Ja Amerikkalaiset ovat tappaneet enemmän toisiaan kuin mitä ovat onnistuneet sodissa yhteensä "kaatumaan".
Tämä fakta ei nykytietämyksen mukaan pidä lähellekään paikkaansa. Dresdenissä kuoli paljon ihmisiä mutta arvioiden mukaan kuolleita oli reilusti alle 100 000, joidenkin lähteiden mukaan vain 30 000.
Hiroshimassa taasen kuoli välittömästi noin 100 000 ihmistä ja vuoden loppuun mennessä jopa yli 150 000 ihmistä. Mutta nämäkin lukemat ovat vain suuntaa antavia arvioita. Nagasakissa kuoli välittömästi noin 70 000 ihmistä.
vlad.
Kurt Vonnegut - Teurastamo 5
Klassikko(?) oli iso pettymys. Odotin Vonnegutin kirjoittavan toisen maailmansodan sotavankien kauheuksista mukaansa tempaavasti ja koskettavasti, mutta kirjoitustyyli oli hyvin etäinen jättämättä mitään kosketuspintaa kirjan hahmoihin ja lisäten juoneen avaruusoliot. Lisäksi hän käytti tehokeinona ilmaisua "niin se käy" aina, kun kirjoitti jonkun kuolemasta. Uskomatonta, ettei tuollaista ala-arvoista tehostuskeinoa ole saksittu pois.
Muutama poiminta kesälukemistosta:
Unto Parvilahti: Berijan tarhat
- Suomalainen SS-yhdysupseeri vangittiin sodan jälkeen valvontakomission vaatimuksesta ja siirrettiin laittomasti Neuvostoliittoon. Kirja on Parvilahden oma tarina lähes kymmenen vuoden kauhuista kommunistisessa helvetissä. Osuva kuvaus Stalinin Neuvostoliiton viileän puoleisesta vieraanvaraisuudesta.
.
Aika outoa, että kirjan pääosassa olevasta aiheesta kirjoitetaan kymmenkunta sivua. Vonnegutin tarjoamat uhriluvut olivat myös aivan toiset kuin vladin esittämät. Ei ollut minun kirjani.Niin tuo kirja kertoo Vonnegutin kokemuksista sotavankina kun hän jäi Dresdenin tuhoisten pommitusten alle. Pääosassa on siis Dresden pommitusten jälkeen.
Onkohan tämä provo?Ylläolevan luin muutama vuosi sitten. Sisälsi niin paljon tarkkaa ja kielteistä analyysia neuvostoyhteiskunnasta, että päädyin siihen , että ei ole aito.
Oli ikäänkuin kuohuttavaksi vankikirjaksi naamioitu julistus eli propagandaa.
Onkohan tämä provo?
Elämänmenosta Neuvostoliitossa löytyy paljon muutakin kirjallisuutta ja aikalaisdokumentaatiota, jossa ihan saman sarjan tarinoita on joka lähtöön. Jotakin Parvilahden kirjan yksityiskohtia voi toki epäillä, mutta kokonaiskuva ei muutu miksikään. On tietysti ihan ok epäillä Parvilahden tekstien värittyneistyyden astetta, taustat huomioon ottaen.
No noistakin vanhin ja tuorein ovat syntyneet yli sadan vuoden välein. Älä luovu vielä toivosta. Jos tuo sadan vuoden sykli pitää paikkansa, uusi "Dickens" tai "Linna" syntyy ihan lähiaikoina, ellei ole tehnyt sitä jo.Vanhat klassikot pitävät aina pintansa. Tuntuu, ettei tänä päivänä enää synny "Linnoja", ei Steinbeckiä, ei Dickensiä...sääli.
Lähimenneisyydessä löysin kirpputorilta Tapio Hiisivaaran teoksen "Saksan Voitto Lännessä 1940", julkaistu 1941 (ja tekijän alkulause päivätty 20.4.1941, eli Hitlerin syntymäpäivänä). Täsmälleen samat mainitsemasi asiat on syytä pitää muistissa tämän teoksen kanssa. Mukavaa sinänsä että tämän sortin kirjoja löytyy välillä, niitähän hävitettiin ahkerasti 40-luvun jälkipuoliskolla. Tuskin tuostakaan mitään isoa painosta otettiin.Historiasta ja konteksteista kiinnostuneille voisin suositella myös seuraavaa divarista löytynyttä: Herbert Kranzin kirjoittama "Ranskan pelin loppu". Kirja kertoo toista maailmansotaa edeltäneestä eurooppalaisesta diplomatiasta. Mielenkiintoiseksi kirjan tekee juuri konteksti: sen on kirjoittanut saksalainen Ranskan antautumisen jälkeen vuonna 1940. Objektiivisuus, eri näkökulmat, propaganda, voittajien kirjoittama historia ym. ovat hyviä miettimisen aiheita.
Onkohan tämä provo?
Elämänmenosta Neuvostoliitossa löytyy paljon muutakin kirjallisuutta ja aikalaisdokumentaatiota, jossa ihan saman sarjan tarinoita on joka lähtöön. Jotakin Parvilahden kirjan yksityiskohtia voi toki epäillä, mutta kokonaiskuva ei muutu miksikään. On tietysti ihan ok epäillä Parvilahden tekstien värittyneistyyden astetta, taustat huomioon ottaen. Parvilahti oli sentään entinen SS-mies, ja sodan jälkeen hänet kaapattiin oikeudettomasti Yrjö Leinon (komm.) ministeriön myötävaikutuksella Neuvostoliittoon, jossa häntä pidettiin väkipakolla noin vuosikymmenen ajan. Parvilahden keuhkot tärveltyivät tuolla reissulla, ja tämä veikin lopulta miehen ennenaikaiseen hautaan. Ihme jos tuosta ei jotain olisi jäänyt hampaankoloon itänaapureille.
