Alkoholistin lapsena voisin sanoa, että mikäli juominen menee ongelmajuomisen puolelle, niin välttämättä sitä ei huomaa itse. Ja välttämättä ne läheisetkään eivät sitä huomaa siinä hetkessä vaan hyvinkin pitkän ajan päästä. Kun näitä lapsuuden tapahtumia alkoi aikuisena perkaamaan läpi ja puhumaan näistä isän kanssa, niin törmäsi ensinnäkin toistuvasti siihen isän ihmettelyyn, että miten hänen juomisensa muka on voinut vaikuttaa meihin kun hän ei ole ikinä esim. käyttäytynyt meitä kohtaan väkivaltaisesti humalassa, ja hänhän itse asiassa ei edes juuri juonut kotona vaan katosi aina viikkokausiksi ryyppyreissuilleen. Vielä tänäkään päivänä hän ei ymmärrä minun ja siskoni näkökulmaa, että miten paljon tuo hänen juomisensa ja alkoholiongelmansa vaikutti meidän elämään.
Enkä sitä ymmärtänyt minäkään ennen kuin aloin käymään läpi lapsuuttani, nuoruuttani ja lopulta koko aikuiselämääni, joka oli monenlaisten ongelmien ja pahan olon vahvasti sävyttämä. Vasta kun uskalsi upottaa kätensä kyynärpäitä myöden tuohon paskaan ja uskaltautui oikein kunnolla analysoimaan omaa käytöstä, omia käytösmalleja ja syitä niihin, alkoi löytää itsensä sinne ongelman alkujuurille. Vaikka sitä ei lapsena ja nuorenakaan tiedostanut, miten paljon se isän juominen vaikutti meihin, niin loppujen lopuksi aika monen ongelman lanka johti lopulta siihen.
Joten vaikka reflektoisit päivittäin tuota, että vaikuttiko juomisesi perheenjäseniisi ja muihin läheisiisi, niin älä luota siihen sokeasti että asia olisi juuri näin kuin mitä sinä luulet ja sinusta tuntuu. Lapsena näkee ja kokee asioita aika eri tavalla ja lapset pystyvät vaistoamaan paljon sellaista, mitä aikuiset kuvittelevat pitävänsä piilossa.
Meillähän isä tosiaan aika usein lähti noille pitkille, viikkoja kestäville ryyppyreissuille jolloin häntä ei juuri kotona näkynyt. Mutta minä pystyin havaitsemaan sen ryyppyreissun lähestymisen isän käytöksestä jo päiväkausia ennen kuin hän aloitti juomisen. Sen vaan tunnisti erilaisista pienistä merkeistä hänen käytöksestään, ja nyt jälkikäteen tajuaa sen, miten paljon se vaikutti omaankin käytökseen. Sitä alkoi muuttamaan omaakin käytöstään, yritti miellyttää vanhempia kaikin keinoin ja yritti tavallaan omalla käytöksellään estää tuon vääjäämättömän mitä oli odotettavissa. Ja kun se kossupullon korkki sitten narahti auki ja taksi ilmestyi pihaan, niin sitä koki epäonnistuneensa ja otti sen tavallaan itseensä, etten pystynyt estämään sitä ryyppyputkea. Tämä johti sitten aika epäterveisiin käytösmalleihin aikuisenakin.
Tulee taas pitkä teksti, mutta ei voi minkään, kun asiaa on paljon.
Minulla on hyvin samankaltaisia kokemuksia, kuin sinulla. Oma isäni oli lapsuuteni läpi sellainen tuurijuoppo, että hän hävisi sellaisille muutamia päiviä kestäville reissuille 3-5 viikon välein. Se oli sellainen aika tasaisesti toistuva rytmi, että sen vaan rupesi vaistoamaan, koska se putki taas läheni.
Minä en muista, että olisin lapsuudessani ikinä syyttänyt itseäni isän juomisesta. Äitini ehkä on tässä onnistunut suojelemaan minua. Mutta häpesin sitä sitten sitäkin enemmän. Ja olen lukinnut omat tunteeni johonkin tuonne todella syvälle itseeni, kun siinähän lapsikin vääjäämättä alkaa valehtelemaan itselleen, että mitä oikeasti tuntee. Sairastuu tavallaan siihen samaan valhemaailmaan, missä alkoholisti itse elää.
Se oli sellainen loputon kierre, missä oli aina kamalaa riitelyä vanhempieni välillä, kun nuo putket oli päällä. Sitten putkien välissä he useimmiten jollain lailla sopivat, ja siinä oli aina semmoista seesteisempää aikaa. Kaikki lomareissut isäni oli tietysti aina kännissä. Kotona ollessa isä aina katosi juomaan, mutta tuolla se yleensä tapahtui siinä suoraan silmien edessä. Ja voi että häntä sai hävetä. Ja ne oli juuri niitä hetkiä, miten sen oikein konkreettisesti lapsena koki, että minkälaisen kusipään kanssa sitä on tekemisissä.
