Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[adolf]

Saan vaan tuon Hararin Sapiens kirjan sekä Bruce Dickinsonin elämänkerran luettua ensin alta pois, niin näissähän mulle riittää pitkäksi aikaa luettavaa. Kiitoksia vielä kerran.

 

[Useful Idiot]

Kesken on Pirunkehto, joka siis kertoo kotimaisesta black metallista. Erittäin mielenkiintoista tekstiä, joskin olen pääosin hieman uudemman bläkkiksen ystävä, kirjan keskittyessä lähinnä ensimmäisiin genren yhtyeisiin. Taattua Svartin laatua.

Seuraavaksi aloitan Miles Davisin elämänkerran, jonka itseasiassa bongasin tänään ruhtinaalliseen viiden euron hintaan.

 

[Alamummo]

Suomen historia aikavälillä 1400-luku - vuosi 1917 kiinnostaisi. Kirjasuosituksia otetaan vastaan.

Taipuuko sulla toinen kotimainen? Jos, niin suosittelen Herman Lindqvistin kirjaa När Finland var Sverige. Kirja kertoo Ruotsin ja Suomen yhteisestä historiasta n 1100-luvulta aina vuoteen 1809, jolloin Ruotsi menetti Suomen alueen Venäjälle. Lindqvistin kerrota on sujuvaa ja kaikkea muuta kuin pölyistä historiaa. Kirjassa on paljon henkilökuvauksia ja mukavia anekdootteja.

 

[adolf]

Taipuuko sulla toinen kotimainen? Jos, niin suosittelen Herman Lindqvistin kirjaa När Finland var Sverige. Kirja kertoo Ruotsin ja Suomen yhteisestä historiasta n 1100-luvulta aina vuoteen 1809, jolloin Ruotsi menetti Suomen alueen Venäjälle. Lindqvistin kerrota on sujuvaa ja kaikkea muuta kuin pölyistä historiaa. Kirjassa on paljon henkilökuvauksia ja mukavia anekdootteja.

Ei kyllä yhtään. Olisi varmaan ollut mielenkiintoinen, mutta lukusuosituksia on jo toisaalta ehtinyt tulla enemmän kuin osasin odottaakaan. Kiitos kuitenkin.

 

[Kooki]

Dan Brownin Kadonnut symboli tuli luettua ja oli kyllä aikamoista kukkua, todella mielikuvituksetonta samojen asioiden jankuttamista koko kirja. En olisi Infernosta uskonut enää huonommaksi voivan mennä mutta siinäkin onnistuttiin.

 

[Frostbite]

Marko Jantusen kirja tuli luettua tuossa kuukausi sitten lomareissulla.
Oli kyllä aika pysäyttävää ja rehellistä tekstiä.

 

[Alamummo]

Nyt aloittelen Haruki Murakamin kirjatrilogiaa 1Q84, ensimmäinen luku on jo temmannut aika tehokkaasti mukaansa.

Tämä trilogia on nyt luettu. Aika erikoinen tarina, jonkinlainen dystopiakuvaus, joka alkaa tavallisessa todellisuudessa ja jossain vaiheessa päähenkilöt havahtuvat olevansa vaihtoehtoisessa maailmassa. Trilogia olisi parantunut tiivistämällä ja se oli lopussa ehkä vähän turhan melodramaattinen. Mutta mielellään kirjaa luki ja välillä sitä oli suorastaan vaikea jättää käsistään. Lisävivahteen kirjalle antoi viimesyksyinen Japanin matkani. Voin kyllä suositella sitä sciifistä pitäville, jotka lukevat muutakin scifiä kuin tulevaisuus/avaruusseikkailuja.

 

[Iisoppi]

Tuli luettua Elisabeth Adlerin teos salaperäinen nainen (sisältää kaksi kirjaa) kolmannen kerran. En tiedä mikä siinä tarinassa kiehtoo... Se vain tempaa mukaansa eikä kirjaa halua laskea ennen kuin kaikki on selvää. Kirjat sisältää turhanpäiväistä hömppää ja epäloogisuuksia mutta on mukavaa ajanvietettä. Jostain syystä ja ehkä siksi.

