Niin
@Ujcik#11 ihan samansuuntaisia ajatuksia meillä on.
En lähde tässä sen enempää Kontiolan, kuin kenenkään muunkaan pään sisälle, enkä en tietenkään voi sinne mennäkään, koska en ole muiden elämien asiantuntija. Mutta noin omalta kohdaltani voin asiaa kommentoida, koska tähän omaan tarinaani ja elämääni asiantuntija sitten jo olenkin.
Miksi esimerkiksi minulle sen alkoholismin myöntäminen itselleni ja tunnustaminen ystävilleni ja muille ihmisille on ollut hankalaa? Siksi koska se on yhtäältä todella hävettävä asia. Toisaalta se on niin, että kohdatessani tämän totuuden, tulen samalla avanneeksi itsessäni sen pandoran lippaan, johon olen sullonut ne kaikki tunteet ja käsittelemättömät asiat, joita olen alkoholiin (ja tämä on tosi tärkeä asia minun ollut ymmärtää:
myös muihin riippuvuuksiin) paennut.
Se on pelottavaa kohdata esimerkiksi kaikkea sitä hätää ja pelkoa, jota olen jostain lapsesta asti kantanut mukanani. Se on hävettävää myöntää ja tunnustaa se tosiasia, että on ollut niin pahasti tämmöisten riippuvuuksien riepoteltavana. Se oli aikanaan todella tuskallista kohdata kaikkea sitä, että miten olen itse humalassa toiminut. Mitä sanonut ihmisille humallassa ja mitä tehnyt. Siinä meni aikaa nousta sieltä täydestä itsetunnottomuudesta ylös, mitä se juova elämä oli minussa saanut aikaan.
Se on vittumaista katsoa sitä tosiasiaa silmiin miten on elämäänsä elänyt, minkälaisia valintoja on tehnyt, ja miten on aikaansa hukkaan heittänyt. Toisaalta se synnyttää myös ison halun siihen, että nyt kun tätä elämää toivon mukaan on vielä rutkasti jäljellä, niin nyt haluaa alkaa tekemään semmoisia valintoja, jotka tukevat paremmin onnellisuuteen kohti menemistä. Sitä haluaa olla oman itsensä puolella. Sitä haluaa pitää huolta itsestään. Ja minä ymmärrän sen huolenpidon monilla tavoilla, mutta ehkä se kaikkein tärkein asia on kuitenkin se, että nyt haluaa pitää huolta siitä pienestä ihmisestä, joka silloin lapsuudessa jäi vaille semmoista huolenpitoa, jota olisi silloin tarvinnut.
Ja kun näin teen, niin tiedän sen, että olen silloin parempi ihminen myös läheisilleni ja ihmisille ympärilläni.
Itsestäni tiedän sen, että tässä ollaan siellä aivan niin ytimessä, kuin ytimeen voi päästä. Että miksi se riippuvuudesta irti pääseminen on niin pirullisen vaikeaa. Miksi tämä asia, jota nimitetään "alkoholismista toipumiseksi" on niin hankalaa? Koska se on paiskannut minut matkalle, jossa on osoittautunut täysin välttämättömäksi se, että olen pakenemisen sijasta suostunut prosessiin, jossa olen aidosti alkanut kohtaamaan itseäni.
Se on se tie, joka johtaa sen äärelle, että oppii pitämään itsestään, saa rohkeutta ja itseluottamusta elää tätä elämää selvinpäin, ja sisäistää oikeasti esimerkiksi sen, että aikoinaan minussa kukkinut alkoholismi ei liity arvooni ihmisenä millään tavalla. Näistä asioista voi puhua avoimesti ja niistä ei tarvitse kokea häpeää. Tästä sitten juontuu monenlaisia asioita, jotka laittavat ymmärtämään sen, että tämä elämä nyt
ihan oikeasti on paljon laadukkaampaa, kuin mitä se ikinä oli vaikka silloin, kun vielä joi.
Ja tuosta tulee sellainen rauha itselle. Valmiiksi ei tule ikinä, mutta kehittyä voi ja koen, että minä haluan siihen pyrkiäkin.
Olen asiaa useasti miettinyt, ja olen ajatellut niin, että kyllä tässä tulee varmasti ainakin jollain lailla oikeilla jäljillä oltua, kun yleistän asiaa enemmän oman itsenikin ulkopuolelle. Se, että miksi esimerkiksi päihderiippuvaiset niin usein eivät saa sitä askelta otetuksi, jossa he aidosti nöyrtyisivät niiden tosiasioiden äärelle, niin se juontuu tuosta samasta asiasta. Koska silloin joutuisi oikeasti avaamaan tämän "pandoran lippaan", josta puhuin. Tahdon tässä nyt tähdentää sitä, että en koe olevani mitenkään parempi ihminen, kuin kukaan vaikka vielä päihteitä käyttävä addikti, mutta tohdin sanoa, että jotain perää tässä mietinnössäni varmasti on.
Ja jos päihderiippuvainen sitten ei saa tätä välttämätöntä askelta otetuksi, niin sitten siellä valheiden, itsensä pettämisen ja kulissien sisäpuolella jatkuu kaikki se, jonka minä,
@Ujcik#11 ja varmasti moni muukin tähän ketjuun kirjoittava ja tätä ketjua lukeva vallan hyvin tuntee. Se kaikki henkinen pahoinvointi ja kaikki muu ihmisen sisällä elävä skeida pysyy elossa, jonka piilottamisessa ja mustan valkoiseksi maalaamisessa addiktoitunut ihminen usein on aivan käsittämättömän taitava. Jos addiktilla on perhe tai muita läheisiä, niin nämä siinä lähellä elävät ihmiset vallan hyvin aistivat sen todellisen tilanteen, että missä oikeasti mennään. Se addiktoituneen ihmisen pään sisäinen maailma ja ne ajatusten kuperkeikat, joita siellä tehdään, niin taitaa olla niin, että se melkein vaatii toisen sen saman kokeneen, että sitä apparaattia pystyy täysin ymmärtämään.
Se päihderiippuvaisen elämä on todella traagista sen ihmisen itsensä kannalta. Muistan vieläkin sen, miten silloin reiluna parikymppisenä, juuri juomisen lopetettuani pelkäsin aivan kuollakseni sitä, että kaikki asiat pitää elämässä kohdata selvinpäin. Ei tämä ongelma, joka minulla on tule muuten ikinä ratkeamaan, eikä pelkästään se, että lopetan juomisen, vielä riitä ratkaisemaan tätä ongelmaa, joka minulla on.
Mutta tässä kun tätä aikaa on nyt kulunut, niin olenkin ymmärtänyt sen, että se että olen suostunut kohtaamaan tätä "lähes ylittämättömältä" tuntunutta vuorta, jota se elämä selvinpäin minulle silloin nuorena edusti, niin se onkin parasta mitä minulle on voinut käydä.
Se on ihanaa huomata ja sisäistää se, että riittääkin ihan vain omana itsenään.