaminen vaan niin älyttömän hauskaa ja tuntee oikeasti olevansa Jedin saappaissa.
Jälleen palattu pubgin pariin. Ihmeellinen peli.. koskaan en ole siinä hyväksi oppinut silti se aika ajoin rupeaa uudelleen kiinnostamaan ja tulee hakattua se kuukaus pari jonka jälkeen vuoden kahden tauko :)
Uran huippu oli, kun konsoli julkaisusta oli noin vuosi aikaa ja sain kd:n nostettua yli yhden.
Jotenkin se peli jaksaa koukuttaa, kun itselle hyvään rundiin riittää että ei kuole sille ensimmäiselle vastustajalle ja huippurundilla ei kuole vielä toisellekkaan.
Onneksi on hyviä pelikavereita joidenka ansiosta on päässyt myös muutaman kerran dinneriä nauttimaan.
Jälleen palattu pubgin pariin. Ihmeellinen peli.. koskaan en ole siinä hyväksi oppinut silti se aika ajoin rupeaa uudelleen kiinnostamaan ja tulee hakattua se kuukaus pari jonka jälkeen vuoden kahden tauko :)
Uran huippu oli, kun konsoli julkaisusta oli noin vuosi aikaa ja sain kd:n nostettua yli yhden.
Jotenkin se peli jaksaa koukuttaa, kun itselle hyvään rundiin riittää että ei kuole sille ensimmäiselle vastustajalle ja huippurundilla ei kuole vielä toisellekkaan.
Onneksi on hyviä pelikavereita joidenka ansiosta on päässyt myös muutaman kerran dinneriä nauttimaan.
Itse aloittelin 2017 pcllä Pelailemaan PUBGia ja ekana tuli pelattua lähinnä yksin. Myöhemmin tuli toki pelattua kavereiden kanssa paljonkin.
Sitten se väheni ja jäi hetkellisesti lähes pois, mutta silti nykyään tulee vähän samaan tyyliin pelattua...taukojen sävyttämänä. Joulukuussa piti pelailla, mutta se jäi väliin jostain syystä. Joskus eka peli on aika raastava, kun ei muista enää mitään, mutta välillä jostain syystä sujuu yllättävän mukavasti.
Mutta vaatii kyllä, että jonkun kanssa pelaa! Ei enää jaksa lähteä sooloja pelaamaan, kuten ennen,
Pelaako täällä joku muu Hell let loosea? Tuli ostettua tarjouksesta pleikkarille. Helvetin vaikea ja turhauttava peli, mutta samalla pirun hieno ja koukuttava. Edelleen aika pihalla kaikesta ja tullutkin noita opasvideoita katsottua. Jos kaipaat nopeatempoista räiskintää niin tämä ei sitä ole, vaatii malttia ja hyvää ryhmässä toimimista.
Alan Wake 1 tuli aloitettua. Genre ei ole suosikki, mutta hypätään nyt epämukavuusalueelle. Ensimmäinen episodi tuli pelattua läpi. Ihan mielenkiintoinen tuo mekaniikka. Mekaniikan toteutus ei tosin ole mitään täydellistä, vaan taistelu ja action on vähän hitaan oloista. Noh, tarina tässä kai on pääosassa.
Alan Wake 1 tuli aloitettua. Genre ei ole suosikki, mutta hypätään nyt epämukavuusalueelle. Ensimmäinen episodi tuli pelattua läpi. Ihan mielenkiintoinen tuo mekaniikka. Mekaniikan toteutus ei tosin ole mitään täydellistä, vaan taistelu ja action on vähän hitaan oloista. Noh, tarina tässä kai on pääosassa.
Nyt sitten Yakuza-tyhjyyteeni suunnittelin pelaavani koko sarjan alusta taas pitkän tovin jälkeen ja tällä kertaa kronologisesti. Nollan tuossa sitten jo asensin masiinaan.
Tämä projekti muuttuikin matkalla nyt sitten siihen, että päädyin koettamaan riittääkö palkeet platinoimaan Yakuza Kiwami. Riittihän ne, mutta samaan rahaan voi todeta, että oli ehkä haastavin platina toistaiseksi, joka on tullut tahkottua. Ja niitä kuitenkin on ajansaatossa 61 kertynyt.
No mikä siitä tekee sitten haastavan?
- 100% Completion List. Tämä on jokaisessa sarjan osassa, mutta kaikissa sitä ei vaadita suorittamaan. Tässä vaaditaan. Pääosin paljon simppeliä tekemistä, kuten syödä jokaisessa ravintolassa kaikki listalla olevat tarjottavat, myllyttää tietty määrä vastustajia kumoon eri taistelutyyleillä jne...
...Sitten kuitenkin pitää opetella pelaamaan aasialaisia lautapelejä, mahjongia jossa pitää vielä saada tietyt kädet listan merkintöjä varten (pariin näistä meni useamman päivän yritys), karaokessa pitää saada kaikissa biiseissä yli 900 pisteet (rytmipohjainen paina oikeaa nappia oikeaan aikaan oikealla lailla minipeli), baseballissa pitää saada tietty määrä pisteitä jokaisella vaikustasolla (helpoimmalla 16/20 kunnaria mm.) jne. Pääosin valtavasti aikaa vievää, mutta ajoittain älyttömän haastavaa.
- Harukan toiveet. Tämä "moodi" avautuu pelin läpäistyä ja ideana kierrättää Haruka nimistä pikkutyttöä pitkin kaupunkia ja vastata jokaiseen tämän mielihaluun. Pääosin ihan simppeliä osta kaupasta X, voita vaikka nyt pokerissa Y. Mutta sitten kun tämä kakara keksii haluta karaoken vaikeimmassa biisissä ylittää 950 pistettä, niin Otometal My Lifesta kuoriutuu suorastaan Otometal Fuck My Life. Tästä on tuskastumisia pitkin nettiä vuosikymmeneltä, läpipeluuvideoita jne. Tähänkin meni pari päivää että pääsi läpi. 970 pisteellä muuten pääsee karaokelistan kärkeen.
- Climax Battlet. Ideana simppeleitä. Pitää tietyt ehdot täyttäen läpäistä kenttä vetäen pataan kaikkia vihuja. Mutta sitten kun joukkoon heitetään mm. tehtävä, jossa et saa ottaa osumaa ja kentän loppuun vielä päävastus apureineen...