 

[Kilgore Trout]

Tämä trilogia on nyt luettu. Aika erikoinen tarina, jonkinlainen dystopiakuvaus, joka alkaa tavallisessa todellisuudessa ja jossain vaiheessa päähenkilöt havahtuvat olevansa vaihtoehtoisessa maailmassa. Trilogia olisi parantunut tiivistämällä ja se oli lopussa ehkä vähän turhan melodramaattinen. Mutta mielellään kirjaa luki ja välillä sitä oli suorastaan vaikea jättää käsistään. Lisävivahteen kirjalle antoi viimesyksyinen Japanin matkani. Voin kyllä suositella sitä sciifistä pitäville, jotka lukevat muutakin scifiä kuin tulevaisuus/avaruusseikkailuja.

Pidin kovasti 1Q84:ta kuten muistakin Murakamin kirjoista, mutta minusta se on ennemmin maagista realismia kuin scifiä. Anekdoottina voisin mainita, että se oli vuonna 2011 ehdolla Literary Reviewin Bad sex in fiction -palkinnon saajaksi.

Luin viimeksi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset. Sen lukeminen oli aika ajoin melkoista vastatuuleen soutamista, joten en suosittele sitä kuin varauksella. Hurmeen tuotantoon pääsee helpommin sisälle vaikka Hullun kautta, ellei ole Niemeä vielä saanut käsiinsä.

 

[lemponen]

Dan Brownin Kadonnut symboli tuli luettua ja oli kyllä aikamoista kukkua, todella mielikuvituksetonta samojen asioiden jankuttamista koko kirja. En olisi Infernosta uskonut enää huonommaksi voivan mennä mutta siinäkin onnistuttiin.

Jos noin, niin lukaseppa Dan Browin viimeisin eli Alku (Origin).

Miksikähän minä olen tuhlannut aikaa Dan Brownin kirjojen parissa jo seitsemän kirjan verran? :) Heh, ei tuota oikein voi selittää... Sinällään mielenkiintoisiahan teemoja noissa on. Sijoittuu kulttuurihistoriallisesti ja uskonnollishistoriallisesti mielenkiintoisiin paikkoihin kuten esim. tämä viimeinen Bilbaoon, Barcelonaan, Madridiin, edellisissä Pariisiin, Lontooseen, Firenzeen, Roomaan, Istanbuliin, Venetsiaan ja niin edelleen. Dan Brownin tyylissä on jotain hyvääkin... Mutta pääsääntöisesti melkoista kukkuahan nuo tarinat ovat olleet Enkelit ja demonit sekä Da Vinci -koodin jälkeen. En tiedä, että viitsinkö lukea, jos Brownilta tulee esim. muutaman vuoden päästä uusi, kuudes Robert Langdon tarina. Luki tai ei - varsinkin jos lukisin sen, niin varmaankin aika tyhjä olo olisi lukiessa. (Jos en lukisi, niin ketuttaisi hyvän "putken" katkeaminen. :)

Dan Brown ranking (neljä parasta):

1. Da Vinci koodi
2. Enkelit ja demonit
3. Inferno
4. Alku

• lopuista ei ole minulla mitään mielikuvia, miten ne rankingiin sijoittaisin...

Da Vinci -koodissahan parasta olivat myös aika hyytävät pahikset Sir Leigh Teabing, piispa Manuel Aringarosa, Langdonin albiino painikaveri Silas sekä uskonsa kanssa painiva ylikomisario Bezu Fache. Tuollainen konnagalleria olisi ollut helppo kopioida muihinkin RL-tarinoihin, mutta noin ei ole tapahtunut.

 

[El Gordo]

Minen kyllä saanut Da Vinci -koodistakaan oikein mitään iloa irti, jokseenkin pöhkö juoni, heppoinen ja ärsyttävä kirjoitustyyli. Ei jatkoon.

Viimeksi oon loppuun asti saattanut vissiin Jean Echenozin Pitkän juoksun, Emil Zatopekin urasta ja elämästähän siinä kerrotaan ja sivalletaan samalla rautaesiripun takaista Tsekkoslovakiaa sarkastisesti. Hyvä kirja joskin aika lyhyt.

Sitä ennen luin kirjan nimeltä Itäkairan prinsessa, naisesta joka on vaellellut Lapin erämaissa ja kirjoitellut havaintojaan autiotupien vieraskirjoihin, ahkerasti jo vuosikymmenten ajan. Pakollista luettavaa jos retkeily Lapissa yhtään kiinnostaa, ja suositeltavaa kaikille muillekin.

 

[lemponen]

Minen kyllä saanut Da Vinci -koodistakaan oikein mitään iloa irti, jokseenkin pöhkö juoni, heppoinen ja ärsyttävä kirjoitustyyli. Ei jatkoon.

