Georgia ja Armenia selvitetty. Tarinoidahan voisi, mutta siitä tulisi pitkä siksi kovin ovat kiehtovia maita. Toisaalta sellainen Suomi ja Ruotsi -tyylinen samankaltaisuus on havaittavissa ainakin ulkopuolisen silmin eli jos ei molempiin ole menossa, niin yleisen elämänmenon kannalta ei juurikaan missaa mitään. Juttelin jonkun kanssa Gorissa ja kerroin olevani menossa rajan yli ja lähinnä retorisena kysymyksenä oletko koskaan käynyt. Vastaus yllätti jonkun verran, kun ihan suoraan "en, miksi mä sinne menisin." Koita siihen sitten jotain sanoa "no kun se on tuossa naapurissa."
Keskitymme siis tässä raportissa tuohon Tbilisi - Jerevan yöjunaan. Tosin kerrotaan junista se, että nyt on sitten Stalinin juna nähty, siellä se Gorissa seisoo. Pienet portaat on rakennettu, niin pääsee sisäänkin kurkistamaan. On se aika hurjaa miettiä siinä päiväkännissä missä votkuleissa siellä on tehty vähän muita päätöksiä kuin mihinköhän pubiin sitä menisi. On kyllä komea Stalin Avenue muuten, no, ei niin komeassa kaupungissa. Ei se niin kuin sovi muuhun kaupunkikuvaan ollenkaan. Miettikää, jos Keravalla olisi tuollainen.
Tapoja päästä Jerevaniin Tbilisista on käytännössä kolme. Lentää se puoli tuntia hintaan kallis tai sellainen työpäivän mittainen täpotäysi minibussi tai talvisin joka toinen päivä (kesällä joka päivä) menevä juna mikä siis lähtee illalla ja saapuu aamulla. Se oli selvää, että ykkösluokassa mennään, sitä on liian vanha jo sekoilemaan siellä rahvaan seurassa. Konduktööri viittoili jo laiturilla tuonne päin, vaikka ei ollut kysynyt mikä lippu on. Liikkeelle lähdettiin aikataulun mukaisesti klo 20.20 ja luonnollisesti yhtään paikallista ei vaunussa ollut. Hyttikaveriksi osui nuori Teheranissa opiskeleva japanilaisneitokainen joten jutut eivät loppuneet kesken. Onneksi en rakastunut, mutta taisi hän jotain jostain poikaystävästäkin mainita. Vaikka sitä olisi periaatteessa toivonut omaa hyttiä, niin tuo oli itse asiassa melkoisen hyvä noin. Kiva kuulla mietteitä millaista siellä on todella asua. Ei kovin kivaa ja siksi ne saapuu sieltä sankoin joukoin Armeniaan turistibusseilla ihan vain ryyppäämään ja muutenkin, että pääse joskus pois sieltä häkistä. Teheranistakin toki löytää viinaa, mutta hinnatkin on sen mukaisia, kun se ei aivan sallittua ole.
Yhdentoista tunnin matkalla olisi kiva, jos esimerkiksi vessaan pääsisi. Vaan ei mennyt kauaa, kun selvisi, että vessasta ei muuten sitten tule vettä. Kuulin, käytävältä, kun jotkut pohjoisamerikkalaiset noitui. Ajattelin ensin, että eihän se nyt voi niin olla ja siinä on vain joku ryssäjekku miten sen saa toimimaan. Pakkohan se oli mennä katsomaan ja kun ei toimi, niin ei toimi. Eikä se nyt todellakaan ollut mikään sen näköinen tilanne, että se oli jotenkin poikkeuksellisesti äsken hajonnut. Japanilaisystävämme tietenkin sitten heti huolissaan kysyi palattuani onko siellä millaiset tilat. Näin miehenä (ja todellakin väkisin aamupaskat vääntäneenä, että ei vain tuonne joudu) aina vähän vaikea sanoa, mutta eihän se mitään herkkua ollut.