Aihetta sivuavaksi lisälukemistoksi sopii vaikkapa Aleksandr Solženitsynin Arhipelag Gulag eli Vankileirien Saaristo, löytyy suomennettuna. Tuo oli aikanaan hyvin merkittävä teos, on sitä tietysti edelleenkin.
Lähimenneisyydessä löysin kirpputorilta Tapio Hiisivaaran teoksen "Saksan Voitto Lännessä 1940", julkaistu 1941 (ja tekijän alkulause päivätty 20.4.1941, eli Hitlerin syntymäpäivänä). Täsmälleen samat mainitsemasi asiat on syytä pitää muistissa tämän teoksen kanssa. Mukavaa sinänsä että tämän sortin kirjoja löytyy välillä, niitähän hävitettiin ahkerasti 40-luvun jälkipuoliskolla. Tuskin tuostakaan mitään isoa painosta otettiin.
Talvisotaan/Jatkosotaan liittyviä kirjoja saa suositella.
Minulla on isän puolelta saman tapainen tausta. Vanhempi polvi ei onneksi jähmettynyt iskemään nyrkkiä pirttikalustoon, vaan keskittyivät nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Olisivat kyllä Karjalan ottaneet takaisin jos se olisi annettu. Vääryys asiaan liittyy, ja vaikea sellaista on heimoperillisten unohtaakaan.Karjalaan jäivät isovanhempieni maat ja mummoni molemmat veljet. En unohda tätä elinaikanani.
Olihan siellä mm. neukkujen "tuhtaamisesta" monenlaisia esimerkkejä. Tämäntapaisista jutuista osan Parvilahtikin kertoi perustuvan kuulopuheisiin. Rosvojen riehumista Dudinkassa koskeneessa kuvauksessa saattoi olla vähän ekstraa mukana, mene ja tiedä. Toisaalta kirjassa ei esitetty sellaisia "valheita", joita suomalaiset kommunistit 50 vuotta sitten väittivät sinne kirjoitetun. Parvilahden kuvaus vankiloiden, vankileirien ja siperialaisen työyhteisön elämästä 40-50-lukujen Neuvostoliitossa vastaa yleisellä tasolla sitä kuvaa, minkä relevanteista lähteistä voi muualtakin saada. Sama pätee myös kolhoosielämän kuvauksiin, joista Parvilahti teoksessaan kirjoitti, vaikka ei itse kolhoosissa missään vaiheessa asunut.Parvilahti on todellinen henkilö ja paljon kärsinyt. Valitetettavasti hän liimasi kirjaansa päälle asioita, jotka ovat osapuilleen totta, mutta aivan irti asiayhteydestään. Aivan turhaan, kertomus olisi riittänyt. Paskan systeemin analyysin olisi voinut tehdä erikseen. Ja onhan niitä tehty.
Varsinainen löytö. Alkuperäisenä kovakantisena v. 1990 painoksena tuo on aika haluttua tavaraa divareissa. Raskasta tekstiä raskaan elämän eläneeltä taiteilijalta, ehdottomasti. Ei oikein voi suositella lukemistoksi herkille kaunosieluille, mutta paljon mielenkiintoisempi teos kuin monet, monet muut muistelot ja muistiinpanot.Luvussa Kalervo Palsan päiväkirjat. Pitkiä pätkiä ei kykene lukemaan päiväkirjamuodon takia, eikä tekstikään ole kepeimmästä päästä. Eipä tuolla kiire ole, kirjastopoistona 1€.
Varsinainen löytö. Alkuperäisenä kovakantisena v. 1990 painoksena tuo on aika haluttua tavaraa divareissa. Raskasta tekstiä raskaan elämän eläneeltä taiteilijalta, ehdottomasti. Ei oikein voi suositella lukemistoksi herkille kaunosieluille, mutta paljon mielenkiintoisempi teos kuin monet, monet muut muistelot ja muistiinpanot.
Toivottavasti lukunautintosi ei kärsi, mutta paljastan tässä, että runkki-harraste säilyi kuvioissa mukana kypsemmällekin iälle. Erityisen riipaisevia olivat ne hetket, jolloin päähenkilö oli kiivennyt jakkaran tms. päälle ja naru oli jo kaulassa. Sitten ei kuitenkaan hirttäydytty vaan runkattiin.Ainakin nuoruudessaan ankara onanisti.
Hienoa! Kirjoitinkin siitä pari sivua sitten. 250 sivua on kova saavutus. Koko kirja oli muistaakseni noin 350 sivua englanniksi.Agassin muistelmat menossa. Ostin eilen junamatkalle. En muista, milloin olen viimeksi lukenut 250 sivua yhden illan aikana. Lennokasta tarinaa, hyvin kirjoitettu ja yllättävän hyvin suomennettu. Olisi toki ollut kiva lukea tämä englanniksi, mutta se vaihtoehto oli tällä kertaa suljettu pois. Tulee hiukan mieleen Theo Fleuryn vastaava teos, paitsi että tämä on viihdyttävämpi.