Itse kun tykkään dekkareista, niin minulle upposi tuo DVk. Muuten tuohon rankingiin on osaltani vaikuttanut, että kolmen kärjestä kaikista on leffa, jotka on tullut nähnyt. Viimeisimmistä ei tietenkään vielä ole, mutta muuten se on kaikista tuoreimmassa muistissa. Noista lopuista ei myöskään ole leffaa, eikä toivottavasti tulekaan, siksi ei varmaankaan ole niistä kunnon muistikuvia ranking-listauksen perusteluksi.

Nyt luen David Lagercrantzin Tyttö joka etsi varjoaan. Myönnän, että mulla on aika "huono maku", mitä luen (en lue koskaan mitään maailmankirjallisuuden klassikoita enkä edes kotimaisia klassikoita). Pääasia on, että edes jotain kirjoja lukee. Lukemista harrastan lähinnä ennen nukkumaanmenoa, vapaapäivinä ja lomilla jne. Koko ajan on luettavana kuitenkin joku kirja yöpöydällä venaamassa. Joskus on kesken parikin kirjaa.

 

[Ilmari Ahde]

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen ja Kaikki taivaan linnut

Luettu tuossa järjestyksessä, toisin päin olisi voinut olla parempi, onhan Kaikki taivaan linnut kirjoitettu ennen suurta hittiä, tuosta se sitten muotoutui paljon paremmaksi kertomukseksi. Kaikki taivaan linnut ei uponnut, Kuin surmaisi satakielessä oleva tärkeä henkilö puuttuu lähes täysin, muista ei saa oikein otetta ja vanhempi Jean Louise on enimmäkseen kärttyisä akka. Mutta kun halvalla sai niin tuli hankituksi ja luetuksi.

Kuin surmaisi satakielen onkin toinen juttu, siitä pidin kovasti. Jean Louise on teräväpäinen ja tarkkanäköinen lapsi, väliin turhankin pikkuvanhaksi tehty. Atticuksen kärsivällisyyttä ja malttia, lapsiaan ja montaa muutakin ihmistä kohtaan, sopii ihailla. Pari muutakin lähipiirin ihmistä tekee parhaansa "Scoutin" kasvattamisessa, välillä onnistuu ja välillä ei. Klassikkona tätä kirjaa pidetään ja on se asemansa ansainnut. Voisin kuvitella kirjailijan olleen joskus pikkutyttö 30-luvun Alabamassa.

Sen verran reippaasti näissä neekeri -sanaa viljellään, etten kumpaakaan RASMUS-ryhmän lukupiiriin uskaltaisi suositella, Gummeruksen kustantamo poltettaisiin ja kirjailija kaivettaisiin haudasta lynkattavaksi.

 

[Germanicus]

Rick Bragg - Jerry Lee Lewis, omin sanoin

Elämäkerta taas menossa, tällä kertaa The Killer & His Pumping Piano. Oli kyllä kova jannu pianon soittamisessa, pillerien vetämisessä, dokaamisessa, hillumisessa, naisten iskemisessä ja kaikessa muussa pahennusta aiheuttavassa toiminnassa. Ihmettelen kyllä kovasti, että on yhä elossa. Paljon on uskonnollisuutta mukana, samoin kuin Cashin elämäkerrassa. Yksi Sun-artisteista, miehistä, jotka aloittivat koko homman. Arvostan kyllä musiikillisesti kovasti, mutta melko vittumaisen kuvan kirja hänestä antaa.

Still, last man standing!

 

[Huerzo]

Ei kyllä yhtään. Olisi varmaan ollut mielenkiintoinen, mutta lukusuosituksia on jo toisaalta ehtinyt tulla enemmän kuin osasin odottaakaan. Kiitos kuitenkin.

Kirja löytyy myös suomennettuna, vähemmän yllättävästi nimellä "Kun Suomi oli Ruotsi". Mennyt itseltäni ohitse, mutta virhehän on helppo korjata.

