Mikä on Suomen suurin saavutus?

[BitterX]

Jos historiallisesti katsotaan - mikä on yksi ihan pätevä näkökulma - niin ensimmäinen maailmanmestaruus vuonna 1995 on näitäkin merkittävämpi. Sen ensimmäisen ison voiton ottaminen on aina suuri juttu. Silloin vasta on tietty kynnys ylitetty, vaikka mitalit tuota ennen olivatkin silloin aikoinaan merkittäviä saavutuksia. Mutta yleensä mestaruuden voittaminen ei ensimmäisellä kerralla onnistu, siihen tarvitaan alle muutama finaalitappio. Tuo oli se turnaus, jossa Suomi oppi voittamaan. Sitä ennen se ei osannut voittaa. Jos tuo vuoden 1995 MM-kulta olisi Suomen ainoa kulta missään, niin siitä tuskin puhuttaisiin yhtä vähättelevästi kuin nyt.

Totta tämäkin.

Tietysti MM-95 oli oheismerkitykseltään muutenkin ylivoimainen suoritus. Se laastaroi kansallisen itsetunnon, jonka lama oli murjonut.

 

[Drewiske]

Onkohan tässä joku sukupolvikokemus myöskin? Haluaisin avata vähän omaa näkökulmaani siitä, miksi tämä voitto ei merkitse minulle mitään. Olen syntynyt vuonna 1988 ja jääkiekkoa aloin enemmän tosissaan seuraamaan lapsena 90-luvun puolivälissä. Naganon olympialaiset olivat ensimmäiset, jotka muistan. Niissä se tähtisikermä oli jotain käsittämätöntä, huonon näkyvyyden tarunhohtoiset NHL-pelaajat olivat yhtäkkiä joukkueessa - ja suomalaiset pärjäsivät! Nämä ovat myös ensimmäiset maajoukkuepelit, jotka ovat jääneet kunnolla mieleen.

Olen siis kasvanut siihen, että olympialätkä on maajoukkueturnausten ylivoimainen ykkönen. Turnaus, jonne tullaan parhailla pelaajilla, joita maailmasta löytyy. MM-kisojen jokavuotisuus on harmaannuttanut itselleni nuo kisat, enkä niitä läheskään aina jaksa katsoa, mutta olympialaisten status on ja pysyy. Kunnes tuli vuosi 2018 ja NHL:n bisnesmiehet estivät kisojen toteutumisen. Tuo oli yksi suurimmista pettymyksistä penkkiurheilijan urallani tuohon mennessä, enkä avannut televisiota Korean kisojen aikana lainkaan.

Syksyllä kun näytti siltä, että koronan pahimmat ajat ovat nähty, valmistauduin ensimmäiseen kunnon parhaan ajan best on best-turnaukseen kahdeksaan vuoteen. Turnauksen, jonne Suomi saisi kaikkien aikojen kovimman joukkueen. Ketjuhahmotelmia oli piirrelty ruutupaperille pubeissa ja ennakkospekulointi kestänyt kirjaimellisesti vuosien ajan. NHL-pelaajien vetäytyminen oli niin kova isku kuin jääkiekkofanina voin kokea. Keväällä pelattavaa parhaiden pelaajien turnausta ei nähdä ehkä 12 vuoteen Suomen eläessä toistaiseksi lajin kulta-aikaansa.

Ei voi mitään, ei näistä lähtökohdista voinut syttyä kisoille. En ole klikannut yhtään maajoukkueuutista kuukausiin, enkä tiedä esim. olympialaisten joukkueiden kokoonpanoista mitään. Tämä ei todellakaan ole mitään ilkkumista torikansalle, urheiluvoittojen nostattama yhtenäisyyden tunne on itselleni kaikki puhtaasti positiivista energiaa. Mutta jos minulta kysytään kisojen arvostuksesta, en haluaisi tätäkin asiaa lähestyä jonkun identiteettipolitiikan kautta. En minä esitä olevani parempi fani, koska eurooppalaisten sarjojen pelaajien olympialaiset eivät kiinnostaneet. Olen yksinkertaisesti aivan helvetin pettynyt suosikkiturnaukseni vesittämiseen. En ikinä haukkuisi kisoja eläneitä ja voiton kiivaasti kokeneita Suomi-kannattajia vaan annan NHL:n täysin bisnesorientoituneille johtajille kaikki negatiiviset tunteeni näihin ja viime kisoihin liittyen (vaikka nyt olikin helpompi niellä selitykset).

Itse jatkan näkökulmastani oikean olympialätkän paluuta odottaen. En tiedä uskallanko enää mitään rosteriarvioita ennakkoon tehdä koskaan tai tunteella investoitua tuleviin koitoksiin.

Samaistun todella vahvasti näihin fiiliksiin. Aamen!

