HIFK: Värikästä ja fyysistä kiekkoa. Summasen ja Westerlundin aikakaudella se oli parhaimmillaan. Kumpaakin löytyi, taitoa ja kovuutta. Kummastakin puhuttiin. Jokaisella tuntuu olevan vahva mielipide, oli se sitten vastaan tai puolesta. Toivottavasti vahvaa brändiä ei peloistani huolimatta hukata, koska sellaista ei pysty rahalla ostamaan. Takavuosina ruotsalaisuus tympäisi, mutta siitäkin on onneksi päästy jo tähän päivään. Parhaimmillaan fiilis hallissa on sellainen, että tajunnantaso laajenee. Mitä enemmän joukkue ärsyttää kovalla pelillään maakuntien kukkahattuja ja tuulipukuja, niin sen parempi.
Jokerit: Rahan voimalla. Aina yksi suurimmista suosikeista mestariksi. Joka vuosi tietää, että Jokereista löytyy liigan kirkkaimpia tähtiä. Tiedotus pelaa esimerkillisen hienosti. Viime vuosina on alkanut muuttua myös fyysiseksi joukkueeksi, joka on pelkästään hieno asia. Harkimon kyky tehdä bisnestä on usein kritiikin kohteena, mutta todellisuudessa se on jokaisen seuran tavoitteena. Niin tulee ollakin, koska HPK:ta lukuunottamatta liigaseurat ovat osakeyhtiöitä.
Blues: Tulee mieleen, että Blues on Jokereiden farmijoukkue. Tähtipelaajia kaivetaan rahan avulla lähinnä hyökkäykseen, mutta joukkueen identiteetti on hukassa. Ei sitä suurta identiteettiä tosin ole koko Espoon kaupungillakaan. Valmentajia vaihdetaan kuin rukkasia, eikä ole minkäänlaista pitkäjänteistä työtä. Veskari epäonnistuisi Bluesissa, vaikka paidan selässä lukisi Hasek. Potentiaalia kuitenkin on, joten mahdollisuus menestykseen jo ensi kaudella on hyvä. Mikäli keskitytään muuhunkin kuin siihen, että hankitaan isolla rahalla pari tähtihyökkääjää kiekolliseen peliin.
Kärpät: Tamminen teki hienoa työtä Oulussa niin kaukalossa kuin kaukalon ulkopuolellakin. Sai kiitokseksi työstään niskaansa lopulta autolastillisen paskaa, vaikka sitä ennen pidettiin miestä kuin uutena Messiaana. Tammisen aikana Kärpät pelasi suhteellisen tyylikästä jääkiekkoa ja parannusta olisi varmasti tullut jatkossa entistä enemmän. Heikkilän aikana puuduttavan tylsää ja passiivista ruotsalaista jarrukiekkoa. Rahaa on, mutta selittelyä riittää miksi ei rahalla saada kuin b-luokan pelaajia. Olisi kiva tietää miten on näkyvyys mediassa tippunut sen jälkeen, kun Tamminen vaihtui Heikkilään. Tamin voimakävelyäkin penkin takana katsoo mieluummin kuin Heikkilän joukkueen peruuttelua!
HPK: Loistava seura, joka tekee mahtavaa työtä pienin resurssein. Lintumäki ja kumppanit kaappaavat vuosi vuoden jälkeen tähtiä Hämeenlinnaan, vaikka maksavat heille paljon vähemmän kuin isot seurat. Legendaarinen sikakatsomo kuuluu Hämeenlinnaan aina ja ikuisesti. Viimeksi Ilveksen päävalmentaja parkui, että katsomo sai tuomaritkin HPK:n puolelle. Fyysisyyttä saisi vähän lisätä nykyiseen joukkueeseen, koska perinteitä silläkin osastolla riittää. Siitä esimerkkinä vaikkapa se, että "liigan paholaiseksi" kasvoi eräs Mäkiaho juuri Hämeenlinnassa.