- Pääpeli Legenda-tasolla läpi. Meni eilen, pääosin ei tuottanut ongelmaa, mutta jos et ole tallentanut ekaa läpäisyä eri saveslotiin, et pysty aloittamaan ng+ jo valmiiksi kehitetyllä hahmolla kerätyin tavaroin. No. Tämäkään ei vielä se suurin haaste, vaan loppupäässä peliä oleva muusta toiminnasta poikkeava takaa-ajo, jossa joudut ampumaan jahtaajiasi. Tämä on kohta, mihin useimmilla täyden completionin suorittaminen kaatuu. On ihan h-lvetin vaikea. Kesti viime pe-ma alkuyö päästä yrittää tämän läpäisyä.
Sori pitkä rant, nyt on vaan hyvin saavuttanut fiilis, kun tämän projektin sai maaliin. Kertokoon asiasta jotain se, että en koe itseäni Soulsborne-pelaajaksi ja lähdin kuitenkin Demon's Soulsin pariin "lepäämään" aina, kun hermot eivät kestäneet. Ja nyt päätin samaan rahaan koettaa platinoida Kiwami 2:n... *hymiö*
No. Tämähän oli sitten verrattain helppo etappi. Kai tässä vielä seuraavaa kerkeää aloitella ennenkuin perjantaina alkaa viimein puskea tälle vuodelle uusia odotettuja julkaisuita ja tulee muutakin tekemistä välillä.
The Quarry ja The Last of Us part 2 Remake on PS5:llä tällä hetkellä meneillään, sen lisäksi PC:llä Baldur's Gate 3 on varsin pitkällä (act 3 alkupäässä).
Steamista tuli ladattua peliläppärille Frostpunk. Itse peli oli ihan kelvollisessa 90% alennuksessa ja kaikkine lisäosineen lysti maksoi vähän alle 15 euroa. On kyllä ihan käsittämättömän koukuttava peli, oikeastaan koko päivä mennyt tänään pelin parissa kuin vaivihkaa.
Kyseessä siis on kaupungin ja yhteiskunnan rakentelua selviytymis twistillä. Peli sijoittuu maailmanlopun jälkeiseen aikaan helvetillisiin pakkasiin. Ideana on rakentaa kaupunki hiilellä toimivan generaattorin ympärille, joka tuottaa lämpöä. Jos generaattori sammuu, kaikki jäätyvät ja se on aika lailla game overia sitten. Selviytyjiä on rajallinen määrä, joten heidän hengissä pitäminen on äärimmäisen tärkeää, jotta kaupungin toiminnot, kuten hiilen tuotanto generaattorille ei sakkaa. Mukana on myös ihan mielenkiintoisia elementtejä, kuten eri selviytymistä helpottavien teknologioiden kehittäminen, ja lakien säätäminen. Lait ovat kyllä mielenkiintoisia, niillä pystyy määrittämään yhteiskunnan arvoja. Yhtenä esimerkkinä tästä on, miten toimia vainajien kanssa. Yhtenä vaihtoehtona on omaisten tuskaa helpottaakseen haudata vainajat normaaliin tapaan, tässä miinuspuolena on se, ettei kuolleista ruumiista ole hyötyä yhteiskunnalle. Toinen vaihtoehto on säilöä ruumiit lumeen ja myöhemmin lääketieteellisten parannuksien jälkeen niitä voi hyödyntää elinsiirtoihin. Ruuantuotannossa voi ruumiita voi taas hyödyntää ruuan kasvatuksessa. Tässä hyödyntämistavassa on se huono puoli, että se lisää kansalaisten toivottomuutta. Usko tulevaisuuteen ja kansalaisten tyytymättömyys ovat kaksi eri mittaria. Jos jompikumpi täyttyy, peli on ohi, joten peliliikkeitä tehdessä on otettava huomioon nämä mittarit sekä ihmisten pitäminen hengissä, eli melkoista tasapainoilua on pelaaminen aika ajoin. Lakeja säätäessä voi myös valita kaksi eri polkua. Toinen on laki ja järjestys, toinen on uskonto. Laki ja järjestys pitää ihmiset kurissa ja nuhteessa, propaganda ja kansan vartioiminen lisää turvallisuutta joka tuo onnellisuutta, mutta överiksi jos tuon vetää, niin ihmiset alkavat luomaan vastarintaa. Uskonnon avulla voi myös hallita kansaa, rakentamalla kirkkoja, järjestämällä rukoushetkiä, messuja yms eli tämä on ns pehmeämpi tapa johtaa kansaa. Jälkimmäistä en ole vielä kokeillut. Itse olen vetänyt tiukkaa linjaa ja kontrolloinut voimankäytöllä, propagandalla ja valvonnalla ihmisiä. Taktiikka on ollut onnistunut, kansa on saatu pidettyä tyytyväisenä, turvassa ja lämpimänä ja alan olla jo end gamessa lähellä peruspelin läpäisyä.
Monia hauskoja pieniä juttuja on pelissä, mitä voi mikromanageroida, mutta hommaa ei ole vedetty överiksi, vaan tekemistä on juuri sopivasti, eikä yksityiskohtien määrä vedä päätä pyörälle. Ei voi kun suositella peliä, varsinkin, kun sen nyt niin uskomattoman halvalla saa.
Hogwarts Legacy on nyt pelattuna. Kaltaiselleni vannoutuneelle Potter-fanille tällainen avoimen maailman roolipeli tuossa universumissa oli tietysti pitkäaikaisten unelmien täyttymys. J.K. Rowlingin luoma velhomaailma on nimittäin niin kiehtova ja taianomainen, että se on juuri tämän tyyppiselle pelille aivan ihanteellinen miljöö. Siinä mielessä koinkin saaneeni rahoilleni vastinetta – melkoisen messevät fiilikset puskivat pintaan, kun pääsi tallustelemaan tuossa säkenöivän maagisessa ympäristössä erityisesti Hogwartsin koulun käytävillä ja Hogsmeaden kylän kujilla. Tätä oli odotettu!
Audiovisuaalinen puolikin oli ihan hyvin kuosissa, mutta ei mitenkään täydellisyyttä hipovaa. Grafiikka ja ulkoasu ylipäätään jätti ainakin omaan silmääni hiukan toivomisen varaa. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla ja olen tottunut liian hyvään, sillä ennen tätä viime aikoina oli tullut pelattua varsin nättejä ja suorastan fotorealistisia pelejä (Witcher, Last of Us 2), joten siltä pohjalta Hogwarts Legacyn jotenkin lattea värimaailma ja piirrosmainen grafiikka eivät onnistuneet täyttämään elitistisiä mieltymyksiäni. Tylypahka myös näytti jotenkin epätylypahkamaiselta. Hahmomallinnus ja kasvoanimointikaan eivät olleet ihan realistisimmasta päästä. Oman hahmon suunnittelu oli kiva lisä, mutta olisin toivonut vieläkin enemmän vaihtoehtoja esimerkiksi kasvonmuotoihin ja hiustyyleihin. Äänimaailma puolestaan oli bueno ja Potter-elokuvat mieleen tuovat musiikkiteemat puhalsivat teokseen aitoa Wizarding Worldin henkeä. Mitä ääninäyttelijöihin tulee, he suoriutuivat ihan mallikkaasti tehtävästään ja brittienkkuahan kuunteleepi aina mielellään.