 

[nummenkallio]

Totta tämäkin.

Tietysti MM-95 oli oheismerkitykseltään muutenkin ylivoimainen suoritus. Se laastaroi kansallisen itsetunnon, jonka lama oli murjonut.

Ja tuo symbolinen laman päättäminen on ehkä yksi syy, miksi tuota ensimmäistä voittoa on myöhemmin väheksytty. Menihän se aivan överiksi, se täytyy myöntää. Vielä samana kesänäkin baareissa soi Den Glider In ja jengi juhli maailmanmestaruutta ihan kuin se olisi tapahtunut juuri äsken. Ja Timo Jutilahan juhlii sitä ilmeisesti vieläkin.

Silti ne ikimuistoisimmat urheiluvoitot tulevat usein johonkin hankalaan aikaan. Siinä on ihan selvä yhteys. Mitä vaikeammat ajat ovat, sitä suuremmaksi jonkun urheiluvoiton merkitys kasvaa. Jostain on ihmisten ilo revittävä.

 

[Eino_Mies]

Niin tai näin, herneet menee aina jostain nenään, kun Leijonat pelaa. Tuli sitten voitto tai tappio. Seuraavaksi päästään taas jakamaan myötähäpeää ja dissaamaan paskasti järjestettyjä kultajuhlia stadikalla. Nolottaa jo valmiiksi ne JVG:t sun muut.

Eli oltaisiin vaan suosiolla annettu voitto tänään venäläisille, niin tätäkään eipäs-juupas viestiketjua ei olisi tarvinnut kaivaa ylös. Eiks niin?

 

[KaljaVeikko]

Onkohan tässä joku sukupolvikokemus myöskin? Haluaisin avata vähän omaa näkökulmaani siitä, miksi tämä voitto ei merkitse minulle mitään. Olen syntynyt vuonna 1988 ja jääkiekkoa aloin enemmän tosissaan seuraamaan lapsena 90-luvun puolivälissä. Naganon olympialaiset olivat ensimmäiset, jotka muistan. Niissä se tähtisikermä oli jotain käsittämätöntä, huonon näkyvyyden tarunhohtoiset NHL-pelaajat olivat yhtäkkiä joukkueessa - ja suomalaiset pärjäsivät! Nämä ovat myös ensimmäiset maajoukkuepelit, jotka ovat jääneet kunnolla mieleen.

Olen siis kasvanut siihen, että olympialätkä on maajoukkueturnausten ylivoimainen ykkönen. Turnaus, jonne tullaan parhailla pelaajilla, joita maailmasta löytyy. MM-kisojen jokavuotisuus on harmaannuttanut itselleni nuo kisat, enkä niitä läheskään aina jaksa katsoa, mutta olympialaisten status on ja pysyy. Kunnes tuli vuosi 2018 ja NHL:n bisnesmiehet estivät kisojen toteutumisen. Tuo oli yksi suurimmista pettymyksistä penkkiurheilijan urallani tuohon mennessä, enkä avannut televisiota Korean kisojen aikana lainkaan.

Syksyllä kun näytti siltä, että koronan pahimmat ajat ovat nähty, valmistauduin ensimmäiseen kunnon parhaan ajan best on best-turnaukseen kahdeksaan vuoteen. Turnauksen, jonne Suomi saisi kaikkien aikojen kovimman joukkueen. Ketjuhahmotelmia oli piirrelty ruutupaperille pubeissa ja ennakkospekulointi kestänyt kirjaimellisesti vuosien ajan. NHL-pelaajien vetäytyminen oli niin kova isku kuin jääkiekkofanina voin kokea. Keväällä pelattavaa parhaiden pelaajien turnausta ei nähdä ehkä 12 vuoteen Suomen eläessä toistaiseksi lajin kulta-aikaansa.

Ei voi mitään, ei näistä lähtökohdista voinut syttyä kisoille. En ole klikannut yhtään maajoukkueuutista kuukausiin, enkä tiedä esim. olympialaisten joukkueiden kokoonpanoista mitään. Tämä ei todellakaan ole mitään ilkkumista torikansalle, urheiluvoittojen nostattama yhtenäisyyden tunne on itselleni kaikki puhtaasti positiivista energiaa. Mutta jos minulta kysytään kisojen arvostuksesta, en haluaisi tätäkin asiaa lähestyä jonkun identiteettipolitiikan kautta. En minä esitä olevani parempi fani, koska eurooppalaisten sarjojen pelaajien olympialaiset eivät kiinnostaneet. Olen yksinkertaisesti aivan helvetin pettynyt suosikkiturnaukseni vesittämiseen. En ikinä haukkuisi kisoja eläneitä ja voiton kiivaasti kokeneita Suomi-kannattajia vaan annan NHL:n täysin bisnesorientoituneille johtajille kaikki negatiiviset tunteeni näihin ja viime kisoihin liittyen (vaikka nyt olikin helpompi niellä selitykset).