Nuo kannattaa sitten tutkia mitä tarvitsee mukaan, koska ei siellä mitään myydä, teetä tietenkin saa niin paljon kuin haluaa. Kaikenlaisia lakanoita ja peittoja on, mutta eipä sitten ollut tyynyä. Mikään ei vain lakkaa yllättämästä noiden kanssa touhutessa.
Niin, turistien ryyppäysjunahan tuo vähemmän yllättäen on, mutta ei sinne nukkumaan menty muutenkaan. Rajamuodollisuudet alkaa siinä joskus puoliltaöin. Passit kerätään pois ja tuodaan kohta takaisin, ei sitä tarvitse pelätä. Siinä sitten seisottiin kunnes vihdoinkin nytkähdettiin eteenpäin. Jokusen maarajan ylittäneenä rupesin miettimään kuinka tietenkin kohta pitäisi pysähtyä Armenian puolella ja niiden ukot sisään, mutta juna vain kiihdytti. Sitten lopulta pysähdyttiin, en olekaan ollut ennen raja-asemalla mikä ei ole rajalla. Siinä ne sähläsivät ja kaiken piti olla selvää. Ei tietenkään ollut. Ei mitään yltiöaggressiivista, mutta yhtäkkiä tullaan huutamaan ylös, ylös, ylös siitä. Minne ylös, mitä. Halusivat katsoa sängyn alle missä on viralliset säilytystilat. Nuuskat, kaljat ja viinat ei niin kuin kiinnostanut pätkääkään, eikä matkatavaroihin koskettu. Tuo on tuollaista uskomattoman typerää ihmisten kiusaamista aamuyöllä, jotkut oli jo yrittämässä nukkuakin. Jos tarkastetaan, niin tarkastetaan kunnolla tai ei ollenkaan. Ei se kymmenen kilon kokaiinilasti nyt siellä ollut muutenkaan.
Sitten se oli lopulta ohi ja matka jatkui, mutta ei rauhassa tai hiljaa. Naapurihytin nainen sai jonkun paniikkikohtauksen ja vollotti ihan oikeasti tunnin. Se ei vain loppunut eikä ollut mitään pientä nyyhkytystä. Ei voi tietää mistä oli kyse, mutta jos ei ollut joku suruviesti kotoa, niin kenties vain säikähti, kun tuolla tavalla herätetään. Jonkun miehen kanssa se siellä oli eli saattoi se tietysti olla hyvä hetki ilmoittaa erostakin. Suruviesti on epätodennäköinen, koska eihän georgialainen SIM-kortti enää rajan takana toiminut eikä kenenkään muutkaan luurit eri maista.
Aamullakaan ei saanut nukkua, kun jo hyvissä ajoissa tullaan koputtelemaan kuinka ollaan kohta perillä ja laitetaan kysymättä valot päälle. Sitten tullaan koputtelemaan saisiko noita lakanoita mitä käytettiin tyynynä. Ja sitten tullaan uudelleen saisiko noita roskia.
Sitten se oli koko homma lopulta ohi, mutta vesi ehti juuri aamulla loppua vaan sitähän tietenkin saa miljoonakaupungin päärautatieasemalta klo 6.55. Ei saa, kun ei vain mikään paikka ollut auki. Oli tosin sunnuntaiaamu, mutta helvetti joillain on hienoja liikeideoita. Yksi kahvila siinä availi, mutta viittoili vain ei olla vielä auki.
Ei tuosta traumoja jäänyt, mutta tässäkin ketjussa monet tuntuu matkaavan pariskuntina, niin aika kaukana ainakin jostain romanttisesta ja mystisestä Silkkitien junasta missä on todella mukava matkustaa. Esimerkiksi ensi viikolle väli näyttäisi olevan lentäen 80 euroa eli jos tarvetta jatkossa tulee, niin keskityn luonnon tuhoamiseen. Tämähän siis maksoi sen kolmisenkymppiä.