Veikkaisin syynä olevan jo mainitun lähdekritiikin. Eli nykyisessä vakavastiotettavassa historiantutkimuksessa ei ole tapana lähteä hekumoimaan muutamien hämäräperäisten viitteiden pohjalta tai rakentelemaan jotain, mitä ei voida lopulta todistaa. Mun puolestani olisi ihan hauskaa, jos nuo tarinoiden kuninkaat sun muut kyettäisiin todistamaan joskus olemassa olleiksi isoiksi pomoiksi, mutta sitä ennen en jaksa sen enempää edes puolihuolimattomasti viitata niihin opetuksessani ilman täsmennystä, ettei todisteita käytännössä ole.Ylipäätään Suomalaisissa kouluissa ja yleisessä keskustelussa ei koskaan näytetä seuraavia karttoja, jotka ajoittuvat ensimmäiselle vuosituhannelle jälkeen Kristuksen syntymän.
Keski-ajan lopun ja uuden ajan alun viittaukset suomalaisista kuninkaista menevät tuon ajan historianromantiikan piikkiin. Juslenius on tästä ehkä paras esimerkki, eli oman kansan menneisyys oli saatava mahtavaksi, ja siinä ei pieni revittely haitannut. Lisäksi Ruotsi nousevana mahtina tuki Suomen aseman korostamista, jotta Ruotsin hallitsijan asema pönkittyisi. Oli huomattavasti komeampaa olla Suomen, Norrlannin, Sveanmaan ja Götänmaan kuningas kuin pelkkä Ruotsin kuningas, vrt. manner-eurooppalaiset hallitsijat, joilla oli titteleinään komeita luetteloita hallitsemistaan kuningas-ja ruhtinaskunnista. Tässä vaiheessa myös Itämaa-nimitys alkoi jäädä käytöstä.