Itse jatkan näkökulmastani oikean olympialätkän paluuta odottaen. En tiedä uskallanko enää mitään rosteriarvioita ennakkoon tehdä koskaan tai tunteella investoitua tuleviin koitoksiin.

Itse olen syntynyt helmikuun lopulla -88 eli juuri Calgaryn olympiahopean aikaan. 95 nevöforget on ensimmäinen jääkiekkoon liittyvä asia jonka muistan ja Leijonat on luonnollisesti aina ollut minulle kova juttu.
Torinon finaalipäivänä täytin 18-vuotta ja noh, ei siitä sen enempää.

Olen kai jotenkin pöljä mutta olympialaiset on aina ollut mulle jollain tavalla henkilökohtainen juttu ja kaikista kovin maajoukkue-turnaus joka menee kaiken muun edelle jääkiekkoon liittyen. Vaikka eipä siinä luonnollisesti itsellä ole osaa eikä arpaa että missä pelataan ja ketkä pelaa mutta kuitenkin.

Sanomattakin on selvää että olisin toivonut NHL-pelaajat näihin kisoihin. Mutta kun ne ei nyt tulleet niin ne eivät nyt tulleet. Se on mitä se on. Eteenpäin sanos Jutila.

Tottakai jos joku ei näistä peleistä syty niin silloin ei syty ja eihän siinä mitään, tylsäähän se olisi jos me kaikki oltaisiin asioista samaa mieltä ja tunnettaisiin samoja tunteita. Itse vain en ymmärrä logiikkaa että nyt kun ei olekaan kaikista parhaat mestoilla niin fanien ja ilmeisesti pelaajienkin pitäisi istua käsien päällä ja vikistä kun tilanne on mikä on, aivan kuten tällä koko hommalla ei olisi mitään arvoa. Kaikki on paskaa paitsi kusi.

Olen äärimmäisen iloinen että turnaus meni miten meni, ensimmäinen olympia-kulta on nyt jääkiekossa saavutettu. Ja seuraava tavoite on sitten toistaa sama NHL-pelaajien kanssa, mielellään jo neljän vuoden päästä. Ai että minä ejakuloin kun joku kaunis päivä Barkovit ja Ahot näyttää McDavidille ja kumppaneille että perkele me voitetaan teidät kaikki myös kun parhaat on pelaamassa viiden rinkulan turnauksessa.

Sitä odotellessa kuitenkin ehdottaisin että nyt vain nautitaan tästä voitosta. Minä ainakin nautin.
Kiitos Leijonat

 

[olkikuukkeli]

Tottakai jos joku ei näistä peleistä syty niin silloin ei syty ja eihän siinä mitään, tylsäähän se olisi jos me kaikki oltaisiin asioista samaa mieltä ja tunnettaisiin samoja tunteita. Itse vain en ymmärrä logiikkaa että nyt kun ei olekaan kaikista parhaat mestoilla niin fanien ja ilmeisesti pelaajienkin pitäisi istua käsien päällä ja vikistä kun tilanne on mikä on, aivan kuten tällä koko hommalla ei olisi mitään arvoa. Kaikki on paskaa paitsi kusi.

Kuten sanoin, ei minulla ole mitään tarkoitusta ilkkua muiden kokemuksille ja jos tätä ketjua luet taaksepäin, niin eivät aggressiivisimmat viestit ainakaan kaltaisiltani ole tulleet. Sitä ehkä yritin selittää, että omalla jääkiekonkatselu-urallani olympialaisten prestiisiarvo on perustunut nimenomaan siihen, että siellä pelaavat kaikki parhaat pelaajat keskellä kautta parhaassa formussaan vain kerran neljässä vuodessa. Ei niinkään olympiarenkaisiin. Parhaat vs. parhaat-asetelman vuoksi olen niitä turnauksia vesi kielellä odottanut.

 

[Vatanen]

Hetken makusteltuani tulin lopputulokseen:
1. 2006 Torino Hopea
Suomen paras joukkue joka pelasi parasta lätkää parhaita maita vastaan huikealla tasolla aina Koivun mailaan saakka.
2. 2019 MM Kulta
Jäänrakoon haukuttu joukkue jolla ei pitänyt olla mitään saumaa vaan niimpä vain kukisti Ruotsin 8000 NHL pelin joukkueen, yhden kaikkien aikojen Venäjän ja aina vahvan Kanadan. Kasvutarina.
3. 2022 Peking Kulta
Suomen ensimmäinen Olympiakulta palloilulajeista, vaikka NHL ukot eivät olleet mukana on tämä kuitenkin se the ensimmäinen. Etenkin nousu Ruotsia vastaan ja suvereeni voitto Venäjästä nostaa tän korkealle.
4. 1988 Calgary Hopea
Suomen ensimmäinen arvokisa mitalli ja millä tavalla? Voitettiin neukut ja mentiin ruotsin ohi toiseksi, odotus oli päättynyt.
5. 1995 MM Kulta
Ensimmäinen arvokisa kulta toki tämäkin ilman NHL miehiä, mutta ei kauhean moni mestaruus ole yhtä maata lamasta nostanut. Legendaarista.
(+MM11 & wcup04)