TPS: Mikki Hiiri. Kiviharju ja kumppanit ovat aina ensimmäisenä parkumassa ja soittamassa suutaan, mutta tosipaikan tullen juostaan Jortikan tai jonkun muun selän taakse. Jursinovin aikana teki mahtavaa nuorten pelaajien kasvatustyötä ja '95 maailmanmestaruuskin oli pitkälti juuri Jursinovin ansiota. Lehtinen, Koivu ja kumppanit.. Menestystä pitää kuitenkin kunnioittaa, vaikka joukkueen pelityyli onkin ollut järkyttävää katsojan silmään. Ja juuri siksihän TPS ei uppoa yleisönkään silmään. Halli on aina puolityhjä ja tunnelma kuin hautajaisissa. Ei ihme, että vieraskatsojakin katselee välillä mieluummin Suomen kauneimpia tanssityttöjä kuin peliä kaukalossa.
Ilves: Perinteikäs seura, joka on jäänyt sinne johonkin perinteikkäiden vuosien varrelle. Raipe, Raipe, Raipe kuului 80-luvulla, Raipe, Raipe, Raipe kuului 90 luvulla, Raipe, Raipe, Raipe kuuluu 2000-luvulla. Armahtakaa jo! Ummehtunutta historian hajua voisi jo alkaa vähän tuulettaa. Eikä se tarkoita sitä, että samalla pitäisi heittää imago, pelityyli ja muut vastaavat seikat romukoppaan. Vähän uutta tekemisen meininkiä, niin Ilveksessä on potkua vaikka mihin.
Tappara: Vähän kuin Ilves, mutta Tappara on osannut uudistua ja seurasta kuuluu muutakin kuin Ojanen, Ojanen, Ojanen... Toisin kuin Turun itkupillit väittävät, niin Tappara pelaa ihan viihdyttävää kiekkoa. Isokokoisessa joukkueessa on taitoa ja fyysisyyttä aika hyvin. Rautakorpi on tyylikäs mies, joka pitää tyylinsä tilanteessa kuin tilanteessa.
Pelicans: Ei oikein mitään mielikuvaa muuta kuin se, että Elorannan aikana on keskitytty kovaan työntekoon.
JYP: Kahvakiekko. Järkyttävää. Pari tähteä pelaa vuosittain taitokiekkoa ja muut kahvaavat sen minkä ehtivät. Osin kyllä pakon sanelemana, mutta on monella muullakin joukkueella pienet resurssit ja silti pystytään kaukalossa tekemään muutakin kuin virvelöimään vastustajaa.
Ässät: Porilainen hulluus parhaimmillaan. Taklauksia, tappeluita ja väriä kaukaloon. Tylsää ei ole Ässien peleissä ollut. Aikoinaan oli varmaa, että ensimmäiset 10 minuuttia Isonmäen hallissa patapaidat paahtoivat hullunkiilto silmissä ja painoivat pelin vastustajan päätyyn, vaikka vastustajalla olisikin ollut paljon parempia pelaajia. On sääli, jos ei perinteikäs kiekkojoukkue saa raha-asioitaan kuntoon. Toivottavasti Aurinkokuningas ja hänen kontaktinsa saavat Porin taas nousuun.
Lukko: Aikoinaan vähän samanlainen mielikuva kuin HPK:lla. Tähtiä riitti, vaikka resursseja ei niinkään. Bosman-aikakauden jälkeen tähdet ovat kadonneet. Valitettavasti omat pojat-projekti kaatuu omaan mahdottomuuteensa. Mika Viinanen ja muut nuoret löytyvät kohta NHL:stä tai rikkaammista seuroista. Eivät Raumalta. Toivottavasti pienen kaupungin joukkue pysyy jatkossakin isojen kaupunkien kiusana. Kuulapää on kuitenkin mainettaan parempi valmentaja, joten mahdollisuudet Rauman nousuun ovat hyvät.
SaiPa: Karjalainen kusipääkiekko. (Positiivinen ilmaisu!) Joukkue pelaa jääkiekkoa voittaakseen, ei kunnioittaakseen vastustajaa. Siksi on huvittavaa lukea, kun eräät parkuvat karjalaista kusipääkiekkoa, vaikka se itseasiassa on kunnianosoitus Lappeenrannalle. Sitähän siellä nimenomaan pelataan. Peli on pikkusikaa ja välillä isompaa, mutta ei kuitenkaan mitään jatkuvaa kahvakiekkoa kuten Jypillä. Fyysistä kiekkoa, jossa vastustajaa ei kunnioiteta. Lappeenrannasta tuntuu myös löytyvän monien nimettömyyksien lisäksi aina yksi megatähti jonka perässä isot juoksevat. Vesa Viitakoski, Otakar Janecky, Dale McTavish, Vladimir Machulda jne.