Eilen tuli saateltua serkku haudan lepoon. Hyvä ystävyssuhde serkkuun, tapahtumat jotka johtivat kuolemaan, ja tapahtumat siinä ympärillä, vetää pään sekaisin aina kun sitä rupeaa miettimään.
Tuntuu niin pahalta ajatella, että serkku voisi vielä hyvinkin olla meidän keskuudessa, jos tapahtuma hetkellä mukana olleet ihmiset olisivat ajattelleet muutakin kuin omaa persettä, tai jos viranomaisten toiminta olisi ollut parempaa, tai jos lääkärit olisivat tienneet tilanteen vakavuuden, ja täten olisivat osanneet hoitaa serkkua oikein.
Serkun kohdalle nyt kuitenkin sattui tuo onneton tapahtumaketju, joka johti hänen kuolemaansa, aivan liian aikaisin, ja täysin turhaan.
Itseltäni tapahtunut tuntuu vieneen motivaation tehdä muuta kuin välttämättömimmän. Moni vielä hetki sitten niin tärkeältä tuntunut asia, tuntuu tällä hetkellä täysin merkityksettömältä. Tuntuu kuin tämä taakka, jota myös elämäksi kutsutaan, olisi saanut merkittävästi listää painoa. Onneksi minulla on paljon ystäviä ja sukulaisia, joidenka kanssa voin käydä läpi asiaa, ja täten koittaa päästä takaisin normaaliin elämänrytmiin.
Näin surun keskellä huomaa myös, kuinka paljon lapset antavat meille. Oma tyttäreni, pikkusiskon, isoveljen ja sukulaisten lapset, saivat monta hymyä aikaan muistotilaisuudessa. Lapsien positiivisuus, huolettomuus ja välittömyys on hieno asia, nämä elemtentit takaavat sen että hauskoja hetkiä riittää, etenkin näitä lapsia on enemmän yhdessä paikassa.
Elämä jatkuu, ja vielä se muuttuu iloksikin. Tämän hetken fiilikset vain on niin sekavat, ettei niitä pysty kunnolla kuvailemaan. Yritinpähän ainakin.