Olin muistaakseni 14- tai 15-vuotias, kun isän juominen sitten loppui. Se oli pahentunut siinä viimeisten vuosien aikana, ja hän oli jo ihan siinä kynnyksellä, että työpaikka ja avioliitto menee hyvin lyhyellä aikaikkunalla.
Hän meni hoitoon, ja sieltä hoidosta tultuaan kysyi minulta, että miten juomisensa on vaikuttanut minuun. No mitä hittoa minä tuon ikäisenä semmoiseen kysymykseen olen osannut vastata? Olen sen myöhemmin sisäistänyt, että aivan massiivisestihan se on kaikkeen vaikuttanut, joista varmaan suurimpana sellainen hyvin heikko itsetunto. Ja juuri se, että ei ole pystynyt puhumaan omista tunteistaan. Ja osimoilleen noista samoista ajoista alkoi oma hyvin nopeasti ongelmaksi muodostunut juomiseni, mutta siitä olenkin aika paljon jo puhunut. Pystyn ehkä noiden omien dokausvuosieni kautta toki aika paljonkin nyt sitten ymmärtämään sitä alkoholistin ajatusmaailmaa. Sitä, miten kertakaikkisen nurinkurinen se on.
Silloin kun lopetin itse dokaamiseni, niin me sitten aika nopeasti puhuttiin ainakin äitini kanssa myös niistä isäni juomavuosista. No olen tietysti ihan kyvytön ollut vielä silloinkin puhumaan tunteistani, ja muistan kun sain äidiltäni tuon ihan saman kommentin, jonka sinäkin olet saanut. Miten isäni on kuulemma joskus asiaa hänelle kommentoinut: "Enhän minä sentään lyönyt".
Ja tuossahan se on oikein paraati esimerkki siitä, että mitä se virtahepo olohuoneessa tarkoittaa. Muistan mitä ajattelin silloin, että "sehän siitä nyt olisi vielä puuttunutkin, että turpaansakin olisi saanut!". Mutta kuten alkoholistin lapset niin usein tekevät, niin olen tuossa tilanteessa vaan imaissut tunteeni sisääni, ja pitänyt ne visusti siellä. Tuo on kuitenkin loistava esimerkki siitä, että mitä se alkoholismi saa siellä perheessä aikaan. Kaikki sen osapuolet valehtelevat itselleen, ja toisilleen, eikä sen ilmiön aiheuttamia tunteita kohdata suoraan, vaan niitä paetaan ja selitetään pois.
Ihan tuossa vasta tuli taas isäni kanssa joku etelänreissu puheeksi, missä hän oli ryypännyt pari päivää, ja minä olen sen ryyppäämisen kuulemma tällä kyseisellä reissulla saanut loppumaan jollain kommentillani. Hän tätä sitten mainosti, että miten ei sillä reissulla enää juonut mitään tuon jälkeen. Se mitä minulle taas tuostakin heräsi mieleen oli se, että "tajuatko sinä nyt sen, että sillä ei minulle ollut siellä lapsuudessani yhtään minkäänkaltaista merkitystä, että sinä sen korkin silloin onnistuit pistämään kiinni? Olit kuitenkin todennäköisesti taas viikon tai kahden jälkeen jollain uudella ryyppyreissulla, ja se oli minulle loppujenlopuksi täysin yhdentekevää, että olit ne muutamat lomapäivät tuon jälkeen kuivin suin. Miksi tästä asiasta pitää vieläkin valehdella ja selitellä asioita näillä ihmeellisillä tavoilla joksikin muuksi, kuin mitä ne oikeasti on olleet? Minä kärsin siitä sinun juomisestasi ihan koko lapsuuteni ajan, ja häpeä siellä oli aina läsnä. Jos näistä jutuista pitää kerran puhua, niin voisitko tajuta tämän minun näkökulmani?"
Minusta jotenkin vaikuttaa siltä, että isäni edelleen kantaa jotain syyllisyyttä noista juomavuosistaan, mutta en ole varma, että tiedostaako hän itse sitä. Kun käyn vanhemmillani, niin se on lähes joka kerta niin, että jotain kautta juttu juontuu puheeseen joko hänen juoma-aikoihinsa tai sitten siihen, että miten nykyään ei enää tarvitse juoda. Ikään kuin hän yrittäisi ostaa jotain hyväksyntää minulta ja äidiltäni. Ja minä koen tuon hyvin epäterveeksi tavaksi, että kaikkien näiden vuosienkin jälkeen sen alkoholin pitää tätä kautta olla niin tiiviillä tavalla läsnä kanssakäymistämme. Jos siitä asiasta pitää kerran puhua, niin puhutaan sitten suoraan niistä tunteista, mitä se on saanut aikaan.
Ihmissuhteisiinhan tällä on ollut sitten elämässäni ihan valtava vaikutus, ja tätä perkuutyötä olen nyt viime aikoina ihan todenteolla ruvennut tekemään. On se aika kovaa hommaa.