Pääjuoni puolestaan oli valitettavasti varsin kliseinen ja ontuvakin paikoitellen. Totta kai päähenkilöllä oli jotain poikkeuksellisia superkykyjä ja totta kai hän tempautui keskelle tapahtumia, joiden tiimellyksessä juuri kyseisenkaltaisia kykyjä tarvittiin. Eli sellainen ikävystyttävän perinteinen "the chosen one pelastaa maailmaan" -tyyppinen ratkaisu oli kyseessä. Ainakaan itselleni ei kuitenkaan varsinaisesti selvinnyt, miksi päähahmo oli niin penteleen erikoinen, että pystyi aloittamaan koulunkäynninkin suoraan viidenneltä luokalta. Mitään erityistä syvyyttä tarinassa tai henkilöissä ei ollut. Muut hahmot olivat nimittäin aika onttoa porukkaa ja dialogi teennäisen oloista. Tuntui kuin kaikilla tyypeillä olisi ollut jokin autismikirjon häiriö, kun he alkoivat heti ensikohtaamisella vaahdota päähenkilölle mitä oudoimmista asioista. Osa sivujuonista oli sentään astetta mielenkiintoisempia – koukuttavin niistä käsitteli erään koulukaverin siskon vapauttamista kirouksen vallasta. Sen tarinan suhteen minua oikeasti kiinnosti tapahtumien lopputulos, muuten ei niinkään.
Olisin myös kaivannut enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa tarinankulkuun – kyllähän nytkin pääsi ajoittain valitsemaan eri dialogivaihtoehdoista, mutta ymmärtääkseni noilla päätöksillä ei lopulta ollut suurempaa merkitystä tapahtumien kehittymisessä. Anteeksiantamattomat kiroukset olisi kai halutessaan voinut jättää omaan arvoonsa, mutta itse halusin toki opetella ne. Nautinnollisinta pelissä olikin nähdä kun veemäiset hämähäkit tai muut ärsyttävät vihut kieriskelivät tuskissaan lattialla kidutuskirouksen kourissa (näköjään minulla on sadistisia piirteitä). Joku toinen pelaaja olisi voinut pysyä visummin kaidalla tiellä, mutta muuten tapahtumakulku on käsittääkseni sama näennäisistä valinnoista riippumatta. Se on vähän tylsää.
Hyvää pelissä on tuon kiehtovan velhomaailman ohella erityisesti se, että siinä on monipuolisesti tehtävää: main quest ja monenlaiset side questit, taisteleminen, loitsiminen ylipäätään, oppitunnit ja läksyt, taikaeläinten kesytys ja hoito, luudalla lentely, Merlinin trial -pähkinät ja muut puzzlet, potioneiden keittely ja yrttien idättäminen, loottailu, kaupankäynti, varusteiden parantelu, aarteenetsinnät, hahmon kehittäminen... Positiivista oli myös, että pelintekijät olivat tehneet hyvin kotiläksynsä. Hogwarts Legacyssa on nimittäin luonnollisestikin runsaasti Potter-kirjoista ja -elokuvista tuttua termistöä ja yksityiskohtia, eikä edes kaltaiselleni paatuneelle aihepiirin tietäjälle ei tullut vastaan mitään ristiriitoja vaikkapa eri olentojen ja kasvien ominaisuuksissa lähdemateriaaliin verrattuna.
Huonoa pelissä on tarinan ja hahmojen kökköyden ohella esimerkiksi inventoryn suppeus, joidenkin tehtävien tylsyys (esim. eräässä tehtävässä piti seurata perhosia, joten menin niiden perässä kielletyn metsän laidalle eikä siellä tapahtunut kerrassaan mitään) ja rahnojen ainainen lopussa oleminen pelin alkuvaiheessa. Olisin lisäksi toivonut peliin selkeämpää vuorokausirytmiä; päivisin käytäisiin oppitunneilla, iltaisin voisi olla esim. jotakin harrastustoimintaa ja öisin pitäisi pysyä omassa tuvassa vahtimestarin hirmuisten rangaistustoimenpiteiden uhalla (ellei haluaisi uhmata onneaan). Hyvästä suoriutumisesta palkitseva ja tumpuloinneista rokottava tupapistejärjestelmä olisi myös saanut olla olemassa, kun kirjoissa tuo pojojen kerääminen omalle tuvalle ja lukukauden lopuksi ratkaistava tupamestaruus on niin merkittävässä osassa. Muutenkin hahmot olisivat saaneet reagoida pelaajan törttöilyihin jotenkin – nyt kukaan ei sanonut mitään, vaikka olisin viskellyt opiskelijatovereita tulitaioilla keskellä käytävää. Näin ollen mitään varsinaista immersiota tai tunnetta velhokoulun oppilaana olemisesta ei oikein päässyt syntymään. Miljööt olivat myös monin paikoin itseään toistavia (esimerkiksi loputtomia luolastoja) ja jotenkin tylsän oloisia. Avoimessa maailmassa oli nimittäin aika paljon geneeristä ruuduntäytettä ja loottikin tuppasi olemaan pääsääntöisesti turhaa roinaa – ei tullut sellaista fiilistä, että täällä kannattaa samoilla ihan jo siitäkin syystä, että milloin tahansa voi tulla jotakin jännää vastaan.
Loitsusysteemi taas oli ihan toimiva, mutta eri taikoja olisi voinut olla vielä enemmänkin, sillä "oikeassa" Potter-maailmassa eli kirjojen todellisuudessahan niitä oli vaikka millä mitalla. Kyllä niitä tähänkin oli kuitenkin sen verran paljon mahdutettu, että taistelusysteemistä muotoutui tavallaan riittävän monipuolinen. Väistönappi oli myös hyvä olemassa ja toi dynaamisuutta taistelemiseen, kun se ei mennyt pelkäksi paikallaan pönöttämiseksi protego-nappia rämpyttäen. Haastettakin noista nujakoista irtosi sopivasti. Tosin kieltämättä taistoihin alkoi ajan oloon hiukan kyllästyä, koska vihollisten variaatio oli lopulta aika pientä. Eri taistelutaikojen vaikutukset myös muistuttivat kovasti toisiaan, niin ettei pelaajan tarvinnut käyttää mitään erityistä harkintaa sen suhteen, millaisen loitsun mihinkin vihuun ja missäkin tilanteessa paiskaisi. Tähtääminenkin oli jopa turhan helppoa, tai siis sitä ei ensinkään tarvinnut tehdä, vaan taiat etsiytyivät kuin taikaiskusta itsestään oikeaan osoitteeseen. Enimmäkseen tulikin vain viskattua kaikki neljä yksittäisen loitsusetin taikaa peräkkäin umpimähkään ilmaan, sitten tehtyä väistöliike ja vaihdettua loitsusettiä, sitten sama homma kyseisen setin osalta... Eli toisaalta tuo meni aina saman kaavan mukaan, vaikka hahmolla olikin takataskussaan monta eri manausta vihollisten kukistamiseksi.
Sivupuhteista merkittävimpiä olivat varmaan taikaeläinten hoito, herbology ja potionit. Merlinin trial -pähkinöitä tein jonkin verran myös, koska niiden avulla pystyi laajentamaan sitä erilaisille vaatekappaleille varattua inventorya, joka oli tosiaan aluksi vittumaisenkin rajallinen. Taikaeläinten hoito oli erityisen mukavaa ja suorastaan terapeuttista puuhailua: ensinnäkin ne olivat vallan lutuisia, mutta toisaalta rahnatkaan eivät olleet enää koko ajan finito, kun elikoita myymällä karttui varallisuus aivan huomaamatta. Idäteltäviä kasveja ja keiteltäviä potioneita puolestaan oli vähänlaisesti verrattuna esimerkiksi Witcher 3:n lähes rajattomiin alkemiavalikoimiin. Toisaalta tuosta ns. alkemiapuolesta irtosi Hogwarts Legacyssa enemmän haastetta, koska liemet piti aina keitellä ja yrtit idätellä uudestaan halutessaan niitä lisää, kun taas Witcherissä varastoja pystyi täydentämään vain meditoimalla. Lisäksi potionit valmistuivat alun perinkin Witcherissä vain nappia painamalla, kun taas tässä piti odotella keitosten kypsymistä ja yrttien itämistä määrätyn aikaa. Se tuntui realistiselta, jos tuota sanaa nyt tässä yhteydessä sopii käyttää. Aluksi en kyllä edes juuri koskaan muistanut hyödyntää valmistamiani kasveja ja liemiä – paitsi terveyttä palauttava Wiggenweld Potion oli säännöllisessä käytössä – vaikka aina mietin että pitääpä sitten ensi kerralla. Tuli silti hyvä fiilis herbology & potion -inventoryn pullistellessa täytenä. Loppua kohden aloin sentään päästä paremmin jyvälle potioneden käytöstäkin; erityisesti suojapiikit hahmon ylle loihtiva Edurus ja hyökkäysvoimaa kasvattava Thunderbrew olivat varsin hyödyllisiä kiperämmissä paikoissa. Yrttipommit taas tuntuivat olevan yhtä tyhjän kanssa, tai ehkä vika oli meikäläisen tähtäystaidoissa.
Luudalla lentely avasi minulle ainakin aluksi kokonaan uuden maailman. Ennen sitä ei tullut kyllä samoiltua ympäristössä päämäärättömästi vain huvin vuoksi, mutta luutareissuja tein sitten välillä ihan silkasta lentelyn ilostakin. Myös asialliset matkat taittuivat kyseisellä kulkupelillä niin vaivattomasti, että sinänsä varsin kätevälle fast travel -toiminnolle ei enää ilmennyt aivan yhtä usein tarvetta. Lentäminen on aina ollut sellainen kyky, jonka ihan mieluusti ottaisin itselleni reaalimaailmassakin, joten hienoa päästä kokeilemaan sitä edes virtuaalisessa muodossa. Kirottujen rinkuloiden läpi taiturointi rokotti tosin ilmailun hurmaa jonkin verran – vaikka toki niiden avulla saatiin tarvittavaa haastetta lentämistä sisältäviin questeihin – ja mieluiten hurjastelinkin tiluksilla ihan vain vapaasti. Toinen lentämisen iloa rokottanut seikka oli se, että kontrollit tuntuivat niiden osalta aluksi aika kömpelöltä, mutta kyllä se siitä sujuvoitui kokemuksen karttuessa. Tietysti tuota luudalla hurjasteluakaan ei määräänsä enempää jaksa pelkästään huvin päiten, joten alkuinnostuksen haihduttua luutaa tuli käytettyä lähinnä ihan vain kulkuvälineenä.
Pelin loppu oli jokseenkin turhauttava ja venytetty. Siitä sananen spoilereiden sisällä.
Loppuvastuslohikäärme oli ainakin hard-vaikeusteella aivan infernaalinen. Taistelu oli turhan monivaiheinen ja loharilla turhan monta kikkakolmossa takataskussaan (tai takasuomuissaan ennemminkin). Eipä siinä vielä mitään, että se pystyi tulellaan tuottamaan miltei instakill-tasoista damagea, mutta lisäksi sillä oli oman iljettävän olemuksensa suojana eräänlaiset taikakilvet, jotka piti hajottaa tuon monipolvisen kahakan aikana ties kuinka monta kertaa. Minulla taisi mennä tuossa sessiossa yhteensä jotakin viisi tuntia ja siinä sivussa hermot tuhannen päreiksi. Lopussa ollut edes iloinen siitä, että vihdoin onnistuin, vaan vittuuntunut siitä, että tulin tuhlanneeksi monta tuntia elämästäni moiseen turhauttavaan paskaan.
Vieläkin turhauttavampaa oli kuitenkin, että tuon lopputaistelun jälkeen ei saanutkaan heittäytyä laakereilleen lepäilemään, vaan leveliä piti väkisin alkaa hinata vielä ylöspäin, että koko pelin sai vietyä päätökseen. Vika lienee tosin ollut osittain omassa pelityylissäni, kun olin keskittynyt ennen kaikkea main questiin ja sitä konkreettisesti tukeviin sivupuhteisiin sen kummemmin challenge-valikon vaatimuksista välittämättä. Side questejäkin olin kyllä tehnyt aina kun niitä tielleni osui, mutta en mitenkään tietoisesti ollut niitä haeskellut. Päätarinan jälkeen jouduin sitten hampaat irvessä juoksentelemaan pitkin mappia tahkoamassa väkisin jotakin Merlinin trialeita ja jonninjoutavia sivutehtäviä, joiden avulla level nousi aivan kiduttavan hitaaaasti. Kun nekin olivat plakkarissa, jouduin vielä ryntäilemään tippa linssissä ympäri Hogwartsia ja Hogsmeadea ympäristöön piilotettuja turhia kirjansivuja metsästämässä. No kyllähän se level 34 sieltä viimein irtosi, mutta melkoista pakkopullaa oli kyllä tuo loppu.
Siitä huolimatta pelikokemus oli ehdottomasti kokonaisuutena positiivisen puolella. Nyt olisikin sitten aikaa jollekin toiselle suuremman luokan pelille. Ehkäpä viimein olisi vuorossa Skyrim, joka on lojunut syyttävän näköisenä hyllyssäni jo kolmen vuoden ajan.
Hogwarts Legacy on nyt pelattuna. Kaltaiselleni vannoutuneelle Potter-fanille tällainen avoimen maailman roolipeli tuossa universumissa oli tietysti pitkäaikaisten unelmien täyttymys. J.K. Rowlingin luoma velhomaailma on nimittäin niin kiehtova ja taianomainen, että se on juuri tämän tyyppiselle pelille aivan ihanteellinen miljöö. Siinä mielessä koinkin saaneeni rahoilleni vastinetta – melkoisen messevät fiilikset puskivat pintaan, kun pääsi tallustelemaan tuossa säkenöivän maagisessa ympäristössä erityisesti Hogwartsin koulun käytävillä ja Hogsmeaden kylän kujilla. Tätä oli odotettu!
Audiovisuaalinen puolikin oli ihan hyvin kuosissa, mutta ei mitenkään täydellisyyttä hipovaa. Grafiikka ja ulkoasu ylipäätään jätti ainakin omaan silmääni hiukan toivomisen varaa. Ehkä odotukseni olivat liian korkealla ja olen tottunut liian hyvään, sillä ennen tätä viime aikoina oli tullut pelattua varsin nättejä ja suorastan fotorealistisia pelejä (Witcher, Last of Us 2), joten siltä pohjalta Hogwarts Legacyn jotenkin lattea värimaailma ja piirrosmainen grafiikka eivät onnistuneet täyttämään elitistisiä mieltymyksiäni. Tylypahka myös näytti jotenkin epätylypahkamaiselta. Hahmomallinnus ja kasvoanimointikaan eivät olleet ihan realistisimmasta päästä. Oman hahmon suunnittelu oli kiva lisä, mutta olisin toivonut vieläkin enemmän vaihtoehtoja esimerkiksi kasvonmuotoihin ja hiustyyleihin. Äänimaailma puolestaan oli bueno ja Potter-elokuvat mieleen tuovat musiikkiteemat puhalsivat teokseen aitoa Wizarding Worldin henkeä. Mitä ääninäyttelijöihin tulee, he suoriutuivat ihan mallikkaasti tehtävästään ja brittienkkuahan kuunteleepi aina mielellään.
Pääjuoni puolestaan oli valitettavasti varsin kliseinen ja ontuvakin paikoitellen. Totta kai päähenkilöllä oli jotain poikkeuksellisia superkykyjä ja totta kai hän tempautui keskelle tapahtumia, joiden tiimellyksessä juuri kyseisenkaltaisia kykyjä tarvittiin. Eli sellainen ikävystyttävän perinteinen "the chosen one pelastaa maailmaan" -tyyppinen ratkaisu oli kyseessä. Ainakaan itselleni ei kuitenkaan varsinaisesti selvinnyt, miksi päähahmo oli niin penteleen erikoinen, että pystyi aloittamaan koulunkäynninkin suoraan viidenneltä luokalta. Mitään erityistä syvyyttä tarinassa tai henkilöissä ei ollut. Muut hahmot olivat nimittäin aika onttoa porukkaa ja dialogi teennäisen oloista. Tuntui kuin kaikilla tyypeillä olisi ollut jokin autismikirjon häiriö, kun he alkoivat heti ensikohtaamisella vaahdota päähenkilölle mitä oudoimmista asioista. Osa sivujuonista oli sentään astetta mielenkiintoisempia – koukuttavin niistä käsitteli erään koulukaverin siskon vapauttamista kirouksen vallasta. Sen tarinan suhteen minua oikeasti kiinnosti tapahtumien lopputulos, muuten ei niinkään.
Olisin myös kaivannut enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa tarinankulkuun – kyllähän nytkin pääsi ajoittain valitsemaan eri dialogivaihtoehdoista, mutta ymmärtääkseni noilla päätöksillä ei lopulta ollut suurempaa merkitystä tapahtumien kehittymisessä. Anteeksiantamattomat kiroukset olisi kai halutessaan voinut jättää omaan arvoonsa, mutta itse halusin toki opetella ne. Nautinnollisinta pelissä olikin nähdä kun veemäiset hämähäkit tai muut ärsyttävät vihut kieriskelivät tuskissaan lattialla kidutuskirouksen kourissa (näköjään minulla on sadistisia piirteitä). Joku toinen pelaaja olisi voinut pysyä visummin kaidalla tiellä, mutta muuten tapahtumakulku on käsittääkseni sama näennäisistä valinnoista riippumatta. Se on vähän tylsää.
Hyvää pelissä on tuon kiehtovan velhomaailman ohella erityisesti se, että siinä on monipuolisesti tehtävää: main quest ja monenlaiset side questit, taisteleminen, loitsiminen ylipäätään, oppitunnit ja läksyt, taikaeläinten kesytys ja hoito, luudalla lentely, Merlinin trial -pähkinät ja muut puzzlet, potioneiden keittely ja yrttien idättäminen, loottailu, kaupankäynti, varusteiden parantelu, aarteenetsinnät, hahmon kehittäminen... Positiivista oli myös, että pelintekijät olivat tehneet hyvin kotiläksynsä. Hogwarts Legacyssa on nimittäin luonnollisestikin runsaasti Potter-kirjoista ja -elokuvista tuttua termistöä ja yksityiskohtia, eikä edes kaltaiselleni paatuneelle aihepiirin tietäjälle ei tullut vastaan mitään ristiriitoja vaikkapa eri olentojen ja kasvien ominaisuuksissa lähdemateriaaliin verrattuna.
