Nyt on tullut levy pyöriteltyä läpi jo useampaan otteeseen, ja ei siitä edes pessimisti ei pety -asenteella pääse mihinkään, että bändi on mennyt tekemään levyn jollaista en heiltä uskaltanut toivoa enää edes villeimmissä kuvitelmissani.
Tämä on se sama yhtye, jonka Kill 'Em Alliin tuli aikanaan rakastuttua, ja jonka 80-luvun mestariteoksilla on ollut varmasti yksittäisistä bändeistä selkeästi suurin vaikutus omiin musiikkimieltymyksiini. Metallica on taas metallia.
Biisi biisiltä:
That Was Jus Your Life
- Jo intro tuo kylmät väreet selkäpiihin ja suupielet kääntyy väkisinkin hymyyn.
Biisi on niin vanhan Metallican henkistä, että koko kuusiminuuttinen ja risat menee ääneen nauraessa. Koukuttavaa riffiä toisen perään, James kuulostaa todella hyvältä ja kertosäe on silkkaa ylivoimaa.
The End Of Line
- Edellisen biisin hengessä jatketaan, vaikka välillä tehdään pikku mutka 90-luvullakin. Laulumelodioista tulee väkisinkin paikkapaikoin mieleen Creeping Death
Broken, Beat & Scarred
- Biisi on alkanut salakavalasti kohota yhdeksi ehdottomasti suosikeistani. Keskitempoinen jyrä, joka muuttuu biisin puolivälissä kaiken alleen lakaisevaksi puskutraktoriksi. Hienot lauluosuudet ja hyvä kertsi.
The Day That Never Comes
- Eka sinkkulohkaisu ja eka rauhallisempi biisi alun kaahaamisen perään. 4-minuuttia Metallican perinteisen kaunista ranteet auki balladointia ja loppu hyvin svengaavaa riffi-ilotulitusta. Sopii erittäin hyvin noiden kolmen ensimmäisen perään.
All Nightmare Long
- Vittu! Jos levyn ensimmäinen kuusiminuuttinen meni ääneen nauraessa, niin nyt tulee paskatkin housuun. Luck.. Runs.. Out..
Biisistä tulee seinävarmasti yksi keikkojen ehdottomista kohokohdista, vaikka kaikki vittumarkot ovatkin sitä mieltä, että Larsin tuplabasarit ovat aina päin persettä. MAHTAVAA!!
Cyanide
- En digannut alkuun, mutta biisi on jostain syystä alkanut soimaan päässä. Koukuttava pääriffi, nätisti jytisevä kertsi ja kivaa välikaaosta.
Miinusta tulee Trujillon yhdestä aika ärsyttävästä bassokuviosta, jonka voisi heittää introa lukuunottamatta hiuksista sinne yhteen mestaan, koska se osittain latistaa muuten ihan hyvän biisin.
The Unforgiven III
- Hieno teos. Alun piano-osuus tosi makea ja kaunis on sävellys kaikin puolin. Tykkään.
The Judas Kiss
- Ja takaisin raiteille. Jossain ennakkoarviossa levystä sanottiin, että And Justice For All meets Black album. Tää kyseinen biisi on mielestäni hengeltään ainoa johon tuo luonnehdinta jollain tapaa sopii. Hyvä meininki.
Suicide & Redemption
- Perinteinen Metallica -instrumentaali. Tähän olisin kaivannut kunnon apinanraivoa johonkin väliin, mutta enemmän fiilistelyhengessä mennään koko biisi läpi.
My Apocalypse
- Perus thrash-metal ralli, joka toimii aina kuin junan vessa. Ei mitään enempää, ei mitään vähempää. Hyvä ja simppeli lopetus mahtavalle levylle.
Summa summarum:
Death Magnetic on ylivoimaisesti parasta Metallicaa 80-luvun jälkeen, ja siinä on monta sellaista biisiä, joka tulee ottamaan paikkansa livesetistä vanhojen klassikoiden rinnalla.