 

[KaljaVeikko]

Kuten sanoin, ei minulla ole mitään tarkoitusta ilkkua muiden kokemuksille ja jos tätä ketjua luet taaksepäin, niin eivät aggressiivisimmat viestit ainakaan kaltaisiltani ole tulleet. Sitä ehkä yritin selittää, että omalla jääkiekonkatselu-urallani olympialaisten prestiisiarvo on perustunut nimenomaan siihen, että siellä pelaavat kaikki parhaat pelaajat keskellä kautta parhaassa formussaan vain kerran neljässä vuodessa. Ei niinkään olympiarenkaisiin. Parhaat vs. parhaat-asetelman vuoksi olen niitä turnauksia vesi kielellä odottanut.

Joo pahoittelen, en moittinut sinua tai kaltaisiasi viestissäni, lainasin sitä vain kun pystyin samaistumaan asiaasi ja perustelitkin sen hyvin niin halusin vain jakaa oman hieman erilaisen näkökantani asiasta. En ehkä onnistunut nyt muotoilemaan asiaani oikein viestiini. Pidetään peukkuja että 2026 näitä ei tarvitse enää miettiä.

 

[teroz]

1. Nagano 98 pronssi
2. Torino hopea
3. Olympiakulta

 

[cottonmouth]

Torinon jälkeen muistan myöhäisillan kekkerit joissa paidattomat NHL-äijät fiilisteli lavalla pakkasessa mitalit kaulassa. Toi itsellekin balsamia, terapiaa ja kuittasi finaalitappiota jossain määrin.

Ja sitten joku Ilkka vitun Jääskeläinen tulee lavalle laulamaan TikTakkia varioiden Sakuprinsessan. :D

Aiheesta sen verran, että ymmärrän kyllä pointin siinä, että esim. Torinon hopea, Kanada-cup 1991 ja World Cup 2004 ovat hienoja saavutuksia todella kovatasoisissa turnauksissa, mutta samalla on jotenkin hellyyttävän suomalaista hehkuttaa kakkos- ja kolmossijoja parhaimpina koskaan. Joo, ne olivat upeita sijoituksia kovissa skaboissa ja on ihan perusteltavaa sanoa maajoukkueen esim. pelanneen Torinossa parasta kiekkoaan koskaan. Silti ei voitettu.

Voitosta tuolla pelataan ja vain voitto lopulta merkitsee.

 

[janóz]

Mielipideasioista on aina mukava vääntää. Itse lähestyn tätä nimenomaan merkityksen kannalta, en absoluuttisen urheilullisen tason kautta. Eikä tarkoita sitä, että sillä ei ole merkitystä, päinvastoin sillä on paljonkin. Kuitenkin ensimmäisiä saavutuksia tulee aina elämässä arvostaa korkealla, koska ne mahdollistavat ja ohjaavat myös myöhempiä kokemuksia. Siksi ”heikompilaatuiset ensimmäiset kerrat” ovat äärimmäisen tärkeitä: ensimmäinen kerta ”sillai”, ensimmäinen työ ja eka palkka, ensimmäinen oma vuokrakämppä jne. Kaikki tuntui hienolta, vaikka en nykyisiin vastaaviin asioihin pystyisi edes vertaamaan. Mutta kun ne oli kerran saatu niin jatko oli aina helpompi.

Itse muistan Calgaryn hopean ja sen ainutlaatuisuuden sekä yksittäisiä muistikuvia noista kisoista, mm. tappion Sveitsille. Hopean merkitystä en vielä silloin ymmärtänyt. Paljon paremmin muistan -91 Canada Cupin, -92 ja -94 hopeat sekä tietysti -95, koska nevöfoget. Se, että Suomi pelasi Naganossa -98 (siis vain 10 vuoden kuluttua Calgarystä) siihen asti kaikkien aikojen turnauksessa ja otti pronssia on aika hämmästyttävä hyppy kuitenkin suhteellisen lyhyessä ajassa. Ikuisesta ”hyvästä häviäjästä” varteenotettavaksi kiekkomaaksi kymmenessä vuodessa. Ja oikeastaan 90-luvulta asti ollaan pelattu aina mitaleista sekä myös voitettu niitä ja vastaavasti ennen vuotta 1988 ei koskaan mitään ikinä missään. Näihin kun peilaa merkitystä niin -88 ja -95 on ne suurimmat saavutukset, koska ne ovat mahdollistaneet muut urheilullisesti kovemmat saavutukset, kuten esim. Torino 2006. 1995 ehkä kuitenkin tärkeämpi, koska se oli mestaruus. Ja esim. 94-hopea oli huikean kovaa Kanadaa vastaan varmasti lähes Naganon pronssin arvoinen suoritus, mutta se ei ollut ”eka kerta” hopealla, joten jää hieman taustalle, vaikka oli kovempi turnaus kuin -95.

Nyt voitettu olympiakulta kului itselleni useamman vuosikymmenen ajan niihin samoihin asioihin kuin jalkapallon arvokisapaikka eli ”toteutuukohan minun elinaikana, tuskinpa”. No, nyt on moni asia toteutunut, josta on vuosia haaveiltu, eikä minun papereissa niitä saa millään vähäpätöisiksi vaikka NHL-pelaajat puuttuivat. Ja lasken osittain aiempien vuosien ansioksi, että meillä on nyt myös NHL-pelaajista koostuvassa turnauksessa joka kerta mahdollisuus voittaa kultaa. Ja uskon myös sen, että sitten kun Suomi joskus voittaa sen best of the best turnauksen niin rankkaan sen urheilullisesti kovimmaksi, mutta en pysty sanomaan, arvostanko sitä kuolinvuoteellani hienoimmaksi urheilumuistoksi ohi Tukholman -95.

Merkitys:
1. 1995 Tukholma kulta
2. 1988 Calgary hopea
3. 2022 Peking kulta

Urheilullisesti:
1. 2006 Torino hopea
2. 1998 Nagano pronssi
3. 2004 World Cup 2

ps. Tuossa edellä joku pohti samaa kysymystä kuin minäkin. Mitenköhän ruotsalaiset arvottivat Lillehammerin -94, muuta kuin postimerkillä. Miten se esim. suhteutettiin myöhemmin kesällä voitettuun futispronssiin tai vaikkapa Torinoon -06.

 

[aceman81]

Aiheesta sen verran, että ymmärrän kyllä pointin siinä, että esim. Torinon hopea, Kanada-cup 1991 ja World Cup 2004 ovat hienoja saavutuksia todella kovatasoisissa turnauksissa, mutta samalla on jotenkin hellyyttävän suomalaista hehkuttaa kakkos- ja kolmossijoja parhaimpina koskaan. Joo, ne olivat upeita sijoituksia kovissa skaboissa ja on ihan perusteltavaa sanoa maajoukkueen esim. pelanneen Torinossa parasta kiekkoaan koskaan. Silti ei voitettu.

Calgaryn hopea on helppo. Sitten tuo Kanada-Cup 1991, jota tuli itsekin nappulana ihmeteltyä, hienot on nimilistat, mutta rehellisyyden nimissä ei mitään käsitystä minkä arvoiset kekkerit nuo oli, miten kukakin turnaukseen valmistautui tai kuinka paljon arvosti. Mulle vaan jo hyvin nuorena ja sittemminkin on myyty ajatus, että tuo oli kova juttu.

Ja ehkä se sitä olikin. Team Terrible-nimityksen joltain irvileualta aiemmista esityksistään tienannut joukkue tuskin lähti pelailemaan vain itseään kuntoon, ja olihan Can 2-2, Swe 3-1, Cze 1-0, USA 3-4 parhailla pelaajilla, pienessä kaukalossa, uudella mantereella jotain sellasta mihin aiemmin ei oltu kyetty.

 

[Arto Kilponen]

Mitenköhän ruotsalaiset arvottivat Lillehammerin -94, muuta kuin postimerkillä. Miten se esim. suhteutettiin myöhemmin kesällä voitettuun futispronssiin.

Tässä taas hieno esimerkki siitä, miten vanhemmalla iällä ajantaju hämärtyy. Ei tietenkään ollut Lillehammer ja USA World Cup samana kesänä, olihan niissä nyt ainakin viisi vuotta eroa. Tai siis siltä se tuntuu, kunnes oikeasti tarkistaa päivämäärät.

 

[BitterX]

Calgaryn hopea on helppo. Sitten tuo Kanada-Cup 1991, jota tuli itsekin nappulana ihmeteltyä, hienot on nimilistat, mutta rehellisyyden nimissä ei mitään käsitystä minkä arvoiset kekkerit nuo oli, miten kukakin turnaukseen valmistautui tai kuinka paljon arvosti. Mulle vaan jo hyvin nuorena ja sittemminkin on myyty ajatus, että tuo oli kova juttu.

Ja ehkä se sitä olikin. Team Terrible-nimityksen joltain irvileualta aiemmista esityksistään tienannut joukkue tuskin lähti pelailemaan vain itseään kuntoon, ja olihan Can 2-2, Swe 3-1, Cze 1-0, USA 3-4 parhailla pelaajilla, pienessä kaukalossa, uudella mantereella jotain sellasta mihin aiemmin ei oltu kyetty.

Kyllä se kova ja tavallaan haudanvakava turnaus oli. Se oli turnaus, joka juonsi politiikasta, kun pohjoisamerikkalaiset - etenkin kanadalaiset - halusivat otattaa CCCP:tä vastaan parhailla ryhmillä. Kanadalaisilla ymmärrettävästi kävi sisun päälle, kun Neuvostoliitto teki propagandaa heidän omassa lajissaan dominoimalla MM-kisoissa, ja jenkkejä harmitti neuvostopropaganda ylipäätään. Neuvostoliitolla taas ei ollut muuta vaihtoehtoa, kun ottaa haaste vastaan. Eurooppalaiset oli kutsuttu lähinnä statistin rooliin, vaikkakin toki myös esim. Tshekkoslovakialla oli oma kanansa kynittävänä punakoneen kanssa (epävirallisesti tietenkin). Kanadalle ja Neuvostoliitolle häviäminen turnauksessa ei ollut vaihtoehto. Kyllä Kanada-Cup turnauksena paljon vakavailmeisempi oli, kuin showhenkinen seuraajansa World Cup. Kanada-Cupissa pelattiin isommista asioista.

Tuossa kyseisessä turnauksessa viimeisiään vetelevä Neuvostoliitto kuitenkin romahti totaalisesti, vaikka Suomen voittivatkin standardilukemin.

Tuo turnaus, Calgaryn tavoin, muutti käsitystä Leijonien mahdollisuuksista kannattajan silmissä. Se tasuri Kanadaa vastaan täydessä Maple Leaf Gardensissa oli älyttömän suuri henkinen askel, ja sen jälkeen Kanadan myyttistä NHL-tähtisikermääkään vastaan ei olla enää koskaan lähdetty valmiiksi häviämään. Itse asiassa Kanadan joukkue ei sen jälkeen ole ollut enää suomalaiskannattajan silmin myyttinen, vaikka tietysti äärimmäisen hyvä. Päälle vielä tosiaan voitot turnauksessa Ruotsista ja Tšekkoslovakiasta. Oli uskomaton juttu silloin.

 

[Hyytiäinen]

Vertaaminen on varmasti haastavaa mutta omalla tavallaan sanoisin World Cupin hopean 2004 olevan suurin saavutus. Miksikö?

1) kaikilla mailla lähtökohtaisesti parhaat pelaajat käytettävissä.
2) kesken turnauksen Suomi siirtyi mantereelta toiselle jatkamaan pelejään.
3) edes Summasen ja Niinimaan case ei päässyt romahduttamaan Suomen menestystä.
4) finaalissa vielä Suomi teki Kanadan kanssa maaleja tasatahtiin.

 

[Jayzon]

Kanada Cup/World Cup on aina ollut huumoriläpsyttelyä. Pronssimitalit ovat joukkueurheilulajeissa täysin merkityksettömiä. Hopea on hävitty mitali, oli turnauksen taso mikä tahansa. Voitto on aina voitto, ja voitto on ainoa mikä merkitsee, oli rosterit mitä tahansa. Kysykääpä vaikka Juuso Hietaselta, Harri Säteriltä tai Valtteri Filppulalta, kiinnostaako heitä aivan hirveästi tuliko kultamitali minkälaista rosteria vastaan. Nuo miehet ovat ikuisesti olympiavoittajia. Sitä ei himmennä mikään.

Suomen arvokisavoitot voisi periaatteessa laittaa mihin järjestykseen tahansa, koska kaikki ovat osaltaan olleet erittäin merkittäviä. Mutta jos pitäisi pyssy ohimolla pistää johonkin arvojärjestykseen, niin sitten näin:

1. MM 2019 (kaikkia odotuksia vastaan voitettu, monta isoa maata nippuun samoissa kisoissa)
2. MM 1995 (ensimmäinen arvokisakulta)
3. OK 2022 (ensimmäinen olympiakulta)
4. MM 2011 (todistettiin, ettei MM95 ollut pelkkä tilastopoikkeama)

Minä olen oikeassa. Turha väittää vastaan.

 

[San Jose Shark #50]

En missään tapauksessa nostaisi tätä Beijingin kultamitalia Leijonien kautta aikain parhaaksi saavutukseksi. Turnauksen taso ei oleellisesti poikennut jokavuotisista Skoda Cup höntsyistä. Marginaalisesti taso oli jopa heikompi koska Kiinan joukkueen taso ei ollut A-ryhmää. Aivan kuten Pyeongchanin turnauksessa mukana ollut Etelä-Korean joukkue oli varsin heikkotasoinen.
Edelleen näksin TOP-5 saavutusten olevan
1. World Cup finaalipaikka - joukkueiden kokoonpanot kautta linjan aikansa parhaista pelaajista
2. MM-95 - eka kerta on eka kerta
3. 1991 Canada Cup välieräpaikka - Suomen taso ei ollut niin päätä huimaava vielä tuolloin vs. huippumaat. Suomella rosterissa kourallinen NHL-pelaajia.
4. Calgaryn hopea 1988 - Lähes täysin kotimaisin voimin voitettu ensimmäinen arvokisamitali.
5. Voitto Neukuista 1971 Izvestija-turnauksessa - pätee sama kuin MM95 voittoon. Punakone oli siihen asti ollut kokolailla toiselta planeetalta.

 

[Radiopää]

En missään tapauksessa nostaisi tätä Beijingin kultamitalia Leijonien kautta aikain parhaaksi saavutukseksi. Turnauksen taso ei oleellisesti poikennut jokavuotisista Skoda Cup höntsyistä.

Mutta silti nostat ykköseksi turnauksen, joka pelattiin ennen kauden alkua, jolloin parhaat pelaajat eivät olleet parhaassa kunnossa. Vuoden 2004 maailmancup oli maajoukkueiden Pitsiturnaus.

 

[Vilko93]

Ja sitten joku Ilkka vitun Jääskeläinen tulee lavalle laulamaan TikTakkia varioiden Sakuprinsessan. :D

Aiheesta sen verran, että ymmärrän kyllä pointin siinä, että esim. Torinon hopea, Kanada-cup 1991 ja World Cup 2004 ovat hienoja saavutuksia todella kovatasoisissa turnauksissa, mutta samalla on jotenkin hellyyttävän suomalaista hehkuttaa kakkos- ja kolmossijoja parhaimpina koskaan. Joo, ne olivat upeita sijoituksia kovissa skaboissa ja on ihan perusteltavaa sanoa maajoukkueen esim. pelanneen Torinossa parasta kiekkoaan koskaan. Silti ei voitettu.

Voitosta tuolla pelataan ja vain voitto lopulta merkitsee.

Tästä sataprosenttisesti samaa mieltä. Aina pelataan voitosta, ja kultamitali menee kaiken edelle. Vaikka kuinka pelattiin Torinossa kaikkien aikojen suomilätkää, niin finaalissa ei pelattu, ja tulos oli sen mukainen. Vain voittoja keskenään vertailemalla voidaan mielestäni löytää kaikkien aikojen saavutus, siksi omissa papereissani vaihtoehtoja on neljä.

Itse rankkaan olympiakullan ykköseksi, vaikka 2019 oli sinänsä uskomaton suoritus, kun materiaalialivoima varsinkin Venäjään ja Ruotsiin oli niin suuri. Pekingissähän Leijonat oli ihan selkeästi yksi suurimmista ennakkosuosikeista jo heti alkuun. Toisaalta juuri se ennakkosuosikin paineiden kantaminen ja kestäminen ovat uusi ja hieno asia. Olen kyllästynyt siihen iänikuiseen ”altavastaajan asema sopii Suomelle” -mantraan, vaikka siinä paljon perää onkin. Siinä on vaan se ongelma, että altavastaajaksi päästäkseen ei saa voittaa kovin usein, eli pitää hävitä tarpeeksi jotta kukaan ei odota joukkueelta mitään, ja sitten pääsee siihen ns. paineettomaan tilaan, jolloin voikin silloin tällöin voittaa. Pitäisi ennemmin oppia siihen, että myös voittamisen jälkeen osataan voittaa ennakkosuosikkina lähiaikoina uudelleen, ei 16 vuoden kuluttua. Nyt Jalosen johdolla näyttää vahvasti siltä, että siihen moodiin ollaan päästy.

 

[teroz]

En mie tiedä, mutta se Nagano 98 vaan on itselle niin kova. Ensimmäistä kertaa parhaat olympialaisissa, Gretzy jne kaatuu pronssipelissä. Se oli vain jotenkin satumainen hetki, vaikka pronssia ”vain” olikin

 

[Rush]

Merkittävin saavutus leijonilla? Varmaan tuo 95 mm-kulta. Entä suurin saavutus? Torinon hopea. Toiseksi menee saavutuksissa kyllä tuo 2019 kulta kun "jämä"miehistöllä päihitettiin huippujoukkueet ja vihdoin myös Kanada finaalissa. Mutta silti Olympiafinaalin loppusekunneilla ja vuoden 2011 mestaruuden ratkettua allekirjoittaneella oli häkeltynein olo koskaan jääkiekkoa katsoessa. Aikaisemmista vuosista en osaa sanoa, en ole perehtynyt niiden vuosien turnauksiin yhtään.

 

[Vikidiviimenen]

Olympiamitalin arvoa nostaa se tosiasia, että sen voi saada vain neljän vuoden välein.

Tehdääs oma listaus, mukana vain turnaukset mitkä olen itse nähnyt ja kokenut.

1. Peking 2022
2. MM 2019
3. U20 2016
4. Sochi 2014
5. U20 2019
6. MM 2011
7. Vancouver 2010

 

[BitterX]

En mie tiedä, mutta se Nagano 98 vaan on itselle niin kova. Ensimmäistä kertaa parhaat olympialaisissa, Gretzy jne kaatuu pronssipelissä. Se oli vain jotenkin satumainen hetki, vaikka pronssia ”vain” olikin

Kyllähän Naganoa hieman himmentää se avoimien ovien päivä Pavel Bu... Venäjää vastaan.

Pakit olisivat voineet kerran onnistua pitämään sen Buren ja Myllys olisi voinut ottaa jotakin kiinni tuossa välierässä.

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=uHVPprPKYfQ

Toisaalta, Naganossa Suomi onnistui ensimmäisiä kertoja arvoturnauksessa "voittamaan oikeita pelejä" (puolivälierässä Ruotsi ja pronssimatsissa Kanada), haparoivan alkulohkosuorituksen jälkeen.

 

[red.machine]

Vaikea näitä on laittaa järjestykseen. Omissa papereissani myös Sotshin olympiapronssi sijoittuu korkealle. Ennen kisoja joukkueesta tippuivat tärkeimpiin pelaajiin lukeutuvat Mikko Koivu sekä Valtteri Filppula, ja vanhempi Koivu sekä Bergenheimkin jättäytyivät turnauksesta pois. Suomen joukkueessa pelasi yhteensä 11 pelaajaa KHL:stä ja Liigasta, ja tälläkin palstalla euromiehille naureskeltiin miten NHL-tähdet tulisivat nöyryyttämään heitä kisoissa. Parhaiten mieleen ovat kuitenkin jääneet #Hanskaajat-ryhmän videot, joissa Suomen joukkue dumattiin täysin. Totesivat muun muassa, että Suomi pärjäisi ainoastaan jos saisi pelata kisoissa yksin. No, itse turnauksessa Suomi oli lopulta ainoa joukkue, joka ei hävinnyt mestaruuden voittaneelle Kanadalle varsinaisen peliajan aikana. Venäjän tähdet kaatuivat puolivälierässä numeroin 3-1 ja Ruotsia vastaan käytiin tiukka kamppailu välierässä. Pronssimatsissa Leijonat tyrmäsivät jenkit 5-0.

Torinon hopea on tietenkin myös äärimmäisen kova suoritus. Täydellinen turnaus pieniä kauneusvirheitä lukuunottamatta, mitkä lopulta maksoivat olympiakullan. Olympiakulta on myös syytä nostaa korkealle. Ensinnäkin kyseessä on Suomen ensimmäinen olympiakulta pallopeleissä. Toiseksi vaikka Suomen hyökkäyspeli ei aina häikäissyt, puolustupeli oli aivan uskomattomalla tasolla. Leijonat päästi tasakentällisin maalin ainoastaan alkusarjassa Slovakiaa vastaan. Pudotuspelivaiheessa puolustus tiivistyi entisestään ja Suomelle tehtiin ainoastaan kaksi maalia. Toki Suomi on aina taitanut puolustusalueen puolustuspelin, mutta näin kovalla tasolla se ei koskaan ole ollut. MM-kulta 2019 on sitten jo täysin absurdi suoritus. Kanadan voittaminen kahteen otteeseen sekä Ruotsin ja Venäjän tähtisikermien kaataminen. Esim. Venäjä oli mukana melkeinpä parhaalla mahdollisella joukkueella.

Heitetään loppuun jonkinlainen ranking:

1. Maailmanmestaruus 2019
2. Torinon olympiahopea 2006
3. Pekingin olympiakulta 2022
4. Sotshin olympiapronssi 2014
5. MM-kulta 1995
6. World Cupin kakkostila 2004
7. Naganon olympiapronssi 1998
8. Calgaryn olympiahopea 1988

 

[salama#8]

Tämähän on aivan päivänselvä asia, ei tästä tarvitse edes keskustella. Ranking menee näin:

1. Peking 2022
2. MM 1995, MM 2011 ja MM 2019


Hävittyjä turnauksia ei tähän joukkoon lasketa.