Viiden vuoden päästä oletan, että kaikki on kurjempaa kuin nyt sekä Suomessa, maailmalla että henkilökohtaisesti.
Olen viiden vuoden päästä yli nelikymppinen, eli viimeinenkin virkeyden, nuoruuden ja elinvoimaisuuden kipinä on jo sammunut tai sammumassa ja olen siinä elämänvaiheessa, jossa asiat ovat jo takana mutta edessäkään ei ole muuta kuin monta vuosikymmentä työntekoa. Viiden vuoden päästä on varmasti jo ilmoitettu, että senttiäkään ei eläkkeitä makseta enää kenellekään, ja töissä on oltava vaikka toinen jalka haudassa.
Terveydellisesti toinen jalkani onkin varmasti haudassa, ei ole nytkään kehumista. Sukurasituksien osalta on sitten mielenkiintoista, mitä geneettinen Onnenpyörä pyöräyttää. Luultavasti lisää sydänperäisiä vaivoja, verenpainetta ja kolesteroliongelmia (siitä huolimatta, että painoindeksi on nyt noin 20) ja potentiaalisesti eturauhassyöpä. Tosin ehkä nelikymppisenä sitä ei vielä tule. Saattavat toki hiuksetkin lähteä päästä. Astma- ja hengityselinsairaudet tuskin ainakaan kohenevat. Aivoverenvuoto tai alzheimer eivät vielä uhkaa viiden vuoden päästä, mutta eivätköhän nekin sukuperimän mukaisesti lähesty.
Silmieni miinusnäkö on saattanut tulla pari pykälää ikänäön takia taaksepäin, mutta jos sukurasitus pitää paikkansa, niin kaihi varmaankin iskee silmiin. Kuuloni on huonontunut siihen pisteeseen, etten enää nauti musiikista ja olen lopettanut keikoilla käymisen ja levyjen kuuntelun. Matkustelukin on hankalaa, kun ei erota vieraita kieliä vaikka olisi mikä kuulotorvi korvassa.
Sitä paitsi Eurooppaan ei voi enää turvallisesti matkustaa jatkuvien mellakoiden, pienten sisällissotien ja islamistien iskujen takia. Eipä voi matkustaa tosin edes Turun lähiöihin, jotka ovat muuttumassa Malmön maahanmuuttajaghettojen kaltaisiksi.
Tarja Cronberg on kutsunut asuinalueelleni 10 000 italialaista mafiosoa, jotka kahakoivat päivittäin somali- ja kurdiyhteisöjen kanssa. Turun kaupunginjohtajana on Li Andersson, ja päätöksenteko on entistäkin surkeampaa kuin nyt. Olen joutunut vaihtamaan asunnon pienempään ja huonompaan vuokraläävään, koska elinkustannukset ovat nousseet koko ajan ja palkkataso on pysynyt samana. Asun keskellä etnistä sisällissotaa ja välttelen liikkumista iltaisin ja viikonloppuisin. En enää edes pyöräile, sillä pyöräni on tuhottu joko Allahin nimeen tai Don Giovannin pyynnöstä, josta ei voitu kieltäytyä. Autoa minulla ei tietysti ole, ei ole nytkään.
Naista olen tuskin saanut vuosikausiin, ellen sitten ole turvautunut rahaan jossain välissä. En enää jaksa asiasta edes välittää ja elän vuonna 2018 käytännössä selibaattimunkin elämää satunnaisen nettipornon avustuksella.
Oletettavasti viiden vuoden päästä eläkkeellä olevat vanhempani ovat nykyistä huonokuntoisempia: äitini äiti oli vainaa jo samassa iässä mitä äitini on nyt, joten perhetragediakin voi olla tiedossa. Myös lemmikkini ovat jo nyt seniori-iässä, joten pahimmassa tapauksessa kotona ei odota töiden jälkeen enää ketään viiden vuoden päässä.
Ystävistäni osa on nytkin muuttanut eri kaupunkiin, joten pidän satunnaisyhteyttä netitse ja näen osaa heistä joskus kerran vuodessa. Yksi ystävä eli paras ystävä asuu onneksi Turussa ja onkin lähes ainoa oikea kontakti oikeisiin ihmisiin. Lisäksi veljeni on edelleen tavoitettavissa. Muuten en näe ketään, soittele kenellekään tai lähde mihinkään. Paitsi Jatkoajan foorumille, jonne olen kirjoittanut 15 000 viestiä. TuTo meni konkurssiin 2017, joten olen siirtynyt kannattamaan Naantalin VG-62:sta.
Ainoa asia, mitä elämältä enää odotan 2018 on pian koittava maksimi-ikälisä kaupungin palveluksessa, jolloin saan muutaman lomapäivän lisää. Työelämässä asemani on edelleen yhtä ylityöllistetty ja alipalkattu. Graduntekohaaveet olen haudannut lopullisesti jo muutama vuosi sitten todettuani sellaisen turhaksi. Odotan elämältä vain sitä, että jatkuva sade loppuisi, mutta se ei lopu paitsi talvisin, jolloin tulee lunta.