Minkä kirjan luit viimeksi / mitä luet nyt?

[Leon]

Minäkin käytän ainoastaan Amazonia. Helppokäyttöinen ja halpa. Amazonista löytyy myös klassikkokirjoja ilmaiseksi.

Pitääkin testata jollain ilmaisella tuo Calibren konversio. Onhan säätäminen kivaa, muttei nyt ihan tolkuttomuuksiin jaksaisi mennä.

 

[ms.qvist]

En nyt muista, onko täällä yleistä kirja-aiheista keskustelua, joten lässytän tänne.

On olemassa kirjallisuutta yleisesti käsittelevä ketju:
http://keskustelu.jatkoaika.com/threads/kirjallisuudesta-yleisesti.53016/

mutta sopiihan tätä keskustelua tässäkin ketjussa käydä.

vlad.

 

[Leon]

Pitääkin testata jollain ilmaisella tuo Calibren konversio. Onhan säätäminen kivaa, muttei nyt ihan tolkuttomuuksiin jaksaisi mennä.

Ja DRM blokkasi iloisesti Calibren konversion. Ehkä en jaksa asentaa sitä pluginia tuohon. Leikin kilttiä ja kuuliaista kansalaista.

 

[KwutsNI]

En nyt muista, onko täällä yleistä kirja-aiheista keskustelua, joten lässytän tänne.

Otsikon aihetta sivuten, lukaisin Baskervillen koiran, koska sen sai e-kirjana ilmaiseksi. Tuli siis hommattua e-kirjan lukulaite. Alunperin hommasin tuon matkakaveriksi, mutta voipi olla, että käyttö laajenee kotiinkin. Toisaalta, mun lukutahdilla nuo lukuvuoroaan odottavat kovakantiset pitävät minut vielä pari vuotta otteessaan. Varmaan tulee ostettua lisääkin samaan tahtiin, joten lukemisesta ei ole pulaa.

Sen verran käyttökelpoiselta tuo kapistus vaikuttaa, että pitää varmaan kerätä siihen jonkin sortin kirjastoakin. Onko täällä heavy usereita paikalla? Mistä ostatte kirjanne? Elisalla on ainakin hyvät valikoimat kotimaista ja käännettyä kirjallisuutta. Uutuudet ja muuten vaan hitit ovat aika suolaisen hintaisia, mutta kuka niitä kaipaa. Ulkomaista tarjontaa löytyy ainakin Amazonilta ja ebooks.comista. Jälkimmäinen tyrkyttää ainakin ePub-formaattia, jolle ei tarvitse tehdä edes konversiota.

Vinkkejä?

Jos klassikot kiinnostavat, niin Project Gutenberg tarjoaa vanhempaa kirjallisuutta sähköisessä muodossa maksutta. Esimerkiksi vaikkapa Adventures of Sherlock Holmes. Myös kotimaisia klassikoita, esimerkiksi Seitsemän veljestä.

 

[Leon]

Jos klassikot kiinnostavat, niin Project Gutenberg tarjoaa vanhempaa kirjallisuutta sähköisessä muodossa maksutta. Esimerkiksi vaikkapa Adventures of Sherlock Holmes. Myös kotimaisia klassikoita, esimerkiksi Seitsemän veljestä.

Klassikot on kahlattu läpi ja tuo Herlokki Solmunen odottaa juuri jonossa. Enemmän tosiaan kiinnostaa tuo ihan maksullinen tarjonta ja mistä sitä kannattaa alkaa tilailemaan. Amazon on tosiaan pois laskuista, ei ePub -formaattiin aion keskittyä, kun tuo DRM on hiukan turn-off.

 

[sampio]

Onko kyseessä Eric Metaxasin kirjoittama elämänkerta Bonhoefferista? Luin tuon muutama vuosi sitten. Ihan mielenkiintoinen kirja, vaan mieleen tuli, oliko Bonhoeffer koskaan kuullut ortodoksikristillisyydestä, niin samankaltaisia ortodoksien oppien kanssa jotkut hänen ajatuksensa olivat.

Jep, sama kirja on kyseessä. Suomennos ilmestyi viime vuonna ja vastikään sen sain ja aloittelin. Hiljakseen olen lueskellut, joten en nyt ota kokonaisuuteen vielä kantaa, mutta kolmanneksen jälkeen on kyllä fiilis, että hyvä teos tuo on. Sopivasti luodaan historiallista kehystä noille tapahtumille ja toisaalta taas autenttisia pätkiä kirjeistä yms. En itse ole ortodoksisuuteen juurikaan pintaa syvemmälle perehtynyt, joten en osaa ottaa kantaa tuohon ajatusten samankaltaisuuteen. Voisin kuvitella, että Bonhoefferilla oli ainakin perustiedot olemassa ortoksiopeista ja koska miehen mieli näyttää olleen varsin suvaitseva ja avoin, tuskin ainakaan periaatteen vuoksi olisi jättänyt perehtymättä. En sitten tiedä, kuinka paljon ajan poliittinen tilanne on vaikuttanut, kun sukutausta on kuitenkin aika konservatiivinen ollut, eikä ehkä idänmatkailu sitä kautta olisi kovin kovassa huudossa ollut.