Huonoa pelissä on tarinan ja hahmojen kökköyden ohella esimerkiksi inventoryn suppeus, joidenkin tehtävien tylsyys (esim. eräässä tehtävässä piti seurata perhosia, joten menin niiden perässä kielletyn metsän laidalle eikä siellä tapahtunut kerrassaan mitään) ja rahnojen ainainen lopussa oleminen pelin alkuvaiheessa. Olisin lisäksi toivonut peliin selkeämpää vuorokausirytmiä; päivisin käytäisiin oppitunneilla, iltaisin voisi olla esim. jotakin harrastustoimintaa ja öisin pitäisi pysyä omassa tuvassa vahtimestarin hirmuisten rangaistustoimenpiteiden uhalla (ellei haluaisi uhmata onneaan). Hyvästä suoriutumisesta palkitseva ja tumpuloinneista rokottava tupapistejärjestelmä olisi myös saanut olla olemassa, kun kirjoissa tuo pojojen kerääminen omalle tuvalle ja lukukauden lopuksi ratkaistava tupamestaruus on niin merkittävässä osassa. Muutenkin hahmot olisivat saaneet reagoida pelaajan törttöilyihin jotenkin – nyt kukaan ei sanonut mitään, vaikka olisin viskellyt opiskelijatovereita tulitaioilla keskellä käytävää. Näin ollen mitään varsinaista immersiota tai tunnetta velhokoulun oppilaana olemisesta ei oikein päässyt syntymään. Miljööt olivat myös monin paikoin itseään toistavia (esimerkiksi loputtomia luolastoja) ja jotenkin tylsän oloisia. Avoimessa maailmassa oli nimittäin aika paljon geneeristä ruuduntäytettä ja loottikin tuppasi olemaan pääsääntöisesti turhaa roinaa – ei tullut sellaista fiilistä, että täällä kannattaa samoilla ihan jo siitäkin syystä, että milloin tahansa voi tulla jotakin jännää vastaan.
Loitsusysteemi taas oli ihan toimiva, mutta eri taikoja olisi voinut olla vielä enemmänkin, sillä "oikeassa" Potter-maailmassa eli kirjojen todellisuudessahan niitä oli vaikka millä mitalla. Kyllä niitä tähänkin oli kuitenkin sen verran paljon mahdutettu, että taistelusysteemistä muotoutui tavallaan riittävän monipuolinen. Väistönappi oli myös hyvä olemassa ja toi dynaamisuutta taistelemiseen, kun se ei mennyt pelkäksi paikallaan pönöttämiseksi protego-nappia rämpyttäen. Haastettakin noista nujakoista irtosi sopivasti. Tosin kieltämättä taistoihin alkoi ajan oloon hiukan kyllästyä, koska vihollisten variaatio oli lopulta aika pientä. Eri taistelutaikojen vaikutukset myös muistuttivat kovasti toisiaan, niin ettei pelaajan tarvinnut käyttää mitään erityistä harkintaa sen suhteen, millaisen loitsun mihinkin vihuun ja missäkin tilanteessa paiskaisi. Tähtääminenkin oli jopa turhan helppoa, tai siis sitä ei ensinkään tarvinnut tehdä, vaan taiat etsiytyivät kuin taikaiskusta itsestään oikeaan osoitteeseen. Enimmäkseen tulikin vain viskattua kaikki neljä yksittäisen loitsusetin taikaa peräkkäin umpimähkään ilmaan, sitten tehtyä väistöliike ja vaihdettua loitsusettiä, sitten sama homma kyseisen setin osalta... Eli toisaalta tuo meni aina saman kaavan mukaan, vaikka hahmolla olikin takataskussaan monta eri manausta vihollisten kukistamiseksi.
Sivupuhteista merkittävimpiä olivat varmaan taikaeläinten hoito, herbology ja potionit. Merlinin trial -pähkinöitä tein jonkin verran myös, koska niiden avulla pystyi laajentamaan sitä erilaisille vaatekappaleille varattua inventorya, joka oli tosiaan aluksi vittumaisenkin rajallinen. Taikaeläinten hoito oli erityisen mukavaa ja suorastaan terapeuttista puuhailua: ensinnäkin ne olivat vallan lutuisia, mutta toisaalta rahnatkaan eivät olleet enää koko ajan finito, kun elikoita myymällä karttui varallisuus aivan huomaamatta. Idäteltäviä kasveja ja keiteltäviä potioneita puolestaan oli vähänlaisesti verrattuna esimerkiksi Witcher 3:n lähes rajattomiin alkemiavalikoimiin. Toisaalta tuosta ns. alkemiapuolesta irtosi Hogwarts Legacyssa enemmän haastetta, koska liemet piti aina keitellä ja yrtit idätellä uudestaan halutessaan niitä lisää, kun taas Witcherissä varastoja pystyi täydentämään vain meditoimalla. Lisäksi potionit valmistuivat alun perinkin Witcherissä vain nappia painamalla, kun taas tässä piti odotella keitosten kypsymistä ja yrttien itämistä määrätyn aikaa. Se tuntui realistiselta, jos tuota sanaa nyt tässä yhteydessä sopii käyttää. Aluksi en kyllä edes juuri koskaan muistanut hyödyntää valmistamiani kasveja ja liemiä – paitsi terveyttä palauttava Wiggenweld Potion oli säännöllisessä käytössä – vaikka aina mietin että pitääpä sitten ensi kerralla. Tuli silti hyvä fiilis herbology & potion -inventoryn pullistellessa täytenä. Loppua kohden aloin sentään päästä paremmin jyvälle potioneden käytöstäkin; erityisesti suojapiikit hahmon ylle loihtiva Edurus ja hyökkäysvoimaa kasvattava Thunderbrew olivat varsin hyödyllisiä kiperämmissä paikoissa. Yrttipommit taas tuntuivat olevan yhtä tyhjän kanssa, tai ehkä vika oli meikäläisen tähtäystaidoissa.
Luudalla lentely avasi minulle ainakin aluksi kokonaan uuden maailman. Ennen sitä ei tullut kyllä samoiltua ympäristössä päämäärättömästi vain huvin vuoksi, mutta luutareissuja tein sitten välillä ihan silkasta lentelyn ilostakin. Myös asialliset matkat taittuivat kyseisellä kulkupelillä niin vaivattomasti, että sinänsä varsin kätevälle fast travel -toiminnolle ei enää ilmennyt aivan yhtä usein tarvetta. Lentäminen on aina ollut sellainen kyky, jonka ihan mieluusti ottaisin itselleni reaalimaailmassakin, joten hienoa päästä kokeilemaan sitä edes virtuaalisessa muodossa. Kirottujen rinkuloiden läpi taiturointi rokotti tosin ilmailun hurmaa jonkin verran – vaikka toki niiden avulla saatiin tarvittavaa haastetta lentämistä sisältäviin questeihin – ja mieluiten hurjastelinkin tiluksilla ihan vain vapaasti. Toinen lentämisen iloa rokottanut seikka oli se, että kontrollit tuntuivat niiden osalta aluksi aika kömpelöltä, mutta kyllä se siitä sujuvoitui kokemuksen karttuessa. Tietysti tuota luudalla hurjasteluakaan ei määräänsä enempää jaksa pelkästään huvin päiten, joten alkuinnostuksen haihduttua luutaa tuli käytettyä lähinnä ihan vain kulkuvälineenä.
Pelin loppu oli jokseenkin turhauttava ja venytetty. Siitä sananen spoilereiden sisällä.
Loppuvastuslohikäärme oli ainakin hard-vaikeusteella aivan infernaalinen. Taistelu oli turhan monivaiheinen ja loharilla turhan monta kikkakolmossa takataskussaan (tai takasuomuissaan ennemminkin). Eipä siinä vielä mitään, että se pystyi tulellaan tuottamaan miltei instakill-tasoista damagea, mutta lisäksi sillä oli oman iljettävän olemuksensa suojana eräänlaiset taikakilvet, jotka piti hajottaa tuon monipolvisen kahakan aikana ties kuinka monta kertaa. Minulla taisi mennä tuossa sessiossa yhteensä jotakin viisi tuntia ja siinä sivussa hermot tuhannen päreiksi. Lopussa ollut edes iloinen siitä, että vihdoin onnistuin, vaan vittuuntunut siitä, että tulin tuhlanneeksi monta tuntia elämästäni moiseen turhauttavaan paskaan.
Vieläkin turhauttavampaa oli kuitenkin, että tuon lopputaistelun jälkeen ei saanutkaan heittäytyä laakereilleen lepäilemään, vaan leveliä piti väkisin alkaa hinata vielä ylöspäin, että koko pelin sai vietyä päätökseen. Vika lienee tosin ollut osittain omassa pelityylissäni, kun olin keskittynyt ennen kaikkea main questiin ja sitä konkreettisesti tukeviin sivupuhteisiin sen kummemmin challenge-valikon vaatimuksista välittämättä. Side questejäkin olin kyllä tehnyt aina kun niitä tielleni osui, mutta en mitenkään tietoisesti ollut niitä haeskellut. Päätarinan jälkeen jouduin sitten hampaat irvessä juoksentelemaan pitkin mappia tahkoamassa väkisin jotakin Merlinin trialeita ja jonninjoutavia sivutehtäviä, joiden avulla level nousi aivan kiduttavan hitaaaasti. Kun nekin olivat plakkarissa, jouduin vielä ryntäilemään tippa linssissä ympäri Hogwartsia ja Hogsmeadea ympäristöön piilotettuja turhia kirjansivuja metsästämässä. No kyllähän se level 34 sieltä viimein irtosi, mutta melkoista pakkopullaa oli kyllä tuo loppu.
Siitä huolimatta pelikokemus oli ehdottomasti kokonaisuutena positiivisen puolella. Nyt olisikin sitten aikaa jollekin toiselle suuremman luokan pelille. Ehkäpä viimein olisi vuorossa Skyrim, joka on lojunut syyttävän näköisenä hyllyssäni jo kolmen vuoden ajan.
Tässä on hyvä ottaa huomioon pelin kohderyhmä. Se osuu aikalailla sinne alle 30v pelaajiin ja seksistisesti sanottuna naisiin ja tyttöihin joita kuitenkin Potter maailmassa liikkuu miehiä enemmän. Peli on monilta osin hieman yksinkertaistettu ja tehty tavallaan terapiaksi. Tästäkin huolimatta loistava teos ja uskon jatko-osan tekevän kaikesta suurempaa, toivottavasti samalla myös parempaa
Tuli Tekken 8 painettua platinaksi tässä välissä ja synttärilahjaksi itselle hommattua Like a Dragon: Infinite Wealth, joka illasta lähtee tahkoukseen. Tiukka kuukausi, kun 14. päivä tulee Tomb Raider 1-3 remasterit ja viimeinen päivä FF7R2.
Olisin myös kaivannut enemmän mahdollisuuksia vaikuttaa tarinankulkuun – kyllähän nytkin pääsi ajoittain valitsemaan eri dialogivaihtoehdoista, mutta ymmärtääkseni noilla päätöksillä ei lopulta ollut suurempaa merkitystä tapahtumien kehittymisessä. Anteeksiantamattomat kiroukset olisi kai halutessaan voinut jättää omaan arvoonsa, mutta itse halusin toki opetella ne. Nautinnollisinta pelissä olikin nähdä kun veemäiset hämähäkit tai muut ärsyttävät vihut kieriskelivät tuskissaan lattialla kidutuskirouksen kourissa (näköjään minulla on sadistisia piirteitä). Joku toinen pelaaja olisi voinut pysyä visummin kaidalla tiellä, mutta muuten tapahtumakulku on käsittääkseni sama näennäisistä valinnoista riippumatta. Se on vähän tylsää.
Tähän otan itse kiinni, koska olen ihan samaa mieltä tästä. Vaikka siis erittäin innoissani tätä peliä etenkin alkuun pelasinkin, niin onhan se sanottava että tarinakulku oli tosiaan hyvin yksioikoinen ja oikeastaan mitään variaatiota niissä ei ollut. Edes tupien valinnalla ei ole mitään käytännön merkitystä, ainoastaan sellainen ero että jokaisella tuvalla on muutama oma tehtävä ja tietysti omat tuvat, mutta noin yleisesti koko tarina menee ihan samaa kaavaa.
Anteeksiantamattomat kiroukset on tosiaan siinä mielessä ihan hauska juttu, että niiden käytöllä ei ole minkään valtakunnan vaikutusta yhtään mihinkään. Toki kyllähän niitä kirjoissa ja leffoissakin varsin hövelisti käytetään (vaikka niistä pitäisi lentää instana Azkabaniin), mutta se että tuolla koulumaailmassa voit paukutella menemään niiden kanssa niin onhan tuo nyt vähintäänkin huvittava piirre.
Siinä lopputaistelussahan on valittavana ns. hyvä tai paha lopetus, eli sillä omalla hahmolla voit vetää evil endingin mutta - silläkään ei ole mitään merkitystä. Täysin turha ominaisuus tuokin sinänsä.
Mä nyt tein sen virheen ja hommasin Dwarf Fortressin. Ja onhan tuo aikamoinen autismi-simulaattori. Mutta joku siinä kyllä kiehtoo… tarkemmin ajatuksia kun enemmän tunteja alla.
Joululahjaksi sain monta peliä kun Epic ja Steam tykitti aleja :D Lopuista lisää nyt myöhemmin, mutta tullut pelailtua uutta wrc:tä, Fortnitea (okei tämä oli ilmainen) ja Stranger of Paradisea.
Uusi wrc -> Kyllähän tuo tuntuu vähän Dirt rally 2.5
Toisaalta eipä rallipelin genreen helppo ole uutta keksiä. Eikä oikeastaan tarvi. Se mikä minua välillä häiritsee, että välillä peli on vähän rujon näköinen. Onhan tuossa eri grafiikkamoottori kuin edellisessä, mutta silti on kyllä erikoista. Sitten välillä tosi upean näköinen. Mutta onhan tämä hyvä peli ja esim. asfaltilla tuntuma huimasti parempi. Pelasin pitkästä aikaa dirt rally 2:sta testin vuoksi ja olihan se aika iso ero. Suurin osa autoista millä vetänyt on oikeasti kivoja ajaa.
Stranger of paradise. Pelannut nyt noin 9h. En oikein vielä ole tajunnut tätä. Tuntuu kuin jotain lisäosaa pelaisi. Tai spinoffia (no eikös tämä vähän olekin?) Juokse erilaisia putkia pitkin tuonne, voita iso boss, takaisin valikkoon ja toista. Ei tuo nyt ihan huono ole, itse pelaaminen ihan kivaa ja raikasta, mutta tuntuu että juoni on tähän asti ainakin tosi kevyt, itse pelimaailma rajattu ja "roolipelimäisyys" aika rajattua. Tai no tavallaan tuo "rajattu" kuvaa koko pelin kokemusta. Missä on muut ihmiset, eihän tuossa ole kuin tuo "party", pari välinäytöksen hahmoa ja sitten kaikki loput körmyjä? Muutenkin koko homma tuntuu hämmentävältä. Seikkailaan paikasta toiseen tosi lyhyesti ilmoitettuna "kaaoksen" perässä? Ehkä tässä tulee joku ahaa-hetki tai sitten tämä on yksi niitä mistä pitää lukea myöhemmin että mikäs homma olikaan :D
En vielä pelaa, mutta tilasin just DayZ. Aika vanha peli jo, mutta kiinnostaa tollanen avoimen maailman haahuilu. En ole montaa videota pelistä katsonut, että ei paljoa tietoa siitä. Tarkoitus serkun kanssa etsiä toisemme ja alkaa tiiminä pelaamaan. Onko joku pelaillut?
Stranger of paradise. Pelannut nyt noin 9h. En oikein vielä ole tajunnut tätä. Tuntuu kuin jotain lisäosaa pelaisi. Tai spinoffia (no eikös tämä vähän olekin?) Juokse erilaisia putkia pitkin tuonne, voita iso boss, takaisin valikkoon ja toista. Ei tuo nyt ihan huono ole, itse pelaaminen ihan kivaa ja raikasta, mutta tuntuu että juoni on tähän asti ainakin tosi kevyt, itse pelimaailma rajattu ja "roolipelimäisyys" aika rajattua. Tai no tavallaan tuo "rajattu" kuvaa koko pelin kokemusta. Missä on muut ihmiset, eihän tuossa ole kuin tuo "party", pari välinäytöksen hahmoa ja sitten kaikki loput körmyjä? Muutenkin koko homma tuntuu hämmentävältä. Seikkailaan paikasta toiseen tosi lyhyesti ilmoitettuna "kaaoksen" perässä? Ehkä tässä tulee joku ahaa-hetki tai sitten tämä on yksi niitä mistä pitää lukea myöhemmin että mikäs homma olikaan :D
Spoilaamatta liikaa: tämä liittyy hyvin vahvasti ensimmäiseen Final Fantasyyn, eli jos ei vielä läpäisynkään jälkeen juoni aukea kannattaa lukea ykkösen tarina jostain (tai miksei pelatakin kun on taas mahdollista).
Tällä hetkellä PUBG Battlegroundsia on tullut pelailtua. Ihan kiva peli silloin kun tiimi on toimiva ja et kuole heti ekan minuutin aikana. Peli on ilmainen avoimen maailman peli jossa on karttoja ja sotimalla pitää selvitä olemaan viimeinen 1-4 elossa oleva. Koukuttava peli,mutta välillä melkosta ripulia juuri tuon nopean kuolemisen takia.
Mitä tulee DayZ:taan niin oon meinannu sen hankkia,mutta on jäänyt hankkimatta. Pari kaveria sitä pelaa, mutta ovat sanoneet sitä,että kun mitä enemmän saat kerättyä kaikkea härpäkettä niin siinä tulee sit oltua niin varovainen ettei vaan kuole koska sitten kaikki alkaa taas alusta. Peli on tosiaan yllättävän suosittu edelleen vaikka on vanha peli.
Päätin ostaa tarjouksesta (14,99€) Hasbro Family fun pack-kokoelman jossa on mm. kaksi Ubisoftin tekemää Risk-lautapeliä ja Monopoly plus. Lisäksi Arkanoid eternal battle tarttui alelaarista joten hieman rauhallisempaa pelailua luvassa.
En vielä pelaa, mutta tilasin just DayZ. Aika vanha peli jo, mutta kiinnostaa tollanen avoimen maailman haahuilu. En ole montaa videota pelistä katsonut, että ei paljoa tietoa siitä. Tarkoitus serkun kanssa etsiä toisemme ja alkaa tiiminä pelaamaan. Onko joku pelaillut?
Nykyään enemmän tulee kokeiltua erillaisia modattuja servuja ja eri mappeja.
Ihan hauskaa aina välillä koittaa selviytyä, kunhan ei ole liian hc-serveri. Sellaisissa meinaa välillä hermo mennä, kun kaikki on jäässä ja Zombiet hakkaa hengiltä muutamassa sekunnissa.
Yksin ei kyllä jaksaisi pelata, vaan täytyy olla ainakin yksi kaveri mukana.
Nykyään enemmän tulee kokeiltua erillaisia modattuja servuja ja eri mappeja.
Ihan hauskaa aina välillä koittaa selviytyä, kunhan ei ole liian hc-serveri. Sellaisissa meinaa välillä hermo mennä, kun kaikki on jäässä ja Zombiet hakkaa hengiltä muutamassa sekunnissa.
Yksin ei kyllä jaksaisi pelata, vaan täytyy olla ainakin yksi kaveri mukana.