 

[Johnny B. Goode]

Tällä hetkellä menossa Hans-Joachim Langin teos Parakki 10. Kertoo Auschwitzin naistenleirin parakista nro.10. Se mikä em. tönöstä tekee erityisen on se, että kyseisen parakin asukkaat olivat Auschwitzin SS-ylilääkäri Eduard Wirthsin ja hänen alaistensa, erityisesti Carl Claubergin ja Horst Schumannin, koe-eläimiä .Arvon herrat tohtorit tutkivat pääasiallisesti eri tapoja suorittaa mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti sterilointeja, mm. säteilyttämällä, ruiskeilla ja kirurgisilla toimenpiteillä. Aika karua luettavaa. Monet leikkauksia suorittaneista "kirurgeista" olivat luottovankeja joilla oli jonkinasteinen lääketiteellinen koulutus. Sielä mm. munasarjoja saattoi poistaa joku hammashoitaja. Ihme kyllä tuolta jäi sen verran porukkaa henkiin että heidän kertomuksiensa pohjalta pystyttiin tuo kirja kirjoittamaan.

 

[Iisoppi]

Taipuuko sulla toinen kotimainen? Jos, niin suosittelen Herman Lindqvistin kirjaa När Finland var Sverige. Kirja kertoo Ruotsin ja Suomen yhteisestä historiasta n 1100-luvulta aina vuoteen 1809, jolloin Ruotsi menetti Suomen alueen Venäjälle.

Kirja löytyy myös suomennettuna, vähemmän yllättävästi nimellä "Kun Suomi oli Ruotsi".

Kiitoksia suosituksesta. Olen lukenut kirjaa pitkälti (suomeksi) ja se on ollut mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu. Lukemista jaksaa jatkaa vielä. Ei ehkä hirveästi uutta mutta hyvin koottu teos Suomen historiasta Ruotsin vaikutuspiirissä.

 

[Musta Nuoli]

Bruce Dickinsonin elämäkerta oli pääsääntöisesti ihan mielenkiintoinen ja sisälsi muutamia mehukkaita anekdootteja hyvältä sanankäyttäjältä, mutta näennäisistä paljastuksista tyyliin "kusin koulupoikana sisäoppilaitoksen keittoon", "syövän aikana kärsin ummetuksesta" jne kirja jättää hyvin varautuneen jälkivaikutelman. Jälkipuheessaan Dickinson mainitseekin, että on jättänyt tarkoituksella kaikki yksityiselämäänsä liittyvät asiat pois, ja kirjasta voisi saada vaikutelman, että mies elää yksinäisenä munkkina suurimman osan elämäänsä mikä ei pidä paikkaansa. Myös Iron Maiden -kuviot jäävät lopulta aika köykäisiksi, varsinkin bändistä eroamisen ja siihen takaisin liittymisen prosesseja olisi voinut avata enemmän.

Sujuvammasta päästä rokkielämäkertojahan tämä oli, ja taatusti aidosti itse kirjoitettu toisin kuin valtaosa vastaavista elämäkerroista, joissa on tähden nimi kannessa ja haamukirjoittajan nimi pienellä jossain. Siitä huolimatta tämä vahvistaa käsitystäni siitä, että isoista bändeistä ja artisteista pitäisi saada virallisen elämäkerran rinnalle aina se epävirallinen, jolla ei ole bändin/artistin siunausta ja jossa uskallettaisiin käydä läpi myös niitä asioita, jotka eivät aina ole niin miellyttäviä ja joissa kerrottaisiin tasapuolisesti useampia totuuksia eri konflikteista ja tapauksista.

Ei kenenkään lopullinen ja virallinen historia voi olla vain henkilön itsensä kirjoittamaa, kukaan ei elä tyhjiössä vailla ympäristönsä ja muiden ihmisten vaikutusta ja kontekstia. Siksikin "viralliset elämäkerrat" ovat usein niin tylsiä.

Suomennoksesta paistoi läpi se, että suomennos on tehty todella kiireellä. Teoksella oli useita eri suomentajia ja tekstiin oli jäänyt ikäviä lipsahduksia kuten miekkailutermin "run you through" suomennos. Tuo tarkoittaa miekalla lävistämistä eikä läpiajamista tai yliajamista.

Tästä huolimatta suosittelen Dickinsonin teosta monen muun, latteamman rokkielämäkerran sijasta, koska Dickinson on sanankäyttäjänä hyvä ja niin monipuolinen persoona: laulaja, miekkailija, kirjailija, lentokapteeni, tv-dokumenttien juontaja ja ties mitä.

 

[jake styles]

Bruce Dickinsonin elämäkerta

Osuva arvostelu. Itsekin odotin vähän enemmän, tosin se ei tullut minään yllätyksenä että musahommat oli vain yksi osuus tällaisen monitaiturin elämäkertaa. Ja hyvä niin, mutta aika moni Maideninkin levyistä oli käsitelty parilla rivillä, kärjistetysti pelkkänä mainintana että ”tulipahan tehtyä”. Suomennos myös itselleni särähti hetkittäin kielikorvaan. Yleensä nämä tulee luettua englanniksi, mutta nyt sain lahjaksi käännösversion joten sillä mentiin. Täytyy kyllä sekin myöntää, että tämän kirjan tapauksessa olisi saattanut joutua tarkistelemaan englanti-suomi -sanakirjasta ehkä enemmän juttuja kuin normaalisti.

 

[Ollakseni]

Johanna Sinisalon Ennen Päivänlaskua Ei Voi tuli lukaistua läpi ja olihan se hyvä ja kiehtova kirja. En sitten tiedä oliko Finlandian arvoinen mutta kyllä sen parissa viihtyi hyvin sen kuutisen tuntia mikä lukemiseen meni.

Nyt sitten on menossa Sinisalon Enkelien Verta. Aika hyvä tämäkin tuntuu olevan.

 

[adolf]

Ehdottomasti lukuun Mirkka Lappalaisen seuraavat teokset:

Susimessu. 1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa
Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695-1697
Pohjolan leijona. Kustaa II Adolf ja Suomi 1611-1632

Mutta Lappalaisen teokset ovat kyllä hyviä.

Täytyy ihan erikseen tulla vielä kiittämään näistä suosituksista. Erittäin helposti luettavaan muotoon on saanut kirjailija pureksittua nämä aihealueensa. Teksti jaksaa ylläpitää mielenkiintoa, eikä se mene sellaiseksi puisevaksi. Tämä oli juuri sitä mitä olin hakemassakin.

 

[Wiljami]

Täytyy ihan erikseen tulla vielä kiittämään näistä suosituksista. Erittäin helposti luettavaan muotoon on saanut kirjailija pureksittua nämä aihealueensa. Teksti jaksaa ylläpitää mielenkiintoa, eikä se mene sellaiseksi puisevaksi. Tämä oli juuri sitä mitä olin hakemassakin.

Lappalaisen teokset tuli luettua itsekin parin viime vuoden aikana ja tykkäsin kerronnasta. Usein kehumani Englund tuli mieleen (toki lähinnä koska molemmat kirjoittaneet samasta ajasta mukaansatempaavaa tekstiä tietokirjoissa). Bongasin kotipaikalla Petri Karosen Pohjoinen suurvalta -teoksen ja pitänee napata lainaan vaikka itselläni onkin tällä hetkellä kesken Stephen Kingin Musta torni -kirjasarja (kolmas kirja menossa vasta eli luettavaa reilusti jäljellä). Yllättävän nopealukuinen ollut tähän mennessä, en sitten tiedä onko Kingin teksti yleensäkin samaan tyyliin soljuvaa kun häpeäkseni täytyy tunnustaa etten ollut häneltä mitään lukenut ennen parin novellikokoelman lainaamista paikallisesta kirjastosta tammikuussa.

 

[Musta Nuoli]

@Wiljami On ne. Valitettavasti tuon Musta Torni-sarjan taso alkaa laskemaan tuosta eteenpäin. Se on kuitenkin sillä tavalla hyvä pohja Kingin tuotannolle, että monet muut kirjat viittaavaat siihen tavalla tai toisella. Kannattaa siis lukea loppuun saakka, vaikka taso ei ensimmäisten kolmen kirjan tasolla pysykään.

Omasta mielestäni vielä nelososa on varsin tasokas varsinkin kuvaillessaan Rolandin lapsuus- ja nuoruusvaiheita, mutta siitä eteenpäin sarja heikkenee selvästi. Vitonen on varsinkin melkoinen pettymys huispaavine doombotteineen ja farmarijuntteineen. Kutosessa on vähän ryhtiä, mutta päätösosassa tuntuu, ettei King ole itsekään yhtään aikoinaan ajatellut, miten sarjansa päättää ja että mies vain paiskoo homman pakettiin saadakseen saagalleen edes jonkinlaisen päätöksen.

Osasyy tähän saattaa olla siinäkin, että neljä ensimmäistä osaa ilmestyivät usean vuoden välein toisistaan ja heijastivat samalla Kingin kehitystä kirjailijana. Ensimmäinen kirjahan sai alkunsa jo vuoden 1970 raapusteluista ja ilmestyi alun perin viitenä erillisenä novellina 70-luvun lopussa ja 80-luvun alussa, jolloin ne koottiin yhdeksi teokseksi. Toinen osa julkaistiin 1987 ja kolmas 1991, jonka jälkeen seurasi pidempi tauko ennen vuoden 1997 nelososaa.
(Tarkistin julkaisuvuodet netistä, en niitä sentään ihan ulkoa muistanut.)