Kirjaa kuitenkin suosittelen sen suht vahvasta kristillisestä vireestä huolimatta aivan kaikille, joita natsiajan käänteet kiinnostavat älykkään ja määrätietoisen miehen näkövinkkelistä. Erityisesti Saksan kirkon vaiheet 1930-luvulla avautuvat mulle kirjan kautta uusina juttuina, vaikka jotain pintaa olen siitä lukenut aiemminkin.

 

[ms.qvist]

Aleksandr Isajevitš Solženitsynin Ivan Denisovitšin päivä on kaikkiaan hyvin kiehtova ja samalla merkittävä teos - en kuitenkaan vertaisi kirjan nostattamaa kokemusta ja tuntemusta siihen jonka Fjodor Mihailovitš Dostojevskin teos Muistelmia kuolleesta talosta minussa aikanaan nostatti ja nostatti toistamiseen luettuani kirjan uudemman kerran, mutta tämä ei missään nimessä vähennä Solženitsynin teoksen arvoa, koska minulle Dostojevskin teos on eräs tärkeimmistä ja läheisimmistä ja arvostan sen todella korkealle lukemieni teosten joukossa.

Solženitsynin teos on kaikella tavalla merkityksellinen ja sen lämminhenkinen kuvaus rangaistuvangin päivästä on todella koskettava ja kirjaa lukiessani ajatukseni lipuivat kauas kylmään Siperiaan ja mielessäni näin Ivanin päivän askareissa, pystyttävän tiiliseinää kirpeässä pakkassäässä ja nauttimassa laihaa soppaa, polttamassa tupakkia ja elämässä päivää vankitovereiden keskuudessa, joista itsekukin oli omanlaisensa yksilö - kuka vanha ja kokenut, kuka totaalinen märkäkorva leirielämässä ja kuka hiljainen puurtaja, kuten Ivankin oli - pitämättä turhaa melua itsestään, tehden sen mikä määrättiin ja hyvin - ja tehden hiukan enemmänkin mitä määrättiin.

Raskaan työpäivän päättyminen iltaan ja koittavaan kipakkaan yöhän oli kovin eläväisesti kuvattu ja vaikka elämä leirillä oli epäilemättä tavattoman ankaraa - soppa usein kovin laihaa vettä - on kaikesta mahdollista havaita suunnaton lämminhenkisyys ja voimakas omakohtainen kokemus, jollainen Solženitsynillä olikin, olihan hän viettänyt aikana itsekin leireillä mitä kummallisimmista syistä, kuten syytös neuvostovastaisesta agitaatiosta toisen maailmansodan lopuilla helmikuussa 1945, syytteeksi ja todisteeksi riitti hänen koulutoverilleen lähettämä kirje, jossa hän epäkunnioittavasti kuvaili Stalinia "mies, jolla on viikset".

Aikanaan Solženitsynin kohutuin teos Vankileirien saaristo joutui sensuurin hampaisiin myös Suomessa - tai oikeastaan kyse ei ollut enää pelkästä sensuurista vaan kirjaa ei yksinkertaisesti julkaistu suomettuneessa Suomessa 70-luvulla. Kuvaavaan ajan hengestä on lainaus YLE:n Moskovan kirjeenvaihtajan arviosta Solženitsynin asemasta Neuvostoliitossa tämän karkotuspäivänä:

"Niin ikään on ilmeistä, että hänen suosionsa kirjailijana on Neuvostoliitossa laskenut romahdusmaisesti sitten hänen esikoisteoksensa Päivä Ivan Denisovitšin elämässä ilmestymisen jälkeen. Kuva, joka suuren yleisön piirissä on muotoutunut hänestä, on jatkuvasti saanut yhä kielteisempiä piirteitä. Dramatiikalla, joka ympäröi hänen henkilöään ulkomailla, ei ole kaikupohjaa Neuvostoliitossa. Näin ollen on todennäköistä, että valtaosa neuvostoyleisöstä hyväksyy karkotuspäätöksen, joka epäilemättä vastaa suuren enemmistön oikeuskäsityksiä." (lainaus wikipedia, artikkeli Solženitsynistä).

Historiallisena ajan- ja paikankuvauksena Ivan Denisovitšin päivä on merkittävä teos, humaani ihmisläheinen otanta yhden päivän elosta vankileirillä - mutta mittaansa olennaisesti merkittävämpi ja arvokkaampi teos. Kannattaa lukea!

vlad.

 

[ms.qvist]

Vaikka olenkin kiinnostunut sotahistoriasta ja toisesta maailmansodasta (erityisesti itärintaman taisteluista), on minulle Suomen käymät sodat kyseisenä ajanjaksona olleet aina tavallaan "sekundäärisen kiinnostuksen" kohteena vaikka Suomelle ovatkin olleet erityisen tärkeitä sotia ja niissä käytyjen taisteluiden myötä - seurauksena - on luotu suuntaviivat maamme kehitykselle ja ne ovat vaikuttaneet vuosikymmenten ajan maamme "ilmastoon". Tämä huomioiden oli erinomaisen mielenkiintoista lukea Bair Irincheevin Talvisota venäläisin silmin, koska se toi osuvasti esille talvisodan toisen osapuolen näkemyksen ja sotilaiden sekä upseereiden ja politrukkien kautta myös henkilökohtaisia kokemuksia kyseisestä sodasta.

Talvisodan pääpiirteet olivat toki ennalta tiedossa, samoin lukuisien ratkaisutaisteluiden paikat ja tapahtumat olivat tavalla tai toisella tiedossa, mutta tietyssä mielessä oli hämmästyttävää havaita se kuinka puutteellisesti valmistautuneita monet neuvostoyksiköt olivat (itse asiassa suurin osa yksiköistä oli) ja kuinka tämä monin paikoin liki täydellinen laiminlyönti vaikutti olennaisella tapaa siihen miksi joukoille kävi kuten kävi eikä kyseisestä "rajakahakasta" tullut paraatimarssia halki Suomen. Oikeastaan varsin luontevaa ettei siitä tullut, koska niin huonosti valmistautuneita suuri osa joukoista oli ja niin heikosti ne olivat johdettuja ja niin helposti moni joukko-osasto vajosi totaaliseen hajaannukseen ja paniikkiin joutuessaan yhteenottoon suomalaisjoukkojen kanssa.

Jos kirjan tiedot pitävät pääpiirteissään paikkansa, kuten oletettavaa on, on tavallaan hämmentävää se, että neuvostojoukkojen tiedustelutiedot suomalaisten linnoitteista perustuivat suurelta osin vuoden 1937 tietoihin ja kun tähän lisätään muutoin heikko valmistautuminen, ei ole ihme, että suomalaisten onnistui operoida niin suurella menestyksellä ennakolta selkeästi vahvempaa vastustajaa vastaan. Ja kun on vielä huomioitava se, että hyvin usein neuvostojoukkojen hyökkäyksiin valmistautuminen oli katastrofaalista, jopa sodan alussa tilanne oli se, että tulitukitoiminta tms. oli puutteellista, koska tykistö oli vielä osin matkalla asemiinsa - ne olivat juuttuneet ruuhkiin jotka johtuivat useista tekijöistä ja eräissä tapauksissa syynä oli joukkojen kurittomuus. Muutenkin käy selkeästi esille se, että kurittomuus ja usein huono joukkojen johtaminen johti huomattaviin tappioihin - eikä sovi unohtaa joukkojen huonoa moraalia ja usein haluttomuutta uhrauksiin.

Ja sanoisin, että eräs syy heikkoon menestykseen on myös siinä, että neuvostojoukot (koko maan johto) laskivat suomalaisten puolustustahdon aivan väärin, kuvaavia termejä olivat "valkosuomalaiset" tai "valkokäärmeet" - josta voi päätellä, että joukot uskoivat vain pienen osan suomalaisia olevan valmiit puolustamaan maataan, sen sijaan käytännössä lähes koko maa oli valmis tarttumaan aseisiin ja puolustamaan maataan hyökkääjiä vastaan.

Kaikkiaan oikein mielenkiintoinen teos ja erityisen mielenkiintoiseksi sen teki lukuisat neuvostosotilaiden henkilökohtaiset ajatukset ja tunteiden ylös kirjaamiset - omat henkilökohtaiset näkökulmat.

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Montakin kirjaa kesken, sekä natsihistoriaa että tieteisromaaneja, mutta loppuun asti sain viimeksi luettua Ari Mennanderin kirjoittaman Teemun eli Selänteen elämäkerran.

Ihan mielenkiintoinen teos, joka ei ehkä tuonut kauheasti uutta tietoa mutta kokosi ja tiivisti aiemman tiedon hyväksi, luettavaksi paketiksi jossa kiinnostavimpia olivat erilaiset anekdootit vuosien varrelta, kertomus Teemun lapsuudesta (aikamoinen kusipää oli isä-Ilmari, ei voi muuta sanoa - laiminlöi täysin vanhimman poikansa Panun, josta tuli linnakundi ja narkkari, jätti Paavo-poikansa oman onnensa nojaan ja panosti kaiken Teemuun, josta koulittiin supertähteä kovalla kädellä) ja maajoukkuetarinat.

Se ei yllättänyt, mutta oli surullisella tavalla perinteistä, että Suomi tuhri Naganon olympialaisissa 1998 mahdollisuutensa finaalipaikkaan mitenkäs muuten kuin ryyppäämällä rankasti kesken turnauksen. Tikkasen Esa oli valittanut jo aiemmin pelaajien holhouksesta, ja sitten puolivälierän jälkeen ns. ryhmä rämä lähti salaa hotellilta yöhön ja dokasi kunnolla. Sitten oltiin seuraavan päivän treeneissä krapulassa ja vanha viina haisi, ja kas kummaa oman pään puolustaminen sujuikin sitten Venäjää vastaan päin vittua, kun Bure teki viisi maalia ja Suomen pelaajat seisoivat kuin krapulaiset huru-ukot, mitä he olivatkin.

Tätä Teemukin kirjassa surkutteli ja pohti, että kun kaikkien aikojen parhaat kerran kohtasivat ensi kertaa olympialaisissa ja turnausta olisi ollut muutama päivä jäljellä, niin eikö olisi voinut olla ne päivät ryyppäämättä? Olisi Suomi voinut Venäjälle tuolloin hävitä muutenkin, mutta ei Venäjä tuolloin niin ylivoimainen ollut Bure-show'ta lukuun ottamatta, ja kuten Teemu totesi, niin kovista känneistä kestää useita päiviä toipua huippu-urheilussa vaadittavalle tasolle. Ties vaikka olisi tuolloin tullut finaalipaikka ja jopa kultaa, jos dokaaminen olisi jätetty pois.

Mitäänhän ei vielä tuolloin opittu, sillä sama menohan koitui myös Venäjän MM-kisoissa Suomen kohtaloksi 2000-luvun alussa, kun Suomi-pojat lähtivät rundille ja sitten sössittiin välierä. Taas oli Tikkanen tuolloin juhlimassa pronssia, vaikka kultaankin olisi ollut tuolloin täydet saumat. Eivätkö vanhat konkarit sitten edes halunneet oikeasti voittaa, vai oliko alkoholismi monella pelaajalla niin vahva, että pakko oli lähteä kuppia ottamaan?

Henkilökohtaisesti en ole tuota yhtälöä koskaan kyennyt ymmärtämään, eli miksi maajoukkuetta edustavien suomalaisten on niin usein ollut pakko vetää kännit kesken kisojen? Varsinkin NHL:n miljonäärien, joilla taatusti olisi ollut rahaa ja aikaa ryypätä sitten myöhemminkin sen sijaan, että piti edustustehtävissä dokata?

 

[Germanicus]

Olen viime aikoina alkanut lukemaan bändi/artisti elämäkertoja. Nyt menin tilaamaan Kurt Cobainista kertovan kirjan. Mielipiteitä kyseisestä kirjasta otetaan mieluusti vastaan.

http://www.like.fi/kirjat/kurt-cobain

Linkki Kurt Cobainin elämäkerta kirjaan.

 

[Leon]

Montakin kirjaa kesken, sekä natsihistoriaa että tieteisromaaneja, mutta loppuun asti sain viimeksi luettua Ari Mennanderin kirjoittaman Teemun eli Selänteen elämäkerran.

Mullakin on monen monta kirjaa tällä hetkellä kesken. Siihen on syynsä, muttei siitä sen enempää. Teemu on vasta puolessa välissä, mutta hiukan samat fiilikset tulevat kuin Hakki-kirjankin kohdalla. Mielenkiintoinen aihe ja kerrottavaa olisi parin-kolmenkin kirjan verran. Ja sitten se tunnelma pilataan täydellisellä fani-tyttö -kerronnalla. Mua oksettaa tuo Mennanderin tapa kirjoittaa. Minkä helvetin takia kirjaan on pitänyt ympätä satamäärin täysin irrelevantteja detaljeja, mm. jonkun exän kotisoite ym. paskaa? Ja kyllä se selvisi jo 13. kerralla, että Teemu ja Anu olivat kihloissa, tai että Ilmari on Teemun isä (hmm...?). Ilmari-isä sitä, Anu-kihlattu tätä. Voi kilin vittu!

Thor Heyerdahlin Kon-Tiki on sen sijaan erittäin viihdyttävä teos. Kohta saan sen loppuun, nyt olen eri jännässä kohdassa. Mahtavatkohan selvitä hengissä koralliriuttojen tyrskyissä?

 

[sampio]

Mulle on muodostunut tässä syksyn aikana sellainen systeemi, että sängyllä on yksi kirja iltalukemisena, ruokapöydällä yksi kirja kaffien yms. seurana ja sitten on välillä joku pokkari repussa bussimatkoille, tosin sen sijaan on monesti jotain opintokirjallisuutta myös. Iltalukeminen on jotain ajatustyötä vaativaa, ruokalukeminen taas vähän kevyempää, kuten parhaillaan luvussa oleva Yks olut Aniko Lehtiseltä.

 

[Taze]

Koska kaikki muut tuntuvat lukevan vain elämänkertoja tai dokumentteja, niin minäpä tunnustan lukevani ihan perusfiktiota. Edellinen loppuun saatu kirja oli Dan Brownin uusin, Inferno, joka oli parempi kuin sitä edeltänyt Kadonnut symboli, mutta ei kuitenkaan yltänyt Da Vinci -koodin tasolle. Nyt on sitten menossa Kingin Tohtori Uni, joka näin alkutaipaleella vaikuttaa ihan mielenkiintoiselle. Työn alla on toki myös Springsteenin elämänkerta, mutta sen lukeminen on melko satunnaista, vaikka mielenkiintoinen teos onkin (tuokin on vielä melko alkutekijöissään).

 

[ms.qvist]

Niin yllättävää kuin se onkin mutta vasta nyt sain luettua C.S. Lewisin Narnia sarjan Velho ja Leijona. Jostain syystä olen onnistunut olemaan lukematta kyseisen teoksen kaikki nämä vuosikymmenet vaikka muistan joskus "kultaisella" 80-luvulla nähneeni televisiosta kirjaan perustuvan piirroselokuvan - joka löytyy nykyään kokoelmistanikin ja jonka olen uudemman kerran katsonut jokunen vuosi sitten.

En oikein tiedä kuinka loppujen lopuksi kuvailisin Lewisin Velho ja Leijona teosta, selkeää fantasiaahan se on sisältäen hyvin voimakkaita kristillisiä viittauksia (jotka eivät kuitenkaan minua kauheasti häirinneet, eivät siis nousseet kynnyskysymykseksi minulle), mutta kaikkiaan kirja oli fantasiateoksena suunnattu selvästi lapsille ja nuorille - tai näin minä asian koin kirjaa lukiessani. Tietty kyseessä on vain yksi osa Narnia sarjasta mutta en nyt missään nimessä voi sanoa intoutuneeni niin voimallisesti, että haluaisin jatkaa tutustumistani Narnia-kirjoihin jatkossa. En kokenut saavani Velhosta ja Leijonasta samaa mitä sain J.R.R. Tolkienin loistavista teoksista, lapsenmielisyydestään huolimatta jopa Hobitti on teoksena sellainen jolle mielummin annan sijani Narnia-sarjan teosten sijaan, vaikka en missään nimessä voi sanoa ettenkö olisi nauttinut niinä muutamana päivänä suuresti joina Lewisin teoksen luin. Mutta kaikesta huolimatta joulupukkeineen sun muine teos ei tarjonnut minulle sitä mitä halusin tai paremmin sanoen, se ei ollut riittävän voimallinen teoksena ajaakseen minut tutustumaan laajemmin Narnia-kirjoihin. Mutta toisaalta, jos joku kerta satun löytämään alennuksesta Narnia-sarjan teokset yksissä kansissa en pitäisi mahdottomana vaikka ostaisinkin teoksen.

Ei kirja kuitenkaan huono ollut, kelvollista luettavaa ja kieleltään kohtuullisen kiintoisaa vaikka ei rikkaudessa Tolkienin tasolle ylläkään - toisaalta alkuperäiskielellä luettuna kirja saattaisi jopa antaa enemmän ja alkuperäiskieli saattaisi tuoda uuden elementin lukukokemukseen ja sen myötä kirjasarja avautuisi toisella tapaa ja Narnia muodostuisi maailmaksi johon on kiva silloin tällöin sujahtaa...

vlad.

 

[Leon]

Mulle on muodostunut tässä syksyn aikana sellainen systeemi, että sängyllä on yksi kirja iltalukemisena, ruokapöydällä yksi kirja kaffien yms. seurana ja sitten on välillä joku pokkari repussa bussimatkoille, tosin sen sijaan on monesti jotain opintokirjallisuutta myös. Iltalukeminen on jotain ajatustyötä vaativaa, ruokalukeminen taas vähän kevyempää, kuten parhaillaan luvussa oleva Yks olut Aniko Lehtiseltä.

Nokun selittämään alettiin, niin selitetään sitten noita kesken olevia kirjoja. Yöpöydällä on yleensä kesken yksi romaani tai muistelmateos (tällä hetkellä The Smithsistä kertova kirja). Lisäksi on n. yksi tietokirja jostain satunnaisesta aiheesta. Viime ajat se on ollut Your Brain on Music, ei ole oikein edistynyt muun lukemisen painaessa päälle. Kerkisin välissä lukemaan sitä paitsi jotain muuta yhtä mielenkiintoista. Vuoroaan odottavat The Logic of Life ja Bang!. Olkkarissa luetaan raskasta kirjallisuutta. Siis fyysisesti niin raskasta, että jos lukee sängyssä ja nukahtaa, mahaan sattuu, kun kirja putoaa kädestä. Näitä on 1. maailmansodasta kertova kirja, jo mainittu Teemu ja Pink Floyd - Echoes. Ja sitten on kesämökki- ja reissulukemisena palvellut Philip K. Dickin novellikokoelma We Can Remember It for You Wholesale. Työmatkoja varten on repussa ekirjoja, nyt menossa mainittu Kon-Tiki.

 

[Musta Nuoli]

Thor Heyerdahlin Kon-Tiki on sen sijaan erittäin viihdyttävä teos. Kohta saan sen loppuun, nyt olen eri jännässä kohdassa. Mahtavatkohan selvitä hengissä koralliriuttojen tyrskyissä?

En kerro miten Thorille käy, mutta Heyerdahl matkasi valtamerten yli myös teoksessa Ra - kaislaveneellä yli Atlantin, joka kertoo juuri sellaisesta reissusta mistä kirjan otsikko kertoo.

Heyerdahl oli viimeisiä vanhan koulukunnan suuria tiedemiehiä ja tutkimusmatkailijoita, joka pisti itsensä likoon ja todisti teoriansa oikeaksi. Kon-Tikin teoriaa väestönasutuksestahan kaiken maailman teoreetikot epäilivät retken jälkeen vuosikymmeniä, mutta niin vain on DNA-tutkimus todistanut siitä, että väestönsiirtoa on tapahtunut, ja tuskin se aikoinaan uimallakaan tapahtui.

Vaikka tämä kirjaketju onkin, niin norjalaista vuoden 2012 elokuvaa Kon-Tiki voin suositella, se tavoittaa hyvin retken vaiheet, vaarat sekä Heyerdahlin luonteen.

 

[Musta Nuoli]

Niin yllättävää kuin se onkin mutta vasta nyt sain luettua C.S. Lewisin Narnia sarjan Velho ja Leijona. Jostain syystä olen onnistunut olemaan lukematta kyseisen teoksen kaikki nämä vuosikymmenet vaikka muistan joskus "kultaisella" 80-luvulla nähneeni televisiosta kirjaan perustuvan piirroselokuvan - joka löytyy nykyään kokoelmistanikin ja jonka olen uudemman kerran katsonut jokunen vuosi sitten.

C.S. Lewis on mielestäni melkoisen yliarvostettu Narnia-sarjansa osalta. Alkuosat vielä menevät pienemmille lapsille tarkoitettuna satufantasiana, mutta sarjan seitsemästä osasta olisi saanut melko moni jäädä loppupäästä väliin tai ainakin käydä vielä mietintämyssyn kautta. Aika heppoisesti kirjoitettua tekstiä, jossa ei ole likimainkaan samaa sisäistä koherenssia ja luodun maailman lainalaisuuksiin paneutumista kuin Tolkienilla, ja myöhemmissä osissa, erityisesti viimeisessä, kristinuskon tuputtaminen alkaa käydä vähän hermoille. Viimeinen osa on muutenkin aikamoinen antikliimaksi, sillä se paitsi vetää mattoa aiempien osien alta myös antaa ymmärtää, että
a) iso osa päähenkilöistä, siis ihmislapsista, on potkaissut tyhjää ja että
b) Narnia-taivaaseen eivät syntiset pääse varsinkaan jos on murrosikä ehtinyt alkamaan.

Narnian vastapainoksi suosittelen Philip Pullmanin His Dark Materials -trilogiaa, jonka ensimmäinen osa on Kultainen kompassi. Pullman on maailmankatsomukseltaan ateisti ja hänen kriittisempi näkemyksensä uskontojen ja erityisesti valtauskontojen rakenteista on paitsi hyvää vastapainoa Narnian kaltaisille teoksille, myös huomattavan hyvin ja viihdyttävästi kirjoitettua modernimpaa fantasiaa. Pullman ei sinänsä teilaa kenenkään henkilökohtaista uskoa, mutta uskonnot ovat asia erikseen, varsinkin trilogian päätösosassa jossa jumalhahmon tulkinta on jotain ihan muuta kuin leppoisa leijona.

 

[Musta Nuoli]

Tuorein lukemani teos on historiikki Kakolan vankilasta, nimeltään Kakola. Kiinnostava kirja vankilan historiasta ja siellä olleiden hurjien poikien vaiheista. Karua oli ennen vanhaan, kun jopa yli 80-vuotiaita ukkoja raijattiin linnaan hilut kintuissa istumaan 9 vuoden kuritushuonetuomiota jostain pikku varkaudesta. Moni tuonne päivänsä päätti, ja osa vietiin teloitettavaksikin. Viimeinen teloitettu siviilivanki Kirves-Koljonen himomurhasi lapsiperheen ja sai siitä hyvästä päättää päivänsä Kärsämäen sorakuopilla 1943, seuranaan muutama desantti.

Yllättävän paljon myös nussittiin miestä perseeseen Kakolan historian aikana, varhaisvuosista alkaen. Ennen vanhaan vankilassa oli jopa 50-60 hengen yhteissellejä, joissa nukuttiin ja myös pantiin tulokkaita, varsinkin nuoria teinipoikavankeja hanuriin. Saattoi siinä rytäkässä tulla mieleen, että ei olisi pitänyt tehdä pikku näpistystä josta heilahti 4-6 vuotta Kakolaa. Osa antoi persettä vapaaehtoisestikin tupakkapalkalla myöhemmin.

Moderneinakin aikoina Kakolassa mentiin lauantaisin yhteissaunaan, jossa ei ollut vartijoita. Tuolla sitten sattui kaikenlaista jännittävää. Välillä joku "liukastui" eli pahoinpideltiin tai lähes tapettiin, seksiäkin harrastettiin ja osa raiskattiin samalla kun "Kakolan kunkut" jopa grillasivat makkaraa lauteilla. Välillä selliosastoilla yritettiin räjäyttää kilpakumppania vessaan tai laitettiin tämän raiskaamisesta palkkio.

Kovia miehiä on tuolla istunut. Reka Hammar, Jammu, Volvo-Markkanen, Kanaali-Koskinen... kyllä jäävät Kylmät Ringit ynnä muut kakkoseksi Kakolan ja sen historian rinnalla.

Suosittelen kirjaa kaikille suomalaisesta vankeudenhoitohistoriasta, Kakolan vaiheista ja vankien edesottamuksista kiinnostuneille, laadukas ja kattava teos ammattihistorioitsijoiden sujuvasti kirjoittamana.

 

[Everton]

Juha Metson kuvakirja Sielun Veljistä on muutamaa viimeistä sivua vaille luettuna. Tai lähinnä Vesa Sirenin teksti. Kuvien osalta idea on hyvä: yhden kuvaajan virallisia ja epävirallisia kuvia vuosien varrelta. Harmi vaan, että kuvista ei ole mitään tietoja - missä ne on otettu ja milloin. Lisäksi tyyli on niin samanlainen, että ensimmäisten kymmenen kuvan jälkeen mieleen tulee vain, että nämä on jo nähty. Mutta teksti toimii ainakin.

Kirjasta inspiroituneena jaksoin kaivella levyhyllyäkin. En kyllä etsinyt Siekkareita tai edes Ismoa, vaan Svartin kulttuurilhistoriallisena sankaritekona julkaiseman Silmienvaihtajat-levyn. Sehän käynnistyikin sitten teemaan sopivasti Jouni Mömmön spiikillä:

"Seuraava orkesteri tulee esittämään klassikkonsa Kuka teki huorin. Tässä yksi vastaus tuohon kysymykseen - seuraavan kappaleen nimi on Kristinusko."

 

[Wiljami]

Silmarillionia on tullut lueskeltua pikkuhiljaa iltaisin useamman vuoden tauon jälkeen, toimiva kirjahan tuo on. Sen alla odottaa Tuomas Kyrön "Benjamin Kivi", Kyröltä kun ei ole tullut luettua muuta kuin mielensäpahoittajat ja "Kerjäläinen ja jänis", niin en oikein tiedä mitä odottaa. Ilmeisesti ei kuitenkaan noiden kummankaan linjoilla kovin paljoa kuljeta.

 

[Johnny B. Goode]

Viimeksi tuli luettua tuo täälläkin pariin otteeseen mainittu, palkittu ja kohuttu Jonathan Littellin Hyväntahtoiset. En kyllä käsitä kirjan nostattamaa kohua, eihän tuossa nyt ollut mitään kohuttavaa saati "shokeeraavaa". Päähenkilö fantsuilee nussiskelevansa siskoaan perseeseen tai muuten vaan lemmiskelevänsä tätä milloin missäkin ja välistä homostelee nuorempiensa kanssa. Jos tämmöiset nyt jotain shokeeraa, niin kannattanee pysytellä jossain ilkkaremeksissä. Vähän kaksijakoiset fiilikset jäi kirjasta. En yleensä lue mitään fiktiota, siksi tässä miellytti erityisesti että suurin osa henkilöistä ja suuremmista tapahtumista ovat aitoja, ja erityisesti suurin osa noista natsijohtajista oli kuvattu juuri sellaisina kuin minkälaisen käsityksen olen heistä historian ja dokumenttien perusteella saanut (Himmler sairaalloisen pakkomielteisenä "rotututkijana", Eichmann hieman flegmaattisen oloisena, nykiväkäytöksisenä koneiston uskollisena rattaana, Blobel psykoottisena alkoholistina, Heydrich ehkä koko joukon älykkäimpänä ja määrätietoisimpana, jne.). Välillä oli todella raskasta luettavaa kun kirjoittaja päästää tajunnanvirtansa valloilleen ja kuvailee päähenkilön kuumehoureisia unia parin sivun verran siten että ainoat välimerkit ovat muutama satunnainen pilkku. Mutta kaiken kaikkiaan ihan luettava teos.

Juuri otin työn alle Michael Bar-Zoharin ja Nissim Mishalin kirjan Mossad – Israelin salaisen palvelun suurimmat operaatiot. En ole vielä päässyt alkua pitemmälle, mutta todella mielenkiintoiselta vaikuttaa, ja nyt jo saanut sellaisen kuvan että jos nuo tarinat ovat tosia (ei liene syytä epäillä etteivätkö olisi?) niin juurikin tuo "Laitos" (hebr. Mossad) on suurin yksittäinen tekijä siihen että rättipäät eivät ole päässeet Israelin valtiota enemmin sabotoimaan. Pistetään vaikka lisäraporttia tänne sitten kun olen tuon kokonaan kahlannut.

 

[mjarkko]

Olen lukenut viimeksi Ozzyn ja Juicen elämänkerrat. Nyt menossa Lemmyn elämäkerta. Seuraavaksi Jarmo Alatensiöstä kertova Tenu.

Sitten täytyy lukea muuta kuin päihdeongelmaisten elämäkertoja.

 

[Musta Nuoli]

Työn alla useampiakin teoksia, sekä elämäkertoja että fiktiota. Kauko Röyhkän kirjoittama Ville Haapasalo -elämäkerta part 2 eli Et muuten tätäkään usko on kiinnostavaa luettavaa. Ei pelkästään Haapasalon sinänsä uniikkien edesottamusten takia eikä varsinkaan Röyhkän latteiden välikommenttien takia vaan sen takia, että teos antaa elävän ja tarkan kuvan 2000-luvun nyky-Venäjästä ja sen kehityksestä. On tuo melkoinen maa, ja Haapasalon päinvastaisista kommenteista huolimatta uhkatekijä.

Loppuun tuli luettua myös Diana Gabaldonin kahdeksas osa Matkantekijä-sarjaan eli Sydänverelläni kirjoitettu, jossa historiallisen romaanin viitekehys yhdistyy sekä romantiikkaan ja jännitykseen että tietyiltä osin myös nykyaikaan ja aikamatkustusmahdollisuuteen nykypäivästä 1770-luvulle Yhdysvaltain vapaussotaan. Aikamatkustuselementtihän on sinänsä ollut teoksessa hyvin viitteellisessä osassa, ja vaikka sille näennäistieteellistä selitystä pohdiskellaankin, niin tieteiskirjallisuuttahan Gabaldonin teokset eivät varsinaisesti ole, joskaan eivät fantasiaakaan vaan hyvinkin tarkasti kuvattuja 1700-luvun historiallisia vaiheita ja senaikaista elämänmenoa.

Teoksen liki 1200 sivua olivat melkoinen pläjäys, mutta sujuvasti ja kiinnostavasti Gabaldon kirjoittaa kuten aina, joten ei tuossa montaa iltaa mennyt. Ainoa hieman häiritsevä tekijä on siinä, että tarinan varsinainen alkuperäinen pääpari (nykyisin on muitakin) on jo lähes vanhusiässä, tai ainakin eläkeiässä ja yli kuusikymppisiä. Silti energiaa riittää vaikka mihin ja joka ilta pannaan ahkerasti, joskus kahdestikin. Kolmatta kertaa ei sentään Jamie Fraser jaksa yhdessä yössä, tämä erikseen todetaan, mutta koskaan ei jää Jamiella kulli veltoksi eikä Clairella vittu kuivaksi (vaikka Gabaldon ei nyt ihan näitä termejä käytä), ei vaikka mikä sotarasitus painaisi ja kyljessä olisi luodinhaava. Tosin onhan meillä Suomessakin duracell-paristoilla varustettu 88-vuotias Aira Samulin, joten saavat sitä kirjalliset hahmotkin sitten minun puolestani painaa pitkää päivää.

 

[Alamummo]

Peter Englundin Pultava on luvussa. Kirjahyllyssä olevista opuksista varmaan puolet on lukemattomia ja tuohon nyt päädyin, jos sen saisi ennen tiistaita luettua. Ihan hyvä suomennos mielestäni, tai ainakin jollain tapaa sujuvaa luettavaa. Faktan sekaan on tuupattu kuvailuja tapahtumista ja henkilöistä, ja näissä on varmasti myös kirjailijan omaa kynää mukana. Taustat ja päätapahtumat olivat tiedossa jo, mutta ihan hauskasti tuosta on tullut syvyyttä tuonkin taistelun ja koko sodan vaiheisiin.

Jos pidät kirjailijan tyylistä ja kyseinen aikakausi kiinnostaa, niin suosittelen lukemaan sotamarsalkka Erik Dahlberghistä elämästä ja aikakaudesta kertovat Ofredsår ja Den Oövervinnerlige. Kertovat siis ajasta ennen Pultavaa, kun Carl XII:n isoisä Carl X Gustav hallitsi. Kirjat on helppo lukea ruotsiksi, mutta ne on myös suomennettu.

 

[Eddie]

Tällä hetkellä kaksi kirjaa luvun alla, Jo Nesbon Isänsä poika ja Camilla Läckbergin Jääprinsessa. Joo kyllä olen pohjoismaisen kirjallisuuden ystävä. Jostain syystä en pidä suomalaisten kirjoittamista kirjoista.. tai no ainakaan suomalaisista dekkarikirjoista.. olen kyllä useita yrittänyt, mutta jokin niissä ei vain lähde. Ruotsalaisissa on jotenkin paljon parempi tunnelma, kuten myös Nesbon kirjoissa. Lisäksi joitain tanskalaisia olen lukenut ja niistäkin pitänyt.. mm Lotte ja Soren Hammerin kirjoista.

No se siitä.. Äsken sain päätökseen Stephen Kingin kuvun alla kirjan ja ihan pidin siitä. Pakko kai siitä on pitää, jos jaksaa yli tuhat sivua sitä lukea. Netistä olen ymmärtänyt, että se on ihan suosittu kirja, mutta jotkut vanhat Kingistä pitävät, pitävät sitä ilmeisesti aika kehnona teoksena. Saatan olla väärässäkin. Edellinen Kingin teos jonka luin, oli varmaan 20 vuotta sitten peruskoululaisena joku tappaja-autosysteemi. Kyllä tämä ainakin sen hakkasi, mikäli muistan sen teoksen edes sinnepäin.

Mitäs Kingin teosta suosittelisitte seuraavaksi lukuun, jos lähtökohta on se, että pidin tuosta kuvun alla teoksesta, mutta en silloin joskus kauan sitten kovinkaan paljon siitä tappaja-autosta?