Vitos-, kutos- ja seiskaosathan King kirjoitti ja julkaisi sitten lähes yhteen pötköön 2003-2004, pari vuotta vakavan onnettomuutensa jälkeen. Minulle jäi mielikuva, että onnettomuuden jälkeen Kingille tuli (sinänsä täysin ymmärrettävästi) pelko oman kuolemansa lähestymisestä ja kenties samalla hänelle tuli tarve saada ns. pöytä puhtaaksi ennen kuolemaansa ja eläköitymistään. Kinginhän piti tuolloin jäädä eläkkeelle vammojensa takia. Näin ei käynyt, mutta joka tapauksessa mies tuuttasi ilmoille lyhyessä ajassa liki 2000 sivua Musta Torni -saagaa, mikä näkyy sarjan laadussa ja intensiteetissä.

Sarjan keskelle sijoittuva kahdeksas osa oli minusta ihan ok luettavaa, mutta ei erityisen tarpeellinen. Ei minusta Rolandin jokaista elämänvaihetta tarvitsisi kirjaksi saattaa, Revolverisankari saisi olla myyttinen hahmo josta tiedetään vain nykyisyys ja jonkin verran menneisyyttä.

Hyvä tietysti, että mies sai sarjansa päätökseen koska valtaosa Kingin tuotannosta viittaa jollain tavalla Musta Torni -saagaan. Vaikka sarja heikkenee loppua kohden, niin onhan se nyt parempi, että sarja on valmis kuin niin sanottu "George RRRRRR Martin"-vaihtoehto, jossa kirjailijalta loppuu puhti ja johtoajatus tykkänään ja huomio keskittyy sivuhommiin ja Suomessa ramppaamiseen samalla kun sarja jää keikkumaan limboon ja siitä tehty tv-sarja painelee rinnalle ja ohi.

 

[Johnny B. Goode]

Viimeksi tuli lukaistua Lilly Korpiolan ja Hanna Nikkasen Arabikevät. Pikku pettymys oli tämä. Odotin että kirjassa paneuduttaisiin kuhunkin kansannousuun "arabikeväänä" paljon syvällisemmin, erityisesti syihin ja seurauksiin yleisellä tasolla. Nythän tuo keskittyi lähinnä kansalaisaktivismiin ja yksittäisten ihmisten tekosiin noissa kansannousuissa sekä eri medioiden tekemisiin. Eipä tuosta nyt hirveästi saanut irti, mutta lukihan tuon. Seuraavana vuoroaan odottaa Phillip Freiherr von Boeselagerin Me tahdoimme tappaa Hitlerin sekä John Dickien Mafia Brotherhoods.

 

[Turha Kaukalo]

Viimeksi tuli lukaistua Lilly Korpiolan ja Hanna Nikkasen Arabikevät. Pikku pettymys oli tämä. Odotin että kirjassa paneuduttaisiin kuhunkin kansannousuun "arabikeväänä" paljon syvällisemmin, erityisesti syihin ja seurauksiin yleisellä tasolla. Nythän tuo keskittyi lähinnä kansalaisaktivismiin ja yksittäisten ihmisten tekosiin noissa kansannousuissa sekä eri medioiden tekemisiin. Eipä tuosta nyt hirveästi saanut irti, mutta lukihan tuon.

Syvällisyys on jotenkin hankalaa nykyihmiselle, kun pitäisi analysoida ja vielä puolueettomasti, joka on jo mahdotonta.

Ystäväni kirjaa viime syksyltä tässä lueskelen. En ole aivan vakuuttunut enkä tule asiaa sanomaan hänelle milloinkaan. Ei aina voi onnistua. Hän on kuitenkin yksi parhaista. Ja minulle rakas. Harmi, kun olemme vähän eri seurapiireissä eikä hänen seurapiirinsä ole lievästi sanottuna innostunut meikämannen pärstän näkemisestä (jo ajatus tuottaa pahoinvointia), joten yhteydenpitomme on hyvin satunnaista. Näin se menee. Tosin ei mulla ees ole seurapiiriä. Olen osani valinnut. Olen sankari kun en ole ollut ihan aina hiljaa. Tulipa surullinen